Velkavuoret eivät tuskatta sula

Kymmenen viime vuoden aikana on keskuspankkien suosiollisella myötävaikutuksella tapahtunut valtava velkaantuminen  (tässä ja tässä). Sen yhtenä vauhdittajana ja edellytyksenä on ollut yleisen korkotason ennätyksellinen lasku (tässä ) johon keskuspankit niin’ikään ovat myötävaikuttaneet. Talousoppineet kiistelevät vielä seuraamuksista mutta yhä harvempi näyttää enää uskovan niiden olevan taloudelle siunauksellisia. Keskuspankkien riippumaton toiminta ei siten näytä edustavan ainakaan särötöntä voittokulkua.

Matalat korot suosivat ennen kaikkea korkeaa velkaantuneisuutta ja huonosti kannattavia yrityksiä ja pankkeja. Velkaantuneisuus tekee haavoittuvaksi kun korot nousevat, tulot vähenevät tai saatavien arvo laskee. Mahdollisuus talouden syvenevään konkurssikierteeseen lisääntyy kun kasvavat korkojen riskilisät ajavat heikot ja velkaantuneet yritykset sekä niitä rahoittaneet pankit riskejä lisäävään ahdinkoon. Sen sijaan korkeampiakin korkoja sallivat vakaat tulovirrat sekä alhainen velkaantuneisuus suojaavat taloutta kierrettä aloittavilta suhdanne- ja finanssihäiriöiltä.

Lisäksi matalat korot ovat myötävaikuttaneet mittavaan tulojen ja varallisuuden uusjakoon maiden ja ryhmien välillä. Sen minkä velalliset ovat hyötyneet ovat säästäjät menettäneet. Saatavien arvonnousun lopullisista hyötyjistä ei ole varmuutta ennen kuin nähdään kenen omaisuus säilyy arvojen taas pudottua. Siihen mennessä ovat hyötyneet kaikki sijoittajat, joista valtaosa kuuluu yhteiskuntien jo hyvin toimeentuleviin. Poliittiset seuraamukset tästä lisääntyneestä eriarvoisuudesta lienevät suurelta osin vielä kokematta.

Kokematta ovat myös seuraamukset siitä, kun korkea velkaantuneisuus joskus tavalla tai toisella korjautuu. Järjestelmässämmehän velan vastapuoli on saatava, eli viime vuosikymmeninä saatavat ovat kasvaneet merkittävästi todellisia tuotantomahdollisuuksia nopeammin. On syntynyt kasvava nimellisten saatavien määrä jota ei käytännössä voida (koskaan?) lunastaa todellisilla hyödykkeillä. Lyhyellä tähtäyksellä, kun hyödykemäärää ei voida nopeasti kasvattaa, tätä voidaan korjata vain hyödykkeiden hinnan korotuksella (inflaatio) tai nimellissaatavien vähennyksellä (deflaatio). Korjaustavat vaikuttavat hyvin eri tavalla ja pysyvästi omistajien, velkaantuneiden, säästäjien ja eri tulonsaajaryhmien taloudelliseen kohtaloon ja siten arvattavasti myös korjauksen jälkeiseen poliittiseen kehitykseen.

Tavalliseen tapaansa taloustieteilijät ovat eri mieltä siitä, miten rahapolitiikka loppujen lopuksi on vaikuttanut tai tulee vaikuttamaan talouteen. Eräät (ml. keskuspankkien johto) ovat sitä mieltä, että talous on pidetty käynnissä ja tulovirrat toimivina mihin verrattuna mahdolliset ongelmat ovat vähäisiä (tässä). Suositeltavana tai ennustettuna ylivelkaantumisen korjaustapana pidetään usein inflaatiota. Toiset korostavat, kuten yllä, pidemmän tähtäyksen taloudellisia riskejä ja ongelmia ja arvioivat mahdollisten positiivisten lyhyen aikavälin vaikutusten olevan vähämerkityksisiä (tässä). Suositukset tai ennusteet korjaustavoista ovat vähemmän selviä mutta sisältävät usein velkakuria ja tehokkuutta edistäväksi uskottua deflaatiota.

On joka tapauksessa outoa, että niin monet pitkää aikaväliä ja maltillista toimintaa yleensä arvossa pitävät keskuspankit samanaikaisesti päättivät noudattaa näin radikaalia rahapolitiikkaa. Tämä on synnyttänyt melkoisen määrän erilaisia selitysyrityksiä. Eräät selitykset näyttävät kuuluvan salaliittoteorioiden joukkoon (ml. omistajien suosiminen, sukupolvien välisen tulonjaon muuttaminen, valtion- tai globaalijohtoisen talousjärjestelmän voimaansaattaminen). Toiset korostavat muuttuneita olosuhteita (ml. väestön ikääntymistä ja muita ”neutraalin reaalikoron” taustatekijöitä, heikkojen hallitusten finanssipolitiikkaa, sotaisten hallitusten rahoitustarpeita, kasvun tukeminsta devalvoinnilla). Keskuspankit tukijoineen mielellään korostavat soveltavansa uutta ja kestävää talouselämän mallia siitä huolimatta, ettei juurikaan ole vielä ehtinyt kertyä tietoja mallin toimivuudesta.

On vaikeaa uskoa, että nykyisen rahapolitiikan mahdolliset kielteiset seuraamukset olisivat keskuspankeissa jääneet ymmärtämättä tai tiedostamatta. Nehän ovat olleet taloustieteen perustotuuksia melkein tieteen alusta alkaen ja keskuspankeissa on runsaasti tätä oppia saaneita asiantuntijoita. Näyttää siltä kuin keskuspankit olisivat, jostain vielä epäselvästä syystä, tietoisesti päättäneet vaarantaa talouden ja tuottavuuden kasvuedellytyksiä pidemmällä aikavälillä.

Melko tavallinen ja mielestäni uskottava näkemys tästä on, että tietoista päätöstä ei sittenkään ole tehty. Läntiset keskuspankit, vakuuttuneina osaamisestaan, yksinkertaisesti pitkittivät liikaa toimenpiteitään finanssikriisin taltuttamiseksi. Nk. hyviä syitä tähän saattoi olla matkan varrella monia, ml. vahva luottamus uusiin malleihin ja vakaumuksiin sekä pyrkimys estää heikkojen yritysten ja hallitusten romahdus rahoituskustannuksia ja valuuttakurssia laskemalla. Euroalueella yritys pitää velkaista Italiaa ja siten euroaluetta pinnalla saattoi esim. houkutella keveän rahapolitiikan pidennykseen. Joka tapauksessa, odotettua nopeammin kasvanut velkaantuneisuus sekä omaisuusarvojen nousu vähitellen estivät rahapolitiikan tarpeellisen kiristämisen uuden finanssikriisin pelossa. Tällä hetkellä paluu normaaliin tapahtuisi enää vain melkoisen konkurssiaallon (tai inflaation), poliittisen liikehdinnän ja finanssikriisin kautta.

Tämä selitys pudottaa keskuspankit tavallisten kuolevaisten joukkoon jossa kaikkea ei tiedetä eikä osata. Se asettaa myös kyseenalaiseksi keskuspankkien itse julistamansa kyvyn ja oikeuden esittää, mitä muiden päättäjien tulee kulloinkin tehdä talouden pitkän aikavälin hyötyjen aikaansaamiseksi. Se heikentää ehkä oleellisestikin eräiden keskuspankkien johdon asemaa erottamattomina ja valvomattomina päätöksentekijöinä. Samoin joutuu kysymään, miten keskuspankkien sisäiseksi jäävä selvitystyö ja päätöksenteko voitaisiin turvallisesti altistaa talon ja sen uskomusten ulkopuolisille haasteille.

Jos luottaa viranomaisten asiantuntemukseen rahoitusasioissa kannattaa muistaa aikaa ennen viime finanssikriisiä. Silloin eivät keskuspankit eivätkä useimmat muutkaan osanneet ennakoida tulevia ongelmia markkinoilla. Lähivuosina selvinnee, onko tilanne taas sama. Jos on, kannattaisiko ehkä vastuukysymys nostaa edellistä pontevammin pöydälle?