Riittääkö sadan vuoden itsemääräämisoikeus?

Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoitus 29.11.2016 (tässä) rinnasti Suomen viime aikojen EU-toimintaa auton valoihin jähmettyneeseen jänikseen. Ympäristö muuttuu nopeasti ja paljon, mutta omia tarpeellisia liikkeitä ei saada aikaan. Ilmiötä, joka ei mitenkään ole uusi Suomen integraatiopolitiikassa, on tässä blogissa jo vuosia kutsuttu ajopuuksi.

HS:n pääkirjoitus luettelee ansiokkaasti EU:n monia lyhyen aikavälin ongelmia ja riskejä. Se muistuttaa myös siitä, että UK:n eron myötä unionin painopiste etääntyy pohjoisista jäsenmaista, joiden tavoitteet siten entistä harvemmin toteutuvat. Linjalleen uskollisena lehti silti lopuksi suosittelee, että Suomi tukisi uuden EU:n linjaa, ilmeisesti tarvittaessa myös UK:ta vastaan, ja muuten etsii liittolaisia omien kantojensa toteuttamiseksi.

Loppusuositus osoittaa mielestäni, ettei myöskään pääkirjoituksen kirjoittaja ole vielä saanut käpäliinsä liikettä lähestyvistä pulmista huolimatta. Unionin tärkeimmät puheenjohtajat ovat äsken yhdessä kirjoittaneet kaksi raporttia (tässä ja tässä), joiden mukaan runsaasti valtuuksia tulee lähivuosina viedä kansallisilta päättäjiltä keskitettyyn päätöksentekoon. Ehdotukset menevät pitkälle yli sen mitä Suomen julkisessa keskustelussa toistaiseksi on katsottu sopivaksi. Harkinnassa olevat kilpailukykyelimet mahdollistaisivat esimerkiksi käytännössä kaiken sen ohjeistamista, mitä kulloinkin päätetään tulkita vaikuttavan jonkin jäsenmaan kilpailukykyyn (työmarkkinat, sosiaalipolitiikka, verotus, yrityslainsäädäntö ym.).

Komissio työstää parhaillaan ehdotuksiaan presidenttien raporttien perusteella saatuaan siihen luvan jäsenmailta, ml. Suomelta. Ehdotukset tulevat lähiaikoina käsittelyyn ja päätökset tehdään uudessa unionissa, jossa eteläiset jäsenmaat ovat entistä vaikutusvaltaisempia. Näyttää siltä, että oleelliset piirteet sellaisessa unionissa olisivat ainakin euroalueella vähitellen toteutuva velkojen yhteisvastuu sekä pysyvät tulonsiirrot euroon huonosti sopeutuville maille. Saksa suostuu melko todennäköisesti tähän säilyttääkseen maan viennille tärkeät yhteismarkkinat häriöttöminä.

Sellainen unioni kävisi Suomelle monella tavalla kalliiksi. Euroalueen kasvua heikentäisivät sekavan päätöksentekomenettelyn pitkä kausi sekä vähenevä paine tehostaa jäsenmaiden talouksia. Suuremmat tulonsiirrot unionille hidastaisivat suomalaisten elintason nousua, jos Suomen kasvu sattuisi olemaan hyvä. Jos kuitenkin Suomi vajoaisi huonosti euroon sopeutuneiden maiden joukkoon, mikä on näyttänyt jo vuosia varsin todennäköiseltä, saisimme nauttia elintasoa osittain ylläpitävistä tulonsiirroista unionilta. Joka tapauksessa suomalaisten mahdollisuus vaikuttaa maassa harjoitettavaan talous- ja sosiaalipolitiikkaan vähenisi oleellisesti ja katoaisi käytännössä kokonaan jos Suomesta tulisi kriisimaa (vrt. Kreikka).

Ei voitane pääkirjoittajan tavalla yleisesti olettaa, että Suomen kannattaisi olla euroalueen tai edes EU:n jäsenenä seuraamuksista täysin riippumatta. Sitä saa tietenkin vapaasti kannattaa jokainen jolle Euroopan liittovaltio on unelmien täyttymys ja Suomen itsemääräämisoikeuden pituudeksi riittää noin sata vuotta. Toisille kuitenkin EU:n nyt tapahtuva valtasuhteiden muutos merkitsee, että Suomen EU-integraatiolle pitää vihdoinkin asettaa selkeät ja uskottavat rajoitteet. Vaihtoehtojen välillä tarvitaan selvä valinta laajan ja avoimen keskustelun jälkeen, jota toistaiseksi ei ole kuultu.

Tähän saakka EU-politiikan ohjenuoraksi on tarjottu iskulauseiden lisäksi yleisiä unelmia hyväksyttävän unionin säännöistä. Olemme kuitenkin nähneet, ettei unionissa edes oleellisia sääntöjä välttämättä noudateta ainakaan alkuperäisessä tarkoituksessaan. Siksi tarvitaan julkinen ja päättäjien aloittama keskustelu siitä, onko olemassa asioita, joita emme suostuisi millään antamaan ulkomaalaisille päätettäviksi.