Viime päivinä on julkaistu useita merkittäviä puheenvuoroja Suomen eurojäsenyydestä ja sen yhteydestä taloutemme huonoon tilaan. Niin kuin tavallisesti, puheenvuorot ovat mielenkiintoisia sekä niissä esitettyjen että sanomatta jätettyjen asioiden takia.
Jaakko Kianderin kommentin (tässä) lähtökohta on, että Suomen viime vuosina euroalueella kohtaamat ongelmat ennakoitiin yleisellä tasolla ennen liittymistä. Niiden hoitamiseksi hahmoteltiin toimenpiteitä, jotka on otettu käyttöön elektroniikka- ja paperiteollisuuden kriisin seurausten lieventämiseksi (julkinen velkaantuminen, kilpailukykyä ylläpitävät palkkaratkaisut). Tämä politiikka jatkuu edelleen ja tuloksiakin on alkanut näkyä. Perinteisiä oman valuutan voimakkaita korjausliikkeitä aikanaan hyvänä ja nyt huonona aikana ei siis ole tarvittu taloushäiriöiden korjaamiseksi.
Paavo Lipponen katsoo tilannetta suhteessa Ruotsiin (tässä). Suomen taloudelliset ongelmat johtuvat hänen mukaansa siitä, etteivät hallitukset ole sopeuttaneet politiikkaansa eurojärjestelmän vaatimuksiin. Nykyisen hallituksen aikana sovittu kilpailukykysopimus antaa kuitenkin mahdollisuuden taloudelliseen nousuun. Ruotsi taas on koko ajan noudattanut eurojärjestelmän edellyttämää talouspolitiikkaa, vaikkei eurojärjestelmään kuulukaan. Jäsenyyden kaikki edut kuitenkin menetettiin siellä kansanäänestyksen takia silloisen hallituksen pyrkimyksistä huolimatta.
IMF:n entinen pääekonomisti Kenneth Rogoff pitää todennäköisenä eräiden maiden (esim. Italian) euroeroa tulevina vuosina. Sen sijaan hän pitää itsetuhoisena Suomen mahdollista eroa tällä hetkellä (tässä). Niin kuin eräät suomalaiset asiantuntijat, hän viittaa suuriin teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiin erokustannuksiin niitä kuitenkaan erittelemättä. Lähtöä euroalueelta kannattaisi hänen mukaansa kuitenkin harkita heti jos Saksa jättäisi euron.
Nämä kolme puheenvuoroa näyttävät kolmelta melko erilaiselta käsitykseltä Suomen eurojäsenyydestä ja sen tulevaisuudesta. Kaikki kommentoijat ovat kuitenkin omalla alallaan varteenotettavia asiantuntijoita, joiden puheenvuorot saattavat erota lähinnä näkökulman ja kokemuksen mukaan. Koska kaikki silloin ovat omalla tavallaan oikeassa, kannattaisi ainakin periaatteessa yrittää yhdistää puheenvuorot kokonaisuudeksi. Millainen on kuva Suomen tulevaisuudesta jos kaikki kolme puheenvuoroa kuvastaisivatkin samaa tilannetta?
Kianderin mielestä nykyinen tilanne euroalueella on normaalia kriisin jälkeistä aikaa, eikä suurta muutosta ole odotettavissa. Koska vähitellen on opittu elämään euron vaatimilla suuremmilla sisäisillä joustoilla, eurojärjestelmässä kannattanee pysyä. Taloudellinen tilanne vähitellen taas kohentunee kun onnistunut sopeutuminen kilpailutilanteeseen on jatkunut riittävän pitkään.
Lipposen mielestä Suomi taas ei ole sopeutunut riittävästi eurojäsenyyteensä, jonka tärkeimmät edut kuitenkin ovat muualla kuin taloudessa (turvallisuus, ulkopolitiikka?). Eurojärjestelmässä on sen suoman suuren kokonaishyödyn takia pysyttävä sen tuottamista mahdollisista taloudellisista vaikeuksista ja kustannuksista huolimatta.
Rogoff näkee Suomen etuna nimenomaan Saksan seuraamisen ilmeisesti euroalueen muusta kehityksestä riippumatta. Vaikka euroalue tulee menettämään tulevina vuosina ehkä suuriakin jäseniä (seurauksena varmaan raskaat yhteisvastuulliset finanssikriisit euroalueella) olisi Suomen johtotähtenä Saksan europolitiikka. Jos Saksa jättäisi euroalueen muuttuisivat Suomelle muuten raskaat tekniset, taloudelliset ja muut erokustannukset jostain syystä vähäisiksi.
Yhteenveto kommentoijien eksplisiittisistä mutta etenkin implisiittisistä näkemyksistä ei kuulosta Suomen kannalta kovinkaan imartelevalta.
Euroalueen tulevaisuus on finanssikriisejä ja poliittista eripuraa täynnä (Rogoff), mikä varmistanee että talouskasvu normaaliaikanakin säilyy hitaana huolimatta nykyisestä pienestä piristymisestä (Kiander). Suomen kyky sopeuttaa kilpailukykynsä on ilmeinen (Kiander) mutta riittämätön (Lipponen) eli vientimme edellytykset pysyvät tältä osin pitkään heikkoina. Tuloja tärkeämpää ovat kuitenkin muut tulevaisuuden edut (ainakin Lipponen ja Rogoff). Erityisen tärkeää Suomelle on mahdollisuus poliittisesti lähestyä Saksaa (Rogoff). Heikko talouskasvu on tästä hyödystä vähäinen hinta eikä eurojäsenyyttä kannata kyseenalaistaa (Kiander, Lipponen).
Jäsenyyden kokonaishyöty (Lipponen) liittynee siten toivoon, että Saksa pysyvästi nousee EU:n johtavaksi voimaksi. Erityisen läheisenä partnerina Suomi voisi tällöin Saksan kautta saada sekä turvaa että vaikutusvaltaa. Suomen tulee siten tarkasti seurata Saksaa myös valuuttajärjestelmänsä osalta (Rogoff). Suuriksi väitetyt euroeron kustannukset liittyvät etenkin Saksan partner-aseman heikentymiseen eikä taloudellisiin tai teknisiin ongelmiin (Rogoff).
Suomen historiaa tunteville tällainen asetelma ei ole uusi vaan osittainen toisinto jo itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumista. Asetelman riskialttein osa on tietenkin kysymys siitä, muodostuuko yleinen kehitys Euroopassa nyt sellaiseksi kuin euroon liittymisen aikaan odotettiin. Jollei, on Suomi solminut sopimuksen joka käytännössä velvoittaa pitkäksi ajaksi uhraamaan omien kansalaisten tuloja ja maan itsemääräämisoikeutta kuvitteellisiksi osoittautuvien kokonaishyötyjen tavoittelussa.