Yhteenveto ja johtopäätökset
On ilmeistä, että olemassa oleva liittovaltio tarvitsee yhteisen valuutan. On vähemmän ilmeistä, että yhteinen valuutta tarvitsee liittovaltion. Keskustelua euron taloudellisista vaikutuksista on hämärtänyt käsitys eurosta pakollisena osana ”yhä syvenevästä EU-integraatiosta” eli taloudelliset ja poliittiset tavoitteet ovat sekoittuneet.
Yhteinen valuutta ilman poliittista liittoa on helppo kuvitella. Se edellyttää vain, että jokainen jäsenmaa yksiselitteisesti jätetään vastuulliseksi omasta sopeutumisestaan yhteiselle rahapolitiikalle. Maan kansalaiset saavat itse kantaa seuraamukset omista taloudellisista toimistaan ja poliitikkojensa päätöksistä.
Finanssikriisin yhteydessä on sen sijaan korostettu yhteisvastuuta. Uudet säädökset ja euroalueen viranomaiset vahvistavat nimenomaan tätä poliittista tavoitetta. Pankkiunionikin kasvattaa yhteisvastuuta vähänkin laajemman kriisin taas sattuessa. Yhä näkyvämmin politisoitu euro tähtää käytännössä liittovaltioon ja sellaisen kannattajat haluavat liitosta mahdollisimman laajan ja kattavan. Suurten maiden erilaiset edut viittaavat kuitenkin kehitykseen jatkuvien kriisien kautta. Tämä ei ole taloudelle hyväksi.
Jos yrittää arvioida tulevaa käytännön kehitystä ovat todennäköisesti edessä pehmeä euro, alhainen kasvu ja jatkuvasti kasvava keskusvalta. Euroliitto johtanee heikkoon elintasokehitykseen ja tulonsiirtojen takia vähenevään haluun suoriutua paremmin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota olisi sellaisessa ympäristössä vaikeaa ylläpitää ja puolustaa.
Pienenä maana Suomen vaikutusvalta euroalueella on vähäinen nyt ja tulevaisuudessakin. Sitoutuminen taloudelliseen yhteisvastuuseen on iso riski, koska sopimuksia ja sääntöjä ei euroalueella johdonmukaisesti noudateta. On kuitenkin eduskunnan tehtävä arvioida jos muut mahdolliset edut ovat menetetyn itsemääräämisoikeuden ja heikon talouskehityksen arvoisia.
Taloudelliselta näkökulmalta tilanne näyttää epäedulliselta. Suomen edun mukaista ei liene asema sekavan, talousvaikeuksissa kamppailevan ja kalliin liittovaltionalun kaukaisena rajaprovinssina. Koska Suomi ei voi liiton kehitykselle mitään olisi harkittava selkeä ja arvovaltainen poliittinen päätös itsemääräämisoikeuden säilyttämisestä ja yhteisvastuun lopettamisesta. Käytännön irtautuminen liittovaltiokehityksen eri muodoista olisi tämän jälkeen päättäjien ja virkamiesten pysyvällä vastuulla. Eurosta ei olisi pakko irtautua jollei sitä joko itse halua tai alueen muut jäsenet sitä vaativat.
Olemassa olevat liittovaltiot tarvitsevat oman yhteisen valuutan.
Liittovaltio tarjoaa kansalaisilleen yhteistä vastuuta ja yhteisiä päätöksiä sen osavaltioiden paikallisten päätösten lisäksi. Kestävät liittovaltiot muodostuvat siten usein pitkän ajan kuluessa eikä välttämättä aina rauhanomaisesti . Kansalaisten tuki liitolle on taas tärkeä edellytys sen vakaudelle ja pysyvyydelle . Tällöin liitto voi ottaa tehtävikseen merkittäviä kansalaisten elämään vaikuttavia tehtäviä, mukaan lukien yhteistä liittobudjettia sekä yhtenäisiä sääntöjä taloudellisesti merkittävissä asioissa. Yhteinen valuutta vahvistaa liiton sisäistä vaihdantaa, helpottaa työvoiman ja pääomien liikkumista sekä tukee yhteistä kauppa- ja ulkopolitiikkaa.
Yhteinen valuutta ilman liittovaltiota on helppo kuvitella
Ilman omaa rahapolitiikkaa on jäsenmaan finanssipolitiikan tehostuttava ja kotimaiset markkinat saatava joustavammiksi. Jos tähän pystytään, voidaan edelleen vakauttaa talous- ja rahoitustilannetta sekä ylläpitää työllisyyttä ja kasvua. Muussa tapauksessa yhteisvaluutan jäsenmaa saa tyytyä epävakauteen, työttömyyteen ja mahdollisuuksiaan alittavaan elintasoon. Omavastuuperiaatteen hyväksyminen poistaa taloudellisen yhteisvastuun joka on liittovaltiokehityksen varsinainen käynnissäpitävä voima.
Kuten muistetaan Maastrichtin sopimus oli suunnilleen tähän tähtäävä asiakirja. Se olisi sallinut talouspolitiikan erilaisuuksien heijastuvan elintaso- ja kasvueroina, joista olisivat vastuussa yksiselitteisesti kansalliset poliitikot. Sopimus on kuitenkin tältä osin käytännössä kierretty ja se on jäänyt soveltamatta, vaikka se edelleen on muodollisesti voimassa.
Eräät pitävät tällaisessakin tilanteessa pankkiliittoa (yhteistä pankkijärjestelmän valvontaa, kriisienhallintaa ja talletusvakuusjärjestelmää) nimenomaan euroalueen välttämättömänä osana. Tähän ei ole helppo yhtyä kahdesta syystä. Toisaalta omavastuuperiaate toimisi yhtä hyvin pankkivalvonnan kuin muun talouspolitiikan tehokkuuden osalta. Jos valvonta on hampaatonta maksaisivat kansalaiset laskun. Toisaalta pankkiliitto on osa liittovaltiokehitystä koska laajahkossa kriisitilanteessa se ei tule toimeen ilman yhteistä julkista tukea. Pankkiliitto on selvästi osa liittovaltiokehitystä.
Lisää vallansiirtoja on poliittinen eikä taloudellinen tarve
Rahan tehtäviksi on perinteisesti nähty sen rooli vaihdannan välineenä, laskentayksikkönä ja taloudellisen arvon säilöntävälineenä. Raha mahdollistaa erikoistumiseen perustuvan talousjärjestelmän. ”Fiat money” vaatii toimiakseen viime kädessä kansalaisten luottamuksen rahan käypäksi maksuvälineeksi määrittelevän valtiovallan pysyvyyteen ja vakauteen. Euron laskee siten liikkeelle EKP, mutta sen luonne ja arvo omien kansalaisten rahana ratkaisee meillä Suomen valtiovalta.
Euron luomiseen liitettiin jo alusta alkaen runsaasti taloudellisia perusteita sekä puolesta että vastaan . Edelleen kiistellään siitä, miten lähellä euroalue on optimaalisen valuutta-alueen ihannetta. Yhteisvaluutta ei kuitenkaan, kuten todettua, edellytä syvempää integraatiota tai liittovaltiokehitystä. Euroalueen päätösvallan keskittämisen tärkeimmäksi perusteeksi on todellisuudessa muodostunut poliittinen agenda ml. yhteisvastuu, solidaarisuus ja elintasojen tasaus tulonsiirroilla.
Keskustelua euron taloudellisista vaikutuksista ovat hämärtäneet puheet eurosta pakollisena osana ”yhä syvenevästä EU-integraatiosta”. Taloudelliset ja poliittiset tavoitteet ovat tältä osin sekoittuneet. Finanssikriisin hoidossa on erityisesti korostettu tarvetta välttää ongelmien tartuntaa maasta ja pankista toiseen. Koska euroalueella velkaantuneisuus on mahdollisessa tartunnassa tärkeä on kriisinhoidossa korostettu yhteisvastuuta rahoituksesta eli velanhoidosta. Koska velkaantuneisuus myös on ongelma finanssitalojen vakauden kannalta, on lisäksi korostettu yhteistä valvontaa. Alusta saakka uskottava yhteisvastuun kielto olisi kuitenkin ja ehkä oleellisesti vähentänyt velkaantumisen houkuttelevuutta ja samalla tartunnan riskiä.
Euroalueelle suunniteltu tulevaisuus on esitetty useissa virallisissa poliittisissa asiakirjoissa . Niihin tutustuminen osoittaa selvästi, että tavoitteena on nopea ja vähitellen hyvin laaja integraation syventäminen nimenomaan päätösvaltaa keskittämällä. Kyseessä näyttää ensi vaiheessa olevan vaikuttaminen jäsenvaltioiden taloudelliseen kehitykseen. Ehdotukset ulottuvat kuitenkin jo yli perinteisen finanssipolitiikan yleisemmille yhteiskuntarakenteille saakka.
Ehdotettu yhteinen liittobudjetti ministeriöineen ja yhteisrahoituksineen on vain alku. Lisäksi ehdotetaan siirrettäväksi ”yhteisvastuullisiksi” valtuuksia, jotka tähän saakka on pidetty kansallisina etuoikeuksina kuten talletusvakuus, osa verotusoikeutta ja eräitä työmarkkinakysymyksiä. Vielä pidemmälle menevä on ajatus yhteisestä kilpailukykyä valvovasta elimestä. Sellainen voisi ottaa keskitettyyn valvontaan ja ohjeistukseen hyvin laajan osan kansallisia työmarkkina- ja sosiaalijärjestelmiä.
Finanssikriisin yhteydessä politisoitu euro johtaa käytännössä liittovaltioon
Haluttomuus hyväksyä jäsenmaiden itse aiheuttamia elintasoeroja verrattuna muihin jäsenmaihin synnyttää paineita kohti liittovaltiota. Tätä vahvistaa euroalueen viranomaisten ehdoton sitoutuminen euron säilyttämiseksi (”EKP tekee kaikkensa euroalueen säilyttämiseksi ja tämä tulee riittämään”). Tämä rajoittaa jäsenmaiden oikeutta vapautua yhteisvaluutan vaatimuksista jopa tilanteissa jossa talous uhkaa niiden takia romahtaa.
Jäsenmaat jotka eivät omaehtoisesti sopeudu yhteisvaluutan kilpailuhaasteisiin, on joko jatkuvasti rahoitettava muiden tuella (rahoitus, takuut) tai painostettava sopeutumaan. Käytännössä on kriisinhoidossa käytetty sekä tukia (kaikki kriisimaat) että painostusta (ainakin Kreikka, Irlanti). Jatkuvien tulotukien maksajat edellyttävät osaltaan saajien talouspolitiikkaa valvontaansa. Koska saajat eivät siihen käytännössä suostu, on tuloksena valvonnan ja ratkaisujen siirtäminen keskusviranomaisille.
Kuten todettua, orastava keskustelu yhteisestä kilpailukykyä valvovasta viranomaisesta avaa ovia vielä laajemmille päätösvallan siirroille. Jokainen kilpailulle vähänkin oleellinen toiminto voitaisiin periaatteessa väittää olevan yhteistä valvontaa ja sääntelyä edellyttävä asia. Näihin saattaisi kuulua työehtoneuvottelujärjestelmä, työttömyyskorvaukset, eläkejärjestelyt, konkurssilainsäädäntö, terveydenhuollon rahoitus ja järjestely sekä erinäiset sosiaalietuudet.
Vallansiirto on peruuttamaton ja pakottaminen olisi mahdollista vasta, kun keskusviranomaisilla olisi pakkokeinojen monopoli (sotaväki, poliisi, tuomioistuimet). Pysyvät talousongelmat hoidetaan siten vielä pitkään keskuspankin tai muiden jäsenmaiden rahoitustuella ja painostuksella. Tuen antajien tynnyttämiseksi sovittaneen tiukoista ehdoista ja kapeista keskusviranomaisten ohjeistusvaltuuksista. Välttääkseen poliittisia ongelmia saajamaissa tiukat ehdot kuitenkin todennäköisesti kierretään niin kuin usein tähänkin saakka. Tämä varmistaa rahoitustuen ja yhteisvastuun mutta myös poliittisen eripuran, tehottoman päätöksenteon ja epävarmuuden jatkumisen euroalueella vielä pitkään.
Jatkuvat sopeutumisongelmat ja eripura euroalueen sisällä eivät edistä sen jo nyt suhteellisesti matalaa kasvua. Alhainen korkotaso ja runsas rahoitus tukevat samalla erityisesti taloudellisesti heikkojen pankkien ja yritysten toiminnan jatkamista. Sellaisten avulla ei luoda korkean kasvun ja hyvinvoinnin aluetta. Vaatimaton taloudellinen menestys johtaa kysymyksiin euroalueen olemassaolon oikeutuksesta ja lisäävät keskusviranomaisten paineita vallansiirron lisäämiseen integraation luvattujen hyötyjen toteuttamiseksi. Heikon taloudellisen suorituskyvyn ja liittopyrkimysten legitimiteettiongelmien takia euroalue on silti altis repeämiseen uuden taloudellisen tai muun kriisin myötä.
Suomi kantaa politisoituneen euron kustannuksia ilman, että niihin voidaan oleellisesti vaikuttaa.
Suomen nykyinen osuus laajasti käytetyssä EKP:n avaimessa on vajaat 2 prosenttia. Sellaisella äänestysvoimalla ei euroalueella saati liittovaltiolla kovin paljon vaikuta.
Euroalueen yhteinen rahapolitiikka on väistämättä mitoitettu suurten talouskeskusten/maiden mukaan. Näin olisi epäilemättä myös muiden vastedes keskitettävien talous- ja yhteiskuntatoimien osalta. Yhteiset päätöksentekijät valittaisiin pääsääntöisesti suurista maista varmistamaan tätä.
Sopeutuminen Saksan johtamaan politiikkaan vaatisi suomalaisilta poikkeuksellista joustavuutta, työttömyyden ja yrityspaon uhalla. Sopeutuminen Keski- ja Eteläeuroopan johtamaan politiikkaan edellyttäisi helposti tyytyminen heikkoon kasvuun, sopimusten ja sääntöjen kiertoon sekä lisääntyviin tulonsiirtoihin.
Euroliittovaltiossa pohjoismainen yhteiskunta- ja hyvinvointimalli olisi pienen vähemmistön soveltama outo ilmiö. Paine yhteiskuntapolitiikan oleellisten osien harmonisoimiseksi mantereen maiden kanssa olisi jatkuva ja kova. Suomen moniulotteinen ja pitkäkestoinen yhteys muihin Pohjoismaihin heikkenisi oleellisesti, kun suomalaisten edellytettäisiin elävän ranskalaisin säännöin. Kotimaisia poliittisia pulmia lisäisi se, että ”suomalaisilta europäättäjiltä” vaadittaneen sitoutumista yhteisiin eli suurten maiden eikä Suomen tarpeisiin (vrt. Suomen Pankki).
Suomen tulisi irtautua liittovaltiokehityksestä jollei meitä miellytä asemaa liittovaltion kaukaisena rajaprovinssina
Jopa euron ja lisäintegraation kannattajat ovat Suomessa alkaneet myöntää euroalueen ongelmat. Lääkkeenä esitetään suomalaisten unelmoima ihanneintegraatio . Näissä unelmissa ongelmia ei ole, integraatio ja vallansiirto pysähtyvät sopivasti juuri vähän toteutettua pidemmälle ja sovitut säännöt pitävät. Mistään ei löydy kuitenkaan keskustelua siitä, mitä tehdä ja milloin, jos nämä toiveet eivät toteudukaan. Suomelta vielä puuttuu realistinen eurokeskustelu.
Kuten edellä on pyritty osoittamaan, on hyvin epätodennäköistä, että liittovaltiokehitys päättyy Suomen kannalta toivotulla ihanteellisella tavalla. Uudistukset toteutuvat suurten maiden etujen mukaisesti. Suomelta vaaditaan poikkeuksellista joustavuutta ja maksujakin, jos taloutemme sattuisi menemään hyvin. Tila omalle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle kapenee. Oma vaikutusvaltamme euroalueella on ja jää vaatimattomaksi. Pohjoismaat yhteiskuntamallineen jäävät yhä vieraammiksi.
Suomen toistaiseksi soveltama europolitiikan ykkössääntö (”ei koskaan yksin”) luo poliittisen ajopuun. Jos on mieltynyt olemaan tulevan liittovaltion kaukaisena ja voimattomana rajaprovinssina, tämä politiikka on varmasti oikea. Jollei siihen ole mieltynyt, on politiikan oltava selvästi tavoitteellinen. Hallituksen ja eduskunnan tulisi europolitiikkansa lähtökohdaksi tehdä periaatepäätös, ettei kansallisesta itsemääräämisoikeutta enää luovuteta. Päättäjien ja virkamiesten pysyväksi velvollisuudeksi tulisi tämän periaatteen toteuttaminen kaikissa niissä neuvotteluissa jotka jatkuvasti ovat käynnissä euroalueen sisällä.
Huomio pitää selvityksissä, neuvotteluissa ja päätöksissä kiinnittää todennäköiseen käytännön kehitykseen eikä lyhyen aikavälin juridisiin näkökohtiin. Suomen tulisi soveltaa omalta osaltaan Maastricht-sääntöjä ja esim. kieltäytyä hyväksymästä EVM-tukia (myös itselleen). Jollei näin menetellä, on helposti edessä käskynhaltijoiden hallitsema Suomi, eräille aikaisemmille sukupolville melko tuttuun malliin.
