Milloin alkaa seuraava pankkikriisi? / When does the next banking crisis start?

English version below.

Monet tarkkailijat ovat jo kauan varoittaneet uuden finanssikriisin mahdollisuudesta. Kriisillä on tuttuja taustatekijöitä. Pitkään jatkunut äärimmäisen kevyt rahapolitiikka nollakorkoineen on houkutellut korkeaan velkaantumiseen ja riskinottoon. Julkisen vallan hankintoja ja menoja lisättiin (vihreä siirtymä, aseellinen varustautuminen, koronatuet) samalla kuin kansainvälisen kaupan ja tuotannon häiriöt yleistyivät.Tähän liittyvä inflaatio nopeutui, heikkon taloustilanne pitkittyi, korkotaso nousi ja pankkien vakavaraisuus haurastui. Lopuksi tietenkin yleisön pankkijärjestelmää kohtaan tuntema luottamus heikentyi.

Viime aikoina on nähty esimerkkejä siitä, miten korkojen nousu saattaa vaikuttaa raskaasti velkaantuneessa yhteiskunnassa. Reaalitaloudessa korkeammat korkomaksut rajoittavat muita menoja (kulutus, sijoitukset) ja/tai johtaa nettolainanoton vielä suurempaan kasvuun. Useat sijoitusmuodot (etenkin pitkät velkakirjat ja kiinteistöt) menettävät nimellistä arvoaan sekä omaisuuseränä että vakuutena. Tämä heikentää pankkien ja vakuutusyhtiöiden todellista vakavaraisuutta, vaikka kaikkia tappioita ei kirjanpitosääntöjen mukaan välttämättä tarvitsisikaan ilmoittaa heti. Rahoittajia ei kuitenkaan kiinnosta vain nimellinen vakavaraisuus vaan ne tekevät päätöksiään arvioimansa lainanottajan todellisen vakavaraisuuden perusteella.

Velkaantuneisuuden myötä korkoriskien laukeaminen tuottaa entistä suurempia iskuja pankkien vakavaraisuuteen ja siten myös likvidiyteen. Ongelma ei enää ole vain se, että pankeilla olisi taseissaan nimenomaan heikkolaatuisia velkakirjoja kuten viime finanssikriisin alussa. Se mikä nyt aiheuttaa epävarmuutta, rahoitusvaikeuksia ja tappioita on se, että niillä ylipäänsä on runsaasti pitkäkestoisia velkapapereita.

Tämän raportoidaan olleen yhdysvaltalaisen SVB-pankin kohtalo: kun sen asiakkaat muun rahoituksen vaikeutuessa käyttivät tilirahaansa oli pankin pakko rahoittaa tämä velkapaperisijoitustensa tappiollisella myynnillä. Tappiot ja pankin yritys vahvistaa nopeasti taseensa aiheuttivat tallettajien keskuudessa paniikkia ja vakuudettomien tilien nostamisvyöryn. Myös pankit, joilla on runsaasti riskittömiksi luokiteltuja valtionpapereita (kuten EU:ssa), voivat siis korkojen noustessa joutua likviditeetti- ja solvenssiongelmiin. Tämä heikentää yleisön luottamusta rahoituslaitoksia ja niiden tarjoamia talletuksia kohtaan. Houkutus hankkia suoraan vähäriskisiä lyhytkestoisia korkopapereita riskinalaisiksi muuttuneilla talletuksilla lisääntyy samalla.

Myös esim. vakuutus- ja eläkerahastojen korkosijoitusten markkina-arvo laskee tietenkin korkotason noustessa. Ongelmat näkyvät kuitenkin pitemmällä viiveellä kuin pankkien, koska näille laitoksille mm. likviditeetin merkitys on vähäisempi.

Epäilen, että myös viranomaisten hermostuneisuuteen viittaava toiminta on alkanut herättää epävarmuutta. Yhdysvalloissa luvattiin yllättävästi jo tilapäistä, kaikkien talletusten (yhteismäärältään 17½ biljoonaa dollaria) turvaamista jos talletuspako pankeilta uhkaisi rahoitusjärjestelmän vakautta. Siellä ja EU:ssa on toistuvasti ilmoitettu, että rahoitusjärjestelmä on ja pysyy vakaana kun viime finanssikriisin jälkeen regulaatiota (pääoma, likviditeetti) ja valvontaa kiristettiin. Nämä vakuuttelut ovat kuitenkin ilmeisen kateettomia kun viranomaiset eivät taaskaan ole pystyneet estämään pankkeja ottamasta ylimitoitettuja riskejä.

Valvonnan ja regulaation osalta olisi vihdoinkin opittava olemaan realistinen. Ei voi säädellä kattavasti kaikkia markkinoiden riskejä vastaan eivätkä valvojat yleensä ole pankkeja taitavampia riskien ennakoijia. Pankkien toimeentulo lyhyellä aikavälillä usein paranee säännöstöä venyttämällä eikä sitä tarkkaan seuraamalla. Sääntöjen venyttelyn kannattavuutta ovat epäilemättä lisänneet sekä johdon vaatimattomat rangaistukset että yhteiskunnallisten päättäjien taipumus maksaa pankkitappioita veronmaksajien varoilla.

Noin viisitoista vuotta sitten alkanutta finanssikriisiä ei mikään viranomainen ennakoinut meillä tai muualla. Myös monet aikaisemmat kriisit osoittavat, etteivät pankkisäännökset ja -valvonta ole pystyneet estämään järjestelmäriskien kasautumista ja laukeamista.

Olen vakuuttunut siitä, että olemme kriisien hallinnassa olleet jo pitkään väärällä ja kalliilla tiellä. Mitä tarvittaisiin olisi sellainen järjestelmä, jossa pankkeja voitaisiin päästä nurin riskinottajien kustannuksella aiheuttamatta kriisiä. Tämä vaatisi ainakin yksittäisten pankkien (taseen) koon rajoittamista, talletusrahoituksen ja sijoitustoiminnan erottamista toisistaan, merkittävää pääoma- ja likviditeettipuskurien kasvattamista ja pankkien johdon oikeudellisen vastuun oleellista lisäämistä.

Onko siis uusi pankkikriisi nyt ovella? Valitettavasti mikään ei estä epäterveeksi kehittynyttä järjestelmää toimimasta vaikka sen ongelmat pahenevat. Kriisi puhkeaa vasta kun markkinoiden osapuolet jostain syystä havahtuvat pelkäämään, että omat rahat kohta häviävät. Siinä vaiheessa korkojen riskilisät kasvavat, likviditeetti katoaa rahoituksen tarvitsijoilta ja omaisuusarvot sukeltavat. Koska tämä riippuu yhtä paljon markkinaosapuolten mielentiloista kuin yritysten ja pankkien taloudellisesta tilanteesta, on kriisin puhkeamisajankohta käytännössä mahdoton ennustaa.

***

Many observers have already for a long time warned about the possibility of a new financial crisis. This crisis would have well-known background causes. An extended period of extremly easy monetary policy with zero interest rates has provided incentives for high indebtedness and risky investments. Acquisitions and expenditures by the public sector grew (green transition, armaments expenditures, fiscal corona support) as simultaneously shocks increasingly affected international trade and production. This helped inflation to increase, the weak economic situation to continue and the solvency of banks to become more fragile. Finally, of course, the public’s trust in the banking system declined.

Recently there have been instances indicating how higher interest rates may affect members of a heavily indebted society. Higher rates restrict other expenditures in the real economy (consumption, investment) and/or stimulate demand for new net debt even more. Many investments (primarily long bonds and real estate) lose nominal value both as wealth and as collateral. This reduces the real solvency of banks and insurance companies even if accountancy rules would enable them to be kept on the books at their original value. Investors, however, are not simply interested in nominal solvency but make their decisions based on their estimate of the true solvency of the debtor.

Indebtedness causes increasingly heavy hits to banks’ solvency and therefore their liquidity as interest rates increase. The problem is not anymore the existence of problem loans among the banks’ assets as during the last financial crisis. What now causes problems of confidence and trust is that they simply have invested in long-term interest rate securities.

This is reported to have been the cause of SVB’s (Silicon Valley Bank) problems: as their customers needed to use their deposits for financing their operations, the bank was forced to finance the outflow by selling long-term bonds at a loss. The losses and the bank’s efforts to rapidly strengthen its balance sheet caused a wave of panic among depositors to close their uninsured deposit accounts. Even banks which hold large amounts of bonds classified as riskless (like those in the EU) can experience liquidity and solvency problems as interest rates rise. This is bound to weaken the public’s trust in financial institutions and their deposits. The temptation to use newly risky deposits to invest directly in low-risk short interest-bearing paper simultaneously grows.

The market value of interest-bearing paper on the balance sheets of insurance and pension companies will also, of course, decline as interest rates rise. The resulting problems will appear with a longer lag than in banks, however, since the importance of liquidity is less important for these companies.

I suspect that also the increasingly nervous behavior of the authorities may have started to affect public trust. In the United States authorities, surprisingly, already promised to temporarily guarantee the value of all deposits (a total of 17½ trillion dollars) if the deposit run on banks would threaten the stability of the financial system. US and EU authorities have repeatedly stressed that the financial system is and remains stable because regulations (capital, liquidity) and supervision were tightened after the previous financial crisis. However, these assurances remain obviously empty since authorities once again have been unable to prevent banks from taking excessive systemic risks.

We should, at long last, consider financial supervision and regulation in a realistic manner. It is and remains impossible to write and implement regulations regarding all risks in the market and supervisors are seldom better than banks at forecasting risk. Banks’ short-term profitability often improves when they stretch regulations rather than follow them precisely. The advantages of stretching regulations have undoubtedly grown because of both the modest punishments given bank management and the tendency of public authorities to use taxpayer funds to pay for bank losses.

The financial crisis which began some fifteen years ago was not foreseen or forecast by any authority here or elsewhere. The many preceding crises also show that bank regulation and supervision have been unable to prevent the accumulation and realization of risks.

I am convinced that we have committed ourselves to a fallacious and expensive way of preventing systemic banking crises. What is needed is a system where banks can be allowed to fail without causing a wider crisis, at the cost of the risk-taking investor. This would require at least limiting the size of banks (balance sheet), divorcing the provision of deposits from running an investment book, a marked increase in mandatory capital and liquidity buffers and substantially raising the legal liability of bank management.

Is a new banking crisis thus imminent? Unfortunately, nothing prevents an unhealthy banking system from functioning even as its problems deepen. A crisis will develop only when market participants for some reason fearfully realize that they soon may loose their own funds. From that moment on, interest risk premias increase, borrowers loose their liquidity and asset values dive. Since this depends as much on the mental state of market participants as on the economic situation of companies and banks, it remains in practice impossible to foresee when exactly the crisis will start.