Olen aikaisemminkin ihmetellyt eräiden asiantuntijoitten tapaa käsitellä jäsenyyttämme euroalueella. Useat maamme nimekkäimmistä talousneuvojista myöntävät nykyään, että Suomen liittäminen euroon oli virhe. Euro ei ole ollut Suomelle hyvä taloudellinen ratkaisu. Silti siinä on heidän mielestään jatkossakin pysyttävä, koska eroamisen kustannukset ovat liian korkeat. Tällä lausumalla he ilmaisevat myös epäsuorasti kannattavansa kaikkea sitä mitä euro tulevaisuudessa saattaa tuoda mukanaan. Tulevaisuus ja pitkän tähtäyksen seuraamukset painavat siinä analyysissa melko vähän.
En itsekään kuulu niihin joiden mielestä Suomen pitää erota eurosta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan pidän tärkeänä, että suomalaiset selvittävät itselleen mitä todennäköisesti on edessä sekä euronalueen jäsenenä että sen ulkopuolella. Sekä lyhyen että pitkän aikavälin tapahtumat ovat siinä selvittelytyössä tärkeitä. Päätösten pitää perustua laajan yleisönkin tietoon, harkintaan ja haluun. Jollei tähän ole valmiutta voi edessäpäin helposti olla hyvinkin vakavia poliittisia vaikeuksia.
Yhä selvemmin alkaa näyttää siltä, että eurojäsenyys ennen pitkää edellyttää hyvin tiukkaa liittymistä etenkin Saksan ympärille muodostuvaan maiden liittoumaan. On muotoseikka halutaanko tätä liittoumaa kutsua liittovaltioksi tai joksikin muuksi. Pääasia on ymmärtää, että jäsenmaiden oikeus tehdä itsenäisiä päätöksiä vähitellen ja ehkä nopeastikin katoaa. Eurojäsenyys maksaa ainakin itsenäisyyttä.
Eurooppalaisittain kummallinen hyvinvointivaltio Suomessa ei selvinne tästä muutoksesta. Tuoreista EU-viranomaisten näkemyksistä ilmenee halu ja tarve keskitetysti mm. säädellä verotusta ja valvoa kilpailukykyä euroalueella. Tähän prosessiin sisällytetään vähitellen helposti lähes kaikkea mitä vaikuttaa yritysten tulovirtaan. Suomessa tähän lukeutuisi esim. monet ay-liikkeen tärkeiksi kokemia oikeuksia ja toimintaedellytyksiä. Suomen vielä suhteellisen korkeiden julkisten sosiaalimenojen voidaan olettaa merkittävästi supistuvan kun verotulotkin supistuvat, velkaantuminen on rajoitettu ja yritysten kilpailukyky pitää nostaa Saksan yritysten tahdissa.
Ikäviä mahdollisia tulevaisuudenkuvia torjutaan usein väittämällä niitä poliittisesti mahdottomiksi. Niin tehdään myös euroalueen liittovaltiokehityksen osalta. Tämä on kuitenkin itsensä pettämistä. Euroalueen liittoutumiskehitys tulee etenemään kulloinkin siinä missä jokin askel tulee edes hetkeksi poliittisesti mahdolliseksi. Sen jälkeen siirtyy painostus uuteen kohtaan jolle vähän ajan kuluttua tapahtuu samaa. Saksan ja euroalueen viranomaisten edun mukaista on laajan ja vahvan, valvottaviin sääntöihin perustuvan liittoutuman synnyttäminen. Sitä muut maat voivat korkeintaan hidastaa mutteivät estää. Joka ei halua tällaiseen kyytiin mukaan on siten parasta hypätä siitä pois ajoissa.
Kuinka kallis olisi Suomen ero euroalueelta? Luotettavaa vastausta siihen ei voida antaa. Suuri osa kustannuksista on poliittisia menetyksiä (esim. turvallisuus, matkustamisen helppous). Osa kustannuksista riippuisi muiden poliittisista päätöksistä (etenkin muun euroalueen vasta- ja kostotoimet). Suuri osa taloudellisista hyödyistä ja kustannuksista johtuu eron moninaisista vaikutuksista lyhyen ja pitkän aikavälin talouskasvuun.
On kuitenkin mahdollista laatia hyvin karkeita laskennallisia esimerkkejä taloudellisten hyötyjen ja kustannusten yhteisvaikutuksesta. Näin voidaan saada jonkinlainen kuva siitä, miten lyhyen ja pitkän aikavälin hyödyt ja kustannukset saattavat suhtautua toisiinsa.
Eron kustannuksia on väitetty valtaviksi niitä kuitenkaan tarkemmin erittelemättä. Voidaan olettaa, että tärkeimmät niistä liittyvät Suomessa käytetyn euroalueen maksujärjestelmän tilapäiseen toimimattomuuteen ja sitä seuraavaan vaihdannan hidastumiseen. Lisäksi saattaa olla, että muut euromaat ja niiden viranomaiset (etenkin EKP) haluaisivat vaikeuttaa eroa tai sen seuraamuksia erilaisin pankkijärjestelmää ja vientiä vaikeuttavin toimin. Kustannukset olisivat kuitenkin tilapäisiä vaikka ne voisivat kestää jopa muutaman vuoden.
Eron hyödyt ilmenisivät jos kansallisten päättäjien harjoittama talouspolitiikka olisi nimenomaan Suomelle paremmin sopiva kuin ulkomaisten päättäjien harjoittama Keski-Eurooppaan sopiva politiikka. Tämä näkyisi vähitellen Suomen talouskasvun nopeutumisena. Oma valuutta varmistaisi kilpailukyvyn ja viennin tasaisemman ja paremman kehityksen edellyttäen, että valuuttakurssi olisi vapaasti markkinoiden määriteltävissä. Julkinen valta voisi, ainakin periaatteessa, harjoittaa sen turvin sellaista politiikkaa joka olisi juuri Suomen talouselämän kannalta paras. Mahdolliset tuotantoakin häiritsevät sopeutumiskitkat euroalueen vaatimiin uusiin yhteiskuntajärjestelmiin poistuisivat.
Mahdollisten alkuajan kustannusten suuruusluokka on vaikea ennakoida, koska ne sisältävät myös häiriön epäsuorat kustannukset eli tuotantomenetykset. Vertailun vuoksi mainittakoon, että äskeisen finanssikriisin kokonaiskustannukset USA:lle on arvioitu olevan vuosina 2008-2020 40-90 % yhden vuoden BKT:stä. Suorat kustannukset sen sijaan näyttävät jääneen Ruotsin pankkikriisin luokkaan eli 4-5% BKT:stä (tässä). Korkeat luvut selittyvät sillä, että kasvuvauhti näyttää alentuneen pitkäksi mutta rajatuksi ajaksi. Finanssikriisien budjettikustannukset sitten 1970-luvun olivat taas keskimäärin 8% BKT:sta teollisuusmaissa ja 14% kehitysmaissa (tässä). Arvaisin kuitenkin, etteivät kokonaiskustannukset olleet vastaavasti korkeammat koska kriisit sattuivat keskimäärin korkean globaalin kasvukauden aikana.
Olettakaamme, että euroero Suomen tapauksessa johtaisi samansuuruisiin vuosittaisiin kokonaiskustannuksiin kuin USA:ssa (BKT jäisi noin 3½-7½ % alle tuotannon normaalitason) mutta vain 2-4 vuodeksi eli kokonaismenetys olisi noin 7-30% yhden vuoden BKT:stä. Tämän jälkeen tilanne palautuisi normaaliksi mutta pitkän aikavälin kasvu olisi, yllä selitetyistä syistä, pysyvästi korkeampi kuin se olisi euroalueen jäsenenä. Kasvun kiihtyminen keskimäärin 1 prosenttiyksiköllä olisi jo melkein uskomaton saavutus mutta ½ prosentin lisäys olisi jo ehkä saavutettavissa, varsinkin jos euroalueella aika kuten tähänkin saakka olisi sekava ja haasteita täynnä.
Tulevien vuosien tulot olisi diskontattava nykyhetkeen käyttäen korkoa jonka taso riippuisi koko yhteiskunnan lyhyen ja pitkän ajan hyötyjen keskinäisestä arvostuksesta. Sopivan korkotason valinta on monimutkaista ja riippuu siitä miten paljon halutaan korostaa tulevaisuuden merkitystä (tässä ). Alhainen korko merkitsee, että tulevaisuudelle annetaan suuri arvo. Korkea korko taas merkitsee, että lyhyen aikavälin tapahtumat saavat suuren arvon. Vertailemalla tuloksia 2-8 %:n korolla antanee käsityksen siitä, miten tärkeä on myös pidemmän aikavälin seuraamusten huomioiminen. Valinnan merkityksestä mainittakoon, että 100 euron lisätulon arvo kymmenen vuoden päästä olisi 2% korolla 82 euroa mutta 8% korolla vain vähän yli puolet siitä eli 46 euroa.
Kysymys on, miten kauan kestää ennen kuin korkeampi kasvuvauhti (diskontattuna) on korvannut euroeron kustannukset. Lukijalla on käytettävissään valmis laskuohjelma (tässä) jonka avulla voi tarkastella eri olettamusten merkitystä. Yllä mainittujen lukujen käyttäminen osoittaa mm. seuraavan mahdollisesta euroerosta:
- Mitä alhaisemmiksi kustannukset pystytään painamaan esim. etukäteen varautumalla ja kostotoimia välttämällä, sitä nopeammin ne korvautuvat ja sitä suuremmat ovat nettohyödyt.
- Jos lisäkasvu olisi alhainen niin korkeat alkukustannukset eivät korvaudu kohtuullisen ajan sisällä. Vastaavasti, jos lisäkasvu nousisi merkittävästi tulonlisät kattaisivat melko nopeasti alkukustannukset.
- Pitkän tähtäyksen seuraamusten arvostaminen (alhainen korko) merkitsee, että euroeron nettohyödyt olisivat positiivisia jolleivät alkukustannukset ole suuret (yli 20% BKT:stä). Keskittyminen vain lyhyen aikavälin kustannuksiin ja hyötyihin (korkea korko) taas merkitsee, ettei euroero koskaan ole kannattava paitsi jos odotettavissa oleva kasvulisä on epäuskottavan suuri ja kustannukset samalla kohtuullisia (10% BKT:stä tai alle).
- Euroeron kannattavuuden arvioiminen edellyttää alkukustannusten ja tulevan lisäkasvun vertailua. Tällöin on oleellista miten korkealle arvostetaan tulevaisuutta nykyhetkeen verrattuna. Keskittymällä nykyhetkeen sekä arvioimalla alkukustannukset suuriksi ja tuleva lisäkasvu pieneksi voidaan osoittaa euroero kannattamattomaksi. Tekemällä päinvastaisia arviointeja voidaan taas osoittaa euroeron olevan yleensä taloudellisesti hyödyllinen.