Aikoja sitten minulta kysyttiin, minkä takia keskuspankki ei voisi pysyvästikin toimia tappiollisesti. Vastaukseni, johon en silloinkaan ollut aivan tyytyväinen, oli suunnilleen että jatkuva tappio kyllä olisi kirjanpidollisesti mahdollinen (keskuspankki ei voi mennä konkurssiin) mutta siihen johtavan rahapolitiikan kansantaloudelliset seuraamukset olisivat ongelmalliset (inflaatio, moraalikato, resurssikäytön vääristymät).
Asia on sen jälkeen ajoittain vaivannut minua ja yhä enemmän mitä suuremmiksi tärkeimpien keskuspankkien taseet ovat paisuneet. Hankkiessaan arvopapereita viime vuosien korkeaan hintaan asettavat keskuspankit itsensä ennennäkemättömällä tavalla alttiiksi sekä luottoriskeille että korkoriskeille. Kun taloustilanne heikkenee tai korkotaso nousee, alenevat keskuspankkien(kin) arvopapereiden markkina-arvot. Ilman joitain erityistoimia (esim. kirjanpitomuutokset, eräpäivään pitäminen, myynti toiselle viranomaiselle) tämä tuottaisi keskuspankeille tappioita.
Miksi tämä olisi ongelma muille kuin valtiolle, joka ehkä vuosikymmeniksi jäisi ilman keskuspankin vuosittain tilittämää voittoa (ja veronmaksajille jotka joutuisivat korvaamaan syntyneen aukon valtion budjeteissa)?
Kannattaa ensiksi muistaa, että keskuspankin ehdottomasti takaama raha (setelistö ja sen omat tilit) on käytännössä vain pieni osa yleisön kauppaan ja sijoitustoimintaan käyttämästä rahamäärästä. Sitä yleisemmin maksukäytössä ovat pankkitilit ja sijoitustoiminnassa erilaiset velka- ja osakkuustodistukset. Yleisön ja pankkien finanssiomaisuudesta suurin osa on yksinkertaisesti muiden liikkeeseen laskemia velka- ja osakkuuspapereita. Pankkitilejä arvostetaan maksuvälineinä koska keskuspankki odotetaan varmistavan, että vakavarainen pankki aina voi tarjota niiden haltijoille pyydettäessä seteleitä.
Yleisön käyttämän rahan arvostus ei kuitenkaan perustu ainoastaan luottamukseen pankkijärjestelmän vakavaraisuudesta. Keskuspankin liikkeeseen laskema raha perustuu yleensä siihen, että pankit siirtävät vastineeksi ja vakuudeksi arvopapereita keskuspankille. Keskuspankki taas edellyttää, että nämä paperit ovat vähäriskisiä eivätkä tuota tappioita liikkeeseenlaskijan tai pankin takia. Jos tämä järjestelmä jatkuvasti toimii hyvin, olisi keskuspankin tarjoama raha osoitus siitä, että sen taustalla olevat velalliset ovat hyvässä hapessa eli vakavaraisia ja luottokelpoisia. Rahalla voi perustellusti odottaa voivansa hankkia ongelmitta tavaroita ja palveluja (ml. sijoituspalvelut).
Keskuspankin (suuret) tappiot taas osoittaisivat, että tarjotun rahan vastineena ei olekaan luotto- ja elinkelpoisia velallisia. Ainakin luottotappioiden osalta se osoittaisi suoraan, että rahan vastineena on ollut odotettua vähemmän ja ennakoitua huonommin kannattavaa tuotantoa. Korkojen noususta johtuvat tappiot (velkakirjat) johtaisivat korkean velkaantuneisuuden yhteiskunnassa ajan myötä myös luottotappioihin (konkurssit). Viesti olisi molemmissa tapauksessa selvä: liikkeeseen laskettu raha on osto- ja sijoitusmielessä vähemmän arvokasta ja käyttökelpoista kuin edes keskuspankissa odotettiin. Rahaa ei voitaisikaan ongelmitta vaihtaa tavaroihin ja palveluihin.
Tarinahan voisi sopia tavanmukaiseen kertomukseen rahan ylitarjonnasta syntyvästä inflaatiosta. Ero on kuitenkin siinä, että rahan arvo romahtaisi eikä vähitellen heikkenisi. Luottamus keskuspankkiin ja rahapolitiikan välineisiin vähenisi todennäköisesti myös nopeasti. Kyse ei olisi hintainflaatiosta vaan jostain paljon pahemmasta eli rahan ja rahajärjestelmän luottamuskriisistä. Yleisö voisi ääritapauksessa alkaa epäillä, ettei rahalla ylipäänsä olekaan oletettua vaihtoarvoa tavaroihin ja palveluihin jolloin siitä voisi tulla vältettävä vaihtoväline.
Talouden toiminta tietenkin häiriintyisi, kun yleisö pyrkisi vaihtamaan rahavaransa reaaliomaisuuteen, vähentäisi pankkisaataviaan mahdollisimman paljon ja ottaisi käyttöön vaihtoehtoisia vaihtovälineitä. Samalla rahapolitiikka menettäisi tehonsa siihen saakka, kunnes uusi luottamusta nauttiva raha järjestelmineen olisi luotu. Tämä ei välttämättä olisi nopeaa tai helppoa
Mitä on yllä esitetyn pohdinnan perusviesti? Ehkä se, että kannattaisi muistaa luottamuksen säilyttämisen tärkeys rahajärjestelmässä, joka perustuu viime kädessä pelkästään luottamukseen. Keskuspankkien ehkä kannattaisi olla vaarantamatta tätä luottamusta asettumalla alttiiksi mittaville harkitsemattomuudesta kieliville tappioille.
Valitettavasti on jo melko kauan ollut vaikeaa nähdä, miten länsimaissa suurta finanssitappioiden teräskylpyä voitaisiin välttää. Harjoitetun rahapolitiikan seurauksena siihen liittyisi myös mittavia tappioita keskuspankeille. Omaisuusarvot ovat pilvissä mutta niiden tulevat tulovirrat ovat mitä todennäköisimmin vähenemässä. Suhdanteet ovat jo heikkenemässä, tärkeissä maissa toimii suuri joukko zombiyrityksiä, kauppakiistat ovat koventuneet ja talouspolitiikalle oleellinen poliittinen kenttä monissa maissa on pahasti sekaisin. Näiden ongelmien seuraamusten voimistujana toimii korkea velkaantuneisuus hyvin monissa maissa, nyt mukaan lukien Suomi.