Korona, Italia ja euro

Euroalueen kriisit ovat monelle tärkeitä alueen integraation edistäjiä.

Viime finanssikriisin yhteydessä EKP:stä kehittyi euron pelastaja kun se varmisti talousongelmissa rypeville maille, pankeille ja yrittäjille runsaasti halpakorkoisia lainoja. Samalla synnytettiin alueelle yhteinen valvoja ja kriisinhoitaja yhteisvastuullisine rahoituksineen. Syntyi myös pankkiunioni, jonka yhteisvastuuta on parhaillaan päätetty nopeuttaa, sopivasti ennen todennäköistä uutta kriisiä. Uusi finanssikriisi maksaisi nyt Suomelle siitä riippumatta, miten paljon tai vähän se suomalaisia koskettaisi.

Koronakriisi uhkaa käynnistää jo pitkään odotetun kansainvälisen talous- ja finanssikriisin. Virus rajoitustoimineen synnyttää euroalueella ennen kaikkea palvelutuotannon ja sen yhteydessä myös tavaratuotannon ja kysynnän kriisin. Kriisiherkkyyttä ja sensyvyyttä lisää vuosien varrella syntynyt korkea ja laajasti levinnyt velkaantuneisuus. Odotettavissa on vähintäin talouksien usean kuukauden kestävä syvä sukellus, joka laajenee ulkomaankaupan supistumisen seurauksena. Pankkijärjestelmää koettelevat tästä johtuva todennäköinen asiakkaiden konkurssirypäs, tappioriskeistä johtuva omaisuusarvojen lasku sekä lisääntyvien ongelmaluottojen taakka.

Kuten usein kriiseissä näyttää käyvän, Italia on tässä sekä ongelmien että vaatimusten eturintamassa. Maa on raskaasti velkaantunut, sen pankeilla on edelleen runsaasti ongelmaluottoja eikä talouskasvua ole juurikaan ollut euroalueen perustamisesta lähtien. Italian hallitus on jo ilmoittanut ettei se noudata euroalueelle säädettyjä rajoja valtionbudjetin alijäämille. Samalla se on ehdottanut yhteisvastuullisen EVM:n rahoituksen käyttöä lähiajan terveysmenojen kattamiseksi sekä yhteisvastuullisten joukkovelkakirjojen emittoimista.

Rahoitusmarkkinoilla tiedostetaan Italiaan liittyvät riskit. Italian (yhdessä Espanjan ja Ranskan kanssa) valtionlainojen korot olivat viime viikkoina nousseet suhteessa vakaamman budjettikehityksen euromaiden korkoihin. EKP rajoitti viikko sitten tätä kehitystä uudella suurella osto-ohjelmalla (750 mrd euroa) joka tarvittaessa voidaan suunnata nimenomaan alijäämämaiden papereiden ostoon (tässä 18 pnä maaliskuuta 2020  ). Korkoerot supistuivat vasta tämän jälkeen (tässä).

Italian ehdotukset eivät ole uusia. Jo aikaisemmin ovat useat euroalueen jäsenmaat – euroalueen päättäjien lisäksi – ehdottaneet yhteisvastuullisen rahoituksen lisäämistä. Jollei eri jäsenmaissa budjettikuri radikaalisti muutu olisi kyseessä pysyvä tulonsiirto nimenomaan jatkuvia budjettialijäämiä harrastavien jäsenmaiden hyväksi. Taloudellisen kriisin oloissa näiden maiden toivomat tuet moninkertaistuisivat samalla kun niitä maksavien maiden omatkin tarpeet kasvaisivat.

Italia saattaa siis lähitulevaisuudessa tarvita vielä suurempia sitoumuksia muilta jäsenmailta. Nämä pitäisi myös myöntää ilman näkyvää eripuraa, jotta luottamus Italiaan säilyy markkinoilla. Jollei näitä varoja saada, joutuvat Italian johtajat ehkä valitsemaan kasvavan kotimaisen hädän ja euroeron välillä. Koska Italia ei hyväksy ehdollisuutta yhteisvastuullisen rahoituksen edellytyksenä saattaa lähiaikoina olla edessä varsin haastavia neuvotteluja.

Suomen päättäjien kannattaa jo hyvissä ajoin harkita mitä tehdä sellaisten neuvottelujen yhteydessä. Suostuminen yhteisvastuun ”koronaperusteiseen” laajentamiseen ei vähennä tulevia vaatimuksia yhteisvastuun lisäämisestä, pikemmin päinvastoin. Vaatimuksista kieltäytyminen saattaa puolestaan johtaa jopa euroalueen pirstoutumiseen Italiasta alkaen. Rahoitus EKP:n kautta ei ole tähän pysyvä ratkaisu kenekään kannalta. Italia ja italialaiset ovat jo raskaasti velkaantuneita ja tarvitsevat tuloja lisävelkojen sijaan. Jos taas Italia jättää euroalueen saattaa maan Target-velka jäädä maksamatta euroalueeseen jäävien tappioksi. Pitäisi siis viimeinkin konkreettisesti pohtia miten paljon euroon kuuluminen viimeiseen saakka saa Suomelle maksaa, niin rahallisesti kuin poliittisestikin.