Miksi Suomi edes harkitsee yhteisvastuuta?

Taas ollaan euroalueella voimallisesti liikkeellä rahoituksen yhteisvastuun lisäämiseksi eli jo pitkään jatkuneen huonon talouspolitiikan palkitsemiseksi. Suomi näyttäisi olevan halukas heikon talouspolitiikan tukijaksi.

Tämä on ehkä ymmärrettävä niin, että maamme päättäjät tukijoineen eivät niinkään arvosta taloudellista hyvinvointia ja vakautta vaan muita tavoitteita. Ehkä EU-jäsenyys poliittisine arvoineen ja seuraamuksineen saakin maksaa paljon sekä rahassa että itsemääräämisoikeudessa mitattuna? Suomihan on jo jonkin aikaa kuullut talouspoliittisesti saamattomiksi tunnistettavien maiden joukkoon. Riittämättömiksi koettuja tuloja on korvattu velalla jonka hinta on Suomelle alhainen vain euroalueen jäsenenä. Ehkä päätösvastuu ankeaksi hahmottuvasta tulevaisuudesta halutaankin siirtää ulkopuolisille?

Kohta ratkaistaan, suostuvatko suomalaiset velkaantumaan vielä lisää muiden maiden tulojen kasvattamiseksi. Hinnaksihan EU vaatii vain hieman päätösvaltaa Suomen valtion budjetista ja ehkä suomalaisten verottamisesta.

Suomalaiset päättäjät ovat jo monen vuoden ajan suostuneet erilaisiin taloudellista yhteisvastuuta pikkuhiljaa lisääviin hankkeisiin (Kreikka, EVM, pankkiunioni, yhteinen pankkikriisirahasto, EKP:n määrällinen keventämispolitiikka). Yhteisvastuulla poistetaan pääsääntöisesti jollekin maalle lankeava taloudellinen rasitus josta sen ei arvioida selviävän.

Akuutin voimattomuuden syyt ovat melkein aina ylisuuri velka ja poliittinen haluttomuus/kyvyttömyys katkaista velkaantumiskehitystä. Taustalla on yleensä nk. hyvä selitys: poliittinen mahdottomuus (haluton kansa tai riitaiset päättäjät), ulkopuoliset syyt (joita voitaisiin hallita jos talous pidettäisiin paremmassa kunnossa) tai maan historia (muut ovat aikaisemminkin tulleet maan velkojen maksajiksi).

On väitetty, ettei ongelmamaiden menojen rahoittaminen tulonsiirroilla ole samaa kuin niiden velkojen maksu joka on kielletty (EU:n perussopimus artikla 125). Tämä on puhdasta sanahelinää vailla todellisuuspohjaa. Tulojen lisääminen siirroilla helpottaa ylipäänsä saajan maksuja, myös velkojen osalta. Tällä tavalla koetetaan muodollisesti perustella, että tulonsiirtounioni on mahdollinen ilman perussopimuksen muuttamista.

Taloudellinen yhteisvastuu varmistaa julkisesti, että ylivelkaantunut maa (esim. Italia) voi jatkaa valitsemallaan linjalla luottaen siihen, että muut viime kädessä ottavat vastuulleen sen velkoja. Tulonsiirron maksajia löytyy, koska velkaisten maiden yleisöt ovat velkoojamaiden (mm. Saksan) tuotteiden ahkeria ostajia. Taloudellinen yhteisvastuu on yhteismarkkinoilla siten myös tapa epäsuorasti tukea vahvempien maiden tuottajia pelastamalla osa niiden ostajista konkurssilta. Samalla näille maille kyseenalaisia luottoja myöntäneet pankit tietenkin pidetään pystyssä. Yhteisvastuuseen patistetaan kuitenkin mukaan myös maita joilla ei luulisi olevan suoraa kiinnostusta suurten kilpailijoittensa tai huonon talouspolitiikan tukemiseen (mm. Suomi).

Miksi Suomen päättäjät tukijoineen ovat niin valmiita edistämään järjestelmää joka ei voi tuottaa jäsenilleen kestävää hyvinvointia? En pysty uskomaan, että fiksut ihmiset eivät ymmärtäisi tällaisen järjestelmän aikaa myöten tuhoisia taloudellisia vaikutuksia. Siten joko muita yhteisvastuun vaikutuksia pidetään tärkeämpinä tai yhteisvastuusta ei vain uskalleta kieltäytyä. Yhteisvastuuta voidaan pitää tärkeänä mm. maailman läntisen osan eräänlaisena jäsenmaksuna (toivottuina jäsenetuina ”turvallisuus” ja ”liberalismi”). Jäsenyyttä pitää varjella hinnalla millä hyvänsä läntisen yhteisön lisääntyvistä riidoista, painostuksista ja ongelmista huolimatta.

Ei sovi unohtaa, että Suomen oma talouspolitiikka on viime vuosikymmenen aikana perustunut jatkuvaan velkaantumiseen. Kykyämme hoitaa tulevia taloudellisia haasteita omin varoin on velkaantumisella heikennetty pitkäksi ajaksi. Velanotolle on tietenkin ollut nk. hyviä selityksiä: uutta Nokiaa ei ole syntynyt, ei ole ollut poliittisesti mahdollista leikata yleisön ostovoimaa ja taloudelliset menetykset lisätyöttömyyksineen olisivat olleet suuret. Vähempää huolta ovat valitettavasti aiheuttaneet velkaantumisen pitkän aikavälin seuraamukset: herkkyys taloudellisille häiriöille sekä riippuvuus ulkopuolisten velkoojien päätöksistä ja mielipiteistä.

Suomesta on vähitellen tulossa euroalueen pohjoinen ongelmamaa. Kasvu on heikko, velkaa on yhä enemmän eikä kilpailukyky jousta kiinteän valuuttakurssin vaatimusten tahdissa. Ei ole mahdotonta, että Suomikin jossain vaiheessa saattaa olla rahanavun tarpeessa. Ehkä ymmärrystä Etelä-Euroopan velallisille siksi löytyy Suomen päättäjäpiireissä enemmän kuin muissa pohjoismaissa.

Suomen ongelmaa vauhdittaa euroalueen vähitellen lisääntyvä yhteisvastuu. Toteutuessaan se merkitsee Suomelle runsaasti varojen lisätarvetta muille jäsenmaille annettavien tukien rahoittamiseksi. Menneestä päätellen on lisäksi sinisilmäistä uskoa, että kerran myönnetty yhteisvastuullinen rahoitus/lahja jäisi ainutkertaiseksi. Kasvava velka ja yhteisvastuu tulevat melko nopeasti vaikeuttamaan Suomen mahdollisuutta ylläpitää nk. pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiohan perustuu korkealla verotuksella rahoitettuihin sosiaalisiin palveluihin. Verotuksen tasoa väitetään usein niin korkeaksi, että se estää kasvun ja työllisyyden. Vaikka Suomen elintason merkittävä nousu sodista lähtien ehkä kyseenalaistaisi tämän, päättäjiemme halu nostaa veroja on ollut ja on edelleen vähäistä. Uusien merkittävien yhteisvastuumaksujen tapauksessa tämä merkitsee, että joistain suomalaisten nykyisistä etuuksista pitää luopua tai velkataakkaa pitää lisätä.

Suomalaisilta siis viedään päättäjiemme suostumuksella ja avulla vähitellen mahdollisuudet itse päättää yhteiskuntapolitiikastamme. Samalla Suomi on itsekin altistunut samanlaiseen lepsuun taloudenpitoon kuin EU:n ongelmamaat. Tällaiseen eivät aikaisemmat sukupolvet olisi suostuneet. Ovatko nykysuomalaiset todellakin valmiit palkitsemaan huonoa talouden hoitoa, arvostamaan lyhyen aikavälin etuja pidemmän aikavälin hyötyjen edelle ja luopumaan oikeudesta itse päättää maassa synnytettyjen tulojen käytöstä?

Jos suomalaiset ovat tähän valmiita on enää lyhyt matka siihen, että suomalaiset suostuvat elämään muiden komennossa eurooppalaisen liittovaltion rajaseudulla.