Muutama päivä sitten Suomen valtiovarainministeri totesi pitävänsä hyvänä saksalaisen kolleegansa kantaa, että Euroopan vakausmekanismista (EVM) kehitettäisiin ”Euroopan valuuttarahasto” (tässä ). Samalla ilmeisesti luovuttaisiin poliittisesti hankalaksi osoittautuneesta yhteistyöstä Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa euromaiden talousromahdusten hoitamisessa.
Uudistus on merkittävä usealla tavalla jos se toteutetaan. Se on ilmoitus siitä, että euroalue yhä enemmän korostaa poliittisia näkemyksiä jäsenmaittensa taloudellisten kriisien selvittelyssä. Se johtaa aikaa myöten yhteisten velkojen kasvuun joko EKP:n tai jäsenmaiden varmistaman rahoituksen muodossa. Se on myös väline jolla euromaiden budjetteja nykyistä tehokkaammin voidaan valvoa ja ohjeistaa. Aikanaan siitä voisi ehkä kehittyä yhteinen valtiovarainministeriö jos poliittiset tuulet osoittautuvat suotuisiksi.
Saksa ja Suomi vaativat aikanaan IMF mukaan Kreikan talousongelmien selvittelyyn etenkin kahdesta syystä. Kokemusta kriisimaiden auttamisessa IMF:llä oli verrattomasti enemmän kuin vaihtoehtona esitetyllä EKP:n ja komission yhteistyöryhmällä. Lisäksi IMF:n maine asiantuntijana ilman merkittäviä poliittisia ohjeita (ainakaan Euroopassa) katsottiin varmistavan tehokkaan ja teknisluontoisen kriisien selvittelyn sen sijaan, että ohjelmat mutkistuisivat euroalueen jatkuvan politikoinnin seurauksena.
Nämä tavoitteet olisivat toteutuneet nykyistä paremmin jos IMF:lle olisi suotu vapaammat kädet etenkin Kreikan kriisin selvittämisessä. Keskeiseksi erimielisyydeksi kehittyi ilmeisesti suhtautuminen Kreikan velkojen alaskirjaukseen. IMF on halunnut Kreikalle lopullisen ja peruuttamattoman velkahelpotuksen tulevien rahoitusriskien pysyväksi vähentämiseksi. Euroalueen ja etenkin Saksan puolella tätä on pidetty perussopimuksen vastaisena toimena jota ei voitu hyväksyä siitä huolimatta, että on oltu valmiita toistuvin korko- ja takaisinmaksuhelpotuksin alentamaan heidän saataviksi kirjattujen Kreikan velkojen arvoa hyvinkin merkittävästi. Osoittautui, ettei euroalueella taloudellisia kriisejä enää voidakaan hoitaa ilman suurta määrää yksityiskohtaisia alueen poliittisia tavoitteita ja ohjeita.
Epäilemättä Suomen viranomaiset, Saksan vanavedessä, unelmoivat uudesta riippumattomasta ja suureen asiantuntemukseen nojaavasta Euroopan vakausrahastosta (EMF?). Tämän unelman toteutumiseen on kuitenkin syytä suhtautua epäilevästi. EU ja sitä myöten epäsuorasti euroalue on Brexitin jälkeen entistä selvemmin pehmeää talous- ja rahapolitiikkaa kannattavien jäsenmaiden otteessa. Saksa lienee tulevaisuudessakin valmis pitämään yllä ja rahoittamaan euroaluetta omien vientimarkkinoiden varmistamiseksi. Vientiylijäämää vastaavat ulkomaiset saatavat on turvattava talouskriisien iskiessä eli Saksakin tullee suhtautumaan armollisesti ja sallivasti tulevien kriisimaiden yhteisrahoitukseen. Tällaisessa maailmassa on paljon tilaa jäsenmaiden budjettitalouksien ohjaamiselle mutta vähän tilaa kriisimaiden velkasaneerauksille (muuten kuin velkojen siirtämiselle yhteiselle vastuulle, kuten Kreikassa tapahtui).
Näyttää siltä, että hallituksemme kielteinen suhtautuminen yhteisvastuiden kasvuun euroalueella pätee vain lyhyellä aikavälillä. Uudistukset jotka helpottavat yhteisvastuiden kasvua tulevaisuudessa ja lisäävät niiden todennäköisyyttä näyttävät kelpaavan sille hyvin. Nopeasti velkaantuvassa Suomessa näyttää muutenkin kaikki olevan hyvin – velka kun ei enää rasita ottajiaan juuri ollenkaan EKP:n viisaaksi väitetyn rahapolitiikan ansiosta. Tästäkin unelmasta lienee ennen pitkää vastahakoisesti luovuttava.
Olen osallistunut selvitykseen mahdollisen Suomen euroeron kustannuksista ja eräistä muista seuraamuksista. Eron mielekkyydestä voi olla monta mieltä mutta ainakin vaikuttaa siltä, etteivät taloudelliset kustannukset olisi välttämättä kohtuuttomat (itse selvitys tässä ja lisää vastaavanlaisia kirjoituksia tässä) .