Euroalueen finanssimarkkinoilla jatkuu epävarmuus eräiden maiden finanssijärjestelmien vakaudesta. Samalla kuitenkin vakuutetaan, että yhteiset säännöt ja viranomaiset varmistavat häiriöiden jäävän pieniksi ja paikallisiksi. Finanssikriisin opit ovat nopeasti unohtuneet, jos ne koskaan edes kunnolla omaksuttiinkaan.
Kansainvälisen finanssikriisin puhkeaminen vuonna 2008 oli yllätys ja järkytys käytännössä kaikille vastuuviranomaisille (keskuspankit ja valvojat). Eräissä maissa tehdyt viralliset selvitykset osoittavat, että tämä ei niinkään johtunut puuttuvista säännöksistä tai valtaoikeuksista niin kuin jälkeenpäin usein on pyritty väittämään. Pääsyinä olivat sen sijaan finanssijärjestelmää koskevat väärät uskomukset, luottamus suurten finanssitalojen ja hallitusten ylivertaiseen osaamiseen sekä pyrkimys näistä valtaväylän opeista poikkeavien näkemysten torjumiseen.
Hyvän esimerkin tehtyjen virheiden avoimesta läpikäynnistä tarjoaa Kansainvälisen valuuttarahaston oman riippumattoman arviointineuvoston (IEO) raportti vuodelta 2011 (katso tässä ). Poliittisten elinten suorittamia raportteja oman maan viranomaisten toiminnasta löytyy mm. Yhdysvalloista ja Englannista. Yhteistä näille kaikille on se, että finanssimarkkinoiden toiminnasta ja vakaudesta vastuulliset viranomaiset eivät missään ennakoineet finanssimarkkinoiden epävakauksien kasvua. Yleisiä varoituksia erilaisista riskeistä kyllä esitettiin, mutta korjaavien toimenpiteiden puuttuminen osoittaa, että todellisuudessa niihin suhtauduttiin kevyesti.
Tämän kunniattoman historian tiedostaminen on erittäin tärkeä tulevaisuutta ajatellen. Kyseessä ei voi olla ”syyllisten” etsiminen, koska niitä on liikaa hyvinkin vaihtelevalla vastuulla. Tärkeää olisi sen sijaan varmistua siitä, ettei tulevaisuutta varten rakenneta uusia järjestelmiä joihin sisältyvät jo tiedossa olevat heikkoudet.
Finanssikriisin tärkein opetus oli, ettei vastuuviranomaisiin ja niiden osaamiseen ole luottamista rahoitusmarkkinoiden vakauden turvaamiseksi. Tämä on totta niin euroalueella kuin muuallakin maailmassa. Uusien yhteisten viranomaisten ja pankkiunionin rakentamisen sijasta tulisi keskittyä vakautta edistävien rahoitusmarkkinoiden rakenteiden synnyttämiseen. Siihen sisältyisi ainakin finanssitalojen pääomatarpeen hyvin merkittävä korotus, niiden koosta johtuvien etujen rajoittaminen sekä erityisen riskipitoisen sijoitustoiminnan erottaminen muusta toiminnasta.
Tällaisille ehdotuksille ei ole syytä odottaa suurtakaan kannatusta, koska ne sotivat monen toimijan lyhyen ajan etuja vastaan. Finanssitaloilta se edellyttäisi perinteisten toimintatapojen ja kannattavien toimintojen muuttamista sekä vaikutusvallan vähenemistä. Viranomaisiltakin se veisi vaikutusvaltaa ja edellyttäisi vakiintuneiden toimintojen muuttamista. Yleisölle se merkitsisi finanssipalvelujen hinnan korotusta ja velkaantumismahdollisuuksien vähentämistä. Vakauden lisääntyminen pidemmällä aikavälillä saattaa näiden ”haittojen” rinnalla näyttää vaatimattomalta edulta.