EU-komission puheenjohtaja Juncker piti äskettäin puheen EU:n parlamentissa esitellen näkemyksiään unionin tilanteesta ja lähiajan kehittämistarpeista (tässä). Puheen oli odotettu ennakoivan komission esityksiä jäsenmaille tämän syksyn ja tulevan kevään aikana. Komissio onkin jo julkaissut oman työohjelmansa ensi vuodeksi (tässä). Sen mukaan edessämme ovat taas isot askeleet lisäintegraatioon ja laajempaan yhteisvastuuseen.
Vielä joulukuussa on tarkoitus saada jäsenmaiden päämiesten hyväksyminen tuleville linjauksille. Tämän jälkeen yksityiskohtaisista esityksistä ryhdytään neuvottelemaan virkamiesten kesken käyttäen hyväksi komission tulkintaa jo saadusta palautteesta. Neuvottelut päättyvät, kun komissio tulkitsee saaneensa jonkin versionsa taakse riittävän enemmistön. Jäsenmaiden kannalta päämiesten kokous on siten erittäin oleellinen osa sen varmistamiseksi, että omat edut ja näkemykset tulevat otetuiksi huomioon.
Komissio näyttää esittävän euroa koskevissa asioissa käytännössä kaikki ne ehdotukset, jotka sisältyivät Junckerin puheeseen. Ehdotukset eivät euroalueen osalta ole uusia, vaan useimmat löytyvät jo nk. viiden presidentin raportista vuodelta 2015. Euroalueen viranomaiset pitävät siten kiinni käsityksestään, ettei nopeammalle, laajemmalle ja syvemmälle integraatiokehitykselle ole vaihtoehtoa. Kehitys liittovaltion suuntaan ei tältä osin ole Brexitin jälkeen mitenkään heikentynyt vaan jopa kiihtynyt.
Yksityiskohtaisia ehdotuksia on odottettavissa paljon syksyn aikana.
Ensinnäkin luodaan oma European Monetary Fund (entinen EVM), joka määräenemmistöllä hoitaisi valtioiden ja pankkien rahoituskriisit ja olisi kytketty myös kiristettyyn normaaliajan talouskoordinaatioon. Pankkiunionin kriisirahastolle luodaan yhteisvastuullinen perälauta (suuria pankkikriisejä varten) ja EU-budjetille vakauttamistoimi (tuleva vakauttamis- tai työttömyysrahasto). Pankkien ongelmaluotoille tehdään jotain mikä mahdollistaisi yhteisen talletussuojajärjestelmän. Ongelmaluottojen hoitoa helpottavan pääomamarkkinaunionin luomista jatketaan vauhdilla.
Vuoteen 2025 mennessä olisi tarkoitus perustaa yhteisen valtiovarainministerin virka. Samalla aiotaan luoda ”turvallinen eurosaatava” eli arkikielellä eurobondi joka edustaisi kaikkien jäsenmaiden yhteistä velkaa. Sellainen syntynee vain jos etukäteen on sovittu eri kansallisten parlamenttien budjettioikeuksien selvästä rajoittamisesta eli tällaisia ehdotuksia on tulevina vuosina odotettavissa.
Erityisen mielenkiintoisia ovat hankkeet euroalueen viranomaisten vaikutusalueen laajentamiseksi. Perustetaan Euroopan työvoimaviranomainen mm. edistämään jäsenmaiden sosiaaliturvan koordinaatiota. Samoin pyritään laatimaan uusi sosiaalioikeuksien tukijalka joka arvattavasti hyödynnettäisiin tulevassa sosiaaliolojen yhtenäistämistyössä. Merkittävin aloite on mielestäni kuitenkin komission pyrkimys saada vähitellen vaikutusvaltaa kaikkeen siihen, mikä vaikuttaa jäsenmaiden kilpailukykyyn (jo käsittelyssä oleva ehdotus tuottavuuslautakuntien eurooppalaisesta verkostosta).
Olen aikaisemmissa kommenteissani käsitellyt monia näistä esityksistä nimenomaan yleisellä tasolla. Mielestäni on ehdottoman tärkeää arvioida ehdotusten yleistä luonnetta eikä heti syventyä niiden yksityiskohtiin. Euroalueen lyhyt historia osoittaa selvästi, ettei voida luottaa yksittäisten esitysten ja päätösten säilyvän muuttumattomina kovin pitkään. Muistikuvistani ei myöskään löydy esimerkkiä siitä, että euroa koskevien merkittävien muutosten osalta olisi koskaan päädytty vähemmän yhteisvastuuta ja keskusjohtoisuutta vaativiin vaihtoehtoihin. Siksi pitäisi alusta saakka pyrkiä arvioimaan myös esitysten pidemmän aikavälin merkitystä euroalueen keskusjohtoisuuden edistämisessä.
Tänäkin syksynä euroalueen jäsenmaiden päämiesten eteen tuleva agenda osoittaa selvästi, että euro vie kohti liittovaltiota. Monet arvostetut ja arvostamani kommentoijat ovat vuosien varrella olleet toista mieltä. Komission agenda ja Suomen hallituksen epämääräiset alustavat linjaukset viittaavat kuitenkin siihen, että he ovat valitettavasti olleet väärässä.
Euroalueen viranomaisten tavoitteisiin voivat suoraan vaikuttaa etenkin suuret jäsenmaat. Niiden kautta saattavat pienetkin maat osallistua euroalueen kehityssuunnan määrittämiseen, jos valmistelu on kyllin etupainoinen (tältä osin olen samaa mieltä kuin entinen ministeri Siimes). Pienten jäsenmaiden on kuitenkin myös tällöin hyväksyttävä, että omat tavoitteet on alistettava suurten maiden pyrkimyksiin. Jos tämä on liikaa, ovat vaihtoehdot joko liittyminen samanmielisten pienten joukkoon tai eroaminen.
Suomessa uskotaan yleisesti siihen, että Saksa viime kädessä estäisi euroalueen muodostaman yhteisvastuullisen liittovaltion synnyn. Mielestäni tämä käsitys aliarvioi Saksan halua säilyttää ympärillään vapaat markkinat vientituotteilleen ja turvalliset kohteet pankkiensa ja yritystensä sijoituksille. Onhan Saksa tähän saakka jo merkittävästi hyväksynyt ehdollista yhteisvastuuta omien etujensa vaalimiseksi, eikä vielä ole merkkejä myöntymisen lopettamisesta. Siten kuuluminen euroalueeseen maksanee meille jatkossa taas lisää, sekä rahana, vastuina että itsemääräämisoikeutemme menetyksinä.
Niin kauan kuin Suomi viestittää eurojäsenyytemme olevan meille elintärkeä se ymmärretään valmiutena hyväksyä ja maksaa käytännössä mitä tahansa suurten maiden sopimista tavoitteista ja järjestelmistä. Sellainen asenne tekee mahdottomiksi neuvottelut muusta kuin pikkuasioista.