Suomessa nimitetään taas kohta Suomen Pankin johtokunnan jäseniä. Koska vain pääjohtajalla on pääsy EKP:n kokouksiin jossa rahapolitiikkaa tehdään, uusille johtajille annettaneen tehtäviä hallintoon, tutkimustoimintaan, maksujärjestelmiin ja pankkivalvontaan liittyen. Siltä varalta että pääjohtaja keskustelisi heidän kanssaan rahapolitiikan linjasta sopii silti toivoa, että uusilla johtajilla on realistinen käsitys nykyisen linjan tuloksista.
BIS:in mukaan keskuspankkien viime vuosina harrastama rahamäärän lisäys ei ole tuottanut tuotannon tai työllisyyden yksiselitteistä nousua (tässä). Eräiden hyvin perusteltujen arvioiden mukaan USA:ssa rahapolitiikka ei ole nostanut reaalituotantoa tai työllisyyttä ollenkaan mutta kyllä rakentanut edellytykset tulevalle merkittävälle arvopaperimarkkinoiden romahdukselle (tässä). Olisi erikoista, jos tilanne esim. EU:ssa tai Japanissa olisi kovin erilainen. Nimelliskorot maailmalla ovat nyt alhaisimmat satoihin vuosiin, mutta keskuspankit vakuuttavat silti ymmärtävän toimintansa tärkeimpiä seuraamuksia.
Rahapolitiikan vaikutukset finanssimarkkinoihin ovat sen sijaan ilmeiset. Arvopapereiden hinnat ovat nousseet huomattavasti ja sijoitusten odotettavissa olevat tuotot ovat vastaavasti alentuneet. Politiikka on siten kiistattomasti heikentänyt säästäjien asemaa ja nostanut omistajien varallisuutta (tässä), varsinkin kun reaalitalouteen ei ole pystytty vaikuttamaan. Toiminnassaan tuotosta riippuvat tahot, niistä erityisesti eläkeyhtiöt ja vähitellen niiden asiakkaat, kärsivät tästä eniten. Samalla keskuspankit ovat edistäneet velanottoa sekä alhaisin koroin että valtioiden ja äskettäin yritystenkin velkakirjoja ostamalla. Korkea ja nouseva velkaantuneisuus merkitsee, että talouksien haavoittuvuus korkotason nousulle tai tulojen heikkenemiselle on lisääntynyt finanssikriisin alun jälkeen.
Keskuspankit suosittelevat mielellään muille pitkän aikavälin vakaata ja kasvumyönteistä politiikkaa. Sen takia niiden harrastama rahapolitiikka onkin lyhytnäköisyydessään niin arvoituksellinen. Korkopolitiikka ei edistä kasvua: todellinen kasvu syntyy uudesta korkean tuoton tuotannosta eikä alhaisen koron edistämästä kulutuksesta. Se ei myöskään, edes runsaan rahantarjonnan kanssa, edistä vakautta: ainoastaan kaikkein huonoimmin hoidetut yritykset ja pankit pysyvät toiminnassa tämän kautta. Hyvässä kunnossa olevat sen sijaan kestäisivät hyvin normaalimmat rahoitusolot. Rahan arvo, jota keskuspankit kiihkeästi haluavat rapauttaa siihen liittyvistä riskeistä huolimatta, on siitä huolimatta onneksi pysynyt melko vakaana.
Yhä useammin saa kansainvälisessä keskustelussa lukea näkemyksiä, jonka mukaan keskuspankit ja niiden johtohahmot ovat joko teoriatorneissaan vieraantuneet reaalielämästä tai jopa menettäneet kykynsä tajuta rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Uskottavampi selitys on kuitenkin ehkä se, että maailman suuret keskuspankit ovat menettäneet kykynsä pysyä erossa finanssi- ja yleispolitiikasta. Rahapolitiikan tärkeä nykytavoite on pitää valuuttakurssi alhaisena suhteessa muihin ja siten edistää kilpailukykyä. Keskuspankkien taseiden kasvun toivotaan varmistavan valtioiden menojen rahoitusta veroja nostamatta. Tämä ylläpitää kokonaiskysyntää, toivottavasti työllisyyttäkin, ja ainakin tilapäisesti poliittisten päättäjien suosiota julkishyödykkeiden käyttäjien keskuudessa. Korkeat finanssisijoitusten arvot pitävät heikotkin pankit tilapäisesti vakavaraisina ja niiden toivotaan viestivän hyvistä talouskehityksen odotuksista.
On vaikeaa nähdä, että historiallisesti poikkeuksellinen ja suurella todennäköisyydellä ongelmallinen rahapolitiikka voisi päätyä muuhun kuin kyyneliin. Korkeat omaisuusarvot takaavat sijoittajille alhaiset tulevat tuotot ja herkistävät markkinat arvojen nopealle laskulle jossain vaiheessa. Lisääntyvä velkaantuminen takaa suuria vakavaraisuuden ongelmia tilanteessa jossa joko korot nousevat, omaisuusarvot laskevat tai tulot heikkenevät. Finanssimarkkinoiden toiminnan laajeneva ja pitkittyvä vääristyminen heikentää tuotannollista investointitoimintaa ja hidastaa elintasoa nostavaa tuottavuuskehitystä. Tämä pitää työllisyyden heikkona ja valtion tukitoimet laajoina mikä taas ylläpitää velkaantumiskierrettä. Tähän pitää vielä lisätä se, että kehitys ilmeisesti auttaa synnyttämään sekä poliittista eripuraisuutta että raivoa kansalaisten keskuudessa sekä Suomessa että muualla.
On varsin epätodennäköistä, että tällaisten ongelmien toteutuminen vahvistaisi euroalueen yhtenäisyyttä. Ei ole mitenkään poissuljettua, että Suomi tällöin joko tahtomattaan tai omasta aloitteestaan joutuu jättämään euron. Keskuspankimme erityisellä vastuullahan on varmistaa Suomen talouden raha- ja maksujärjestelmän toiminta kaikissa tilanteissa. Varasuunnitelma on tarpeellinen jo sen varmistamiseksi, että eduskunta ja hallitus pystyisivät tekemään ajoissa ja mahdollisimman vähin kustannuksin omat päätöksensä. Ehkä uudet johtajat voisivat osaltaan varmistaa, että keskuspankki tältä osin on täyttänyt tehtävänsä.