Vastuu Kreikasta siirtyy ulkopuolisille

Kirjoituksiani seuraavat lukijat muistavat, että olen pitkään pitänyt Kreikan ja euroalueen kannalta parhaana ratkaisuna maan eroa euroalueelta mutta hyvin mittavan velkaleikkauksen ja muiden jäsenmaiden tilapäisen hätäavun kanssa. Uutta tukiohjelmaa olen pitänyt todennäköisesti tehottomana koska se ei ratkaise Kreikan perusongelmia (kilpailukykyiset tuotteet, ylivelkaantuneisuus ja uudistuksia vaikeuttavat yhteiskunnalliset arvot). Parasta olisi siinä tapauksessa antaa Kreikan tulla toimeen omin päin ja sillä elintasolla mihin se antaa mahdollisuuksia. Jäljelle jäävät euromaat eivät siten sekaantuisi siihen ollenkaan.

Silti olen pitänyt uutta tukiohjelmaa valitettavan todennäköisenä vaihtoehtona. Tämän puolesta on puhunut monta asiaa. Euroeron lyhyen aikavälin kustannukset saattavat olla suuret, jollei eroa ole hyvin valmisteltu ja sovittu. Saksa ei halua houkutella euroeroihin tai velkahelpotuksiin vientiteollisuutensa, pankkiensa sekä omien veronmaksajiensa edun takia. Euroalueen laitokset (komissio, EKP sekä erilaiset sihteeristöt) ovat valmiita tekemään kaiken mahdollisen integraation vahvistamiseksi.

Silti Kreikan uusi tukiohjelma (tai oikeastaan sen luonnos) saattoi yllättää kielteisesti. Kreikkalaisilta viedään käytännössä itsenäinen päätösvalta maansa asioista. Talouspoliittista valtaa harjoittaa maassa euroryhmän puolesta käytännössä nk. troikka (komissio, EKP ja mahdollisesti IMF joka kuitenkin näyttää ottavan ohjelmaan etäisyyttä). Parlamentille esitetään lista merkittävistä toimista, jotka hyvin lyhyessä ajassa on sellaisenaan hyväksyttävä ja tämä vain tukineuvottelujen aloittamisen edellytyksenä. Itse ohjelma on ehdollinen eli rahaa maksetaan ulos vain siinä vaiheessa kun määritellyt toimet on toteutettu.

Euroalueen päättäjien keskuudessa vallitsee toivottavasti vankka vakaumus listattujen toimien välttämättömyydestä ja myös riittävyydestä Kreikan talouden kohentamiseksi. Vaikka näin olisikin tiedetään, että ennustaminen on hyvin huonosti hallittu taito sekä ekonomistien että poliitikkojen kesken (tuoreimpanaa todisteena ”yllättävä” finanssikriisi). Kuka kantaa vastuun ja miten jos uusikaan ohjelma ei toimi ennakoidulla tavalla? Onhan ilmeistä, että vastuu ohjelman laadinnasta ja toteuttamisesta käytännössä nyt siirtyy kreikkalaisilta ulkopuolisille päättäjille.

Euroalue on päätöksellään maalannut itsensä nurkkaan josta voi olla vaikeaa päästä ulos. Jäsenmaalta on käytännössä viety itsemääräämisoikeus ja ohjelman erittäin kipeät vaikutukset tavallisiin kansalaisiin voidaan tästä lähtien oikeutetusti lukea ulkopuolisten syyksi. Toisaalta, jopa perustelluista tukiohjelman muutoksista ja viivästyksistä voi olla pakko kieltäytyä välttääkseen tartuntaa edistävää kuvitelmaa epäonnistumisesta tai pehmentymisestä. Vain erinomaisesti ja kerralla onnistuva ohjelmatoteutus pelastanee euroalueen maineen Kreikassa ja muissa korkeasti velkaantuneissa euromaissa.

Samalla euroalueen liittovaltion idea lienee tässä yhteydessä saanut entistä selvemmän sisällön.

As an experiment, I provide the text above in English as well. This is not likely to be a regular feature of this blog but may be useful on issues with (very subjectively) wider implications than primarily Finnish ones.

Outsiders take responsibility for Greece

Those who follow my writings remember that I have long been of the opinion that the best solution for Greece and the euro area is for Greece to leave the euro but together with a very large debt cut and temporary emergency support from the other member states. I have considered a new support program to be probably ineffective because it does not resolve the basic problems of Greece (competitive products, excess debt and values which do not support reforms). The best thing would be to let Greece manage on its own and with the living standard that this implies. Remaining euro members would not involve themselves at all.

Still, I have considered a new support program unfortunately probable. There are several reasons for this. The short-term costs of a euro exit may be large if it is not well prepared and agreed on. To safeguard its export industry and banks, Germany does not wish to tempt countries to exit the euro or to expect debt relief. The euro institutions (the Commission, the ECB and various secretaries) are willing to do everything possible to strengthen integration.

Nevertheless, the new support program for Greece (or more exactly its draft) was able to surprise negatively. Independent decision power on Greek issues is in practice taken from the Greeks. On behalf of the euro group economic decisions will in practice be taken by the so-called Troika (the Commission, the ECB and possibly the IMF which seems to distance itself from the program). The Parliament is presented with a list of important reforms which must be accepted rapidly as such, just as a precondition for starting support talks. The program itself is conditional with money being disbursed only when specified reforms have been implemented.

Euro area decision makers hopefully trust their list of reforms to be both necessary and sufficient to ensure and improvement in the Greek economy. Even if this is the case, it is well known that forecasting is an art very badly mastered by both economists and politicians (the latest example being the “surprising” financial crisis). Who will carry the responsibility and how if also this new support program does not work as foreseen? It is, after all, obvious that the responsibility for specifying and implementing the program in practice now has moved from Greek to outside decision makers.

With this decision the euro area has painted itself into a corner it may be difficult to get out of. The independent decision making power of a member state has in practice been superceded and the very painful effects of the program on common citizens can from now on obviously be seen as the fault of outsiders. On the other hand, even well motivated changes and delays in the program may have to be foregone to avoid contagion-inducing expectations of failure or softening. Only exceptionally and first-time success in implementing the program may save the reputation of the euro area in Greece and other highly indebted member states.

At the same time the idea of an euro federation may have received a more concrete content than before during this process.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , , , | Leave a comment

Mitä Kreikalle kannattaisi tehdä nyt

Lähipäivinä ratkeaa millä ehdoin Kreikalle suoritetaan viimeinen erä toisesta tukipaketista. Saatavat varat käytetään suurelta osin aikaisemmin otettujen velkojen takaisinmaksuun. Heti sen jälkeen alkavat keskustelut Kreikan seuraavan, välttämättömän tukipaketin koosta ja ehdoista. Niin kauan kuin Kreikan vienti ei kasva oleellisesti nykyistä nopeammin on maa riippuvainen uusista luotoista vanhojen takaisinmaksamiseksi sekä maan tarvitseman tuonnin rahoittamiseksi.

On periaatteessa melko yksinkertaista päättää mitä tukipaketin viimeiselle erälle tehdään. Aikoinaan sovittiin, että Kreikalle annetaan tietty määrä rahoitusta tietyin ehdoin. Jos Kreikka ja velkojat pystyvät sopimaan nyt sovellettavista ehdoista on erä maksettava. Tämä pitää tehdä siitä huolimatta, että lainan takaisinsaanti on hyvin kyseenalainen ainakin nykyarvon osalta. Tyhmäkin lupaus on lunastettava jos se suinkin on mahdollista.

Seuraava tukiohjelma onkin aivan eri asia. Optimistisin olettamuksin kasvun, uudistusten, sopeutusten ja rakennevaikutusten osalta voidaan tietenkin edelleen osoittaa, että Kreikalle annettavat uudet lainat saadaan takaisin. Jos ottaa oppia menneestä on kuitenkin ilmeistä, että Kreikalla euroalueen osana tulee olemaan suuria vaikeuksia täyttää vaativia uudistusvaatimuksia. Käytännössä tämä merkitsee, että Kreikan velkakierre ei pysähdy. Uusi tukiohjelma olisi siis samanlainen lahjatyyppinen rahoituserä kuin aikaisemmatkin.

Euroalueen viranomaiset ja EU-liittovaltion kannattajat eivät kaikilta osin pidä tätä ongelmana. Kreikka-pulmat poistuisivat näkyvistä velkojen yhteisvastuun ja keskitetyn päätöksenteon myötä. Mitä vähemmän vaikutusvaltaa on kansallisilla päättäjillä, sitä vähemmän kansallisista kysymyksistä ja ongelmista tarvitsisi julkisesti keskustella. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitse Kreikan talouden tervehtymistä vaan vajeiden kattamista yhteisistä varoista ja ongelmien muuttamista poliittisista budjettiteknisiksi.

Kreikkaa käytetään jo varoittavana esimerkkinä kun nyt esitetään uutta fiskaaliunionia. Ajatuksena on, että ulkopuolisten suoraan tai epäsuorasti johtamana mm. Kreikka olisi nykyistä paremmassa kunnossa. Kun on seurannut finanssikriisin hallintaa on tästä hyvin vaikeaa olla vakuuttunut. Lisäksi on muistettava, että tässä tapauksessa esim. liittovaltiotason kreikkalaisilla päättäjillä olisi entistä suurempi vaikutusvalta kaikkiin muihinkin jäsenvaltioihin. Tämäkään ei välttämättä ole kaikilta osin lohdullinen näkymä.

Euroalueen jäsenmaiden kannalta vastuullista olisi hyvissä ajoin kieltäytyä rahoittamasta Kreikan uutta tukipakettia. Sen sijaan olisi syytä antaa Kreikalle anteeksi valtaosa jo annetuista lainoista mutta ehdolla, että Kreikka jättää euroalueen ja sitoutuu – joskus – maksamaan takaisin jäljelle jääneet lainat. Oma valuutta antaisi Kreikalle mahdollisuuden harjoittaa itselleen sopivaa raha- ja finanssipolitiikkaa ja nykyistä tehokkaammin edistää vientiä ja kotimaista tuotantoa. Muutaman vuoden sisällä keveästi velkaantunut maa olisi taas kansainvälisten lainaajien suosiossa, niin kuin useimmiten aikaisemmin on maailmalla käynyt.

Muut jäsenmaat joutuisivat epäilemättä ylimenokaudeksi antamaan Kreikalle hätäapua yhteiskunnallisten perustoimintojen , mm. terveydenhuollon ylläpitämiseksi. Se olisi kuitenkin todennäköisesti halvempaa ja helpommin perusteltavissa kuin nykyinen apu.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Kesäkin mielessä

Kesä on saapunut ja sen mukana muitakin kiinnostuksen aiheita kuin euroalueen ja sen taloudellisen ympäristön ongelmat. Kirjoitukseni tulevat siksi kesänä ilmestymään harvemmin ja entistäkin epäsäännöllisemmin.

Tämä ei tietenkään merkitse tiedossa olevien ongelmien vähenemistä. Vääntö Kreikan ja sen rahoittajien välillä jatkuu. Korkeat omaisuusarvot tärkeillä markkinoilla eivät vieläkään ole saaneet tukea vakaasta talouskasvusta. Varsinkin eurooppalaisten pankkien vakavaraisuus on syvästi riippuvainen alhaisista koroista, jotka toistaiseksi ovat varmistaneet korkeat joukkovelkakirjojen arvot. Samalla näyttää markkinoilla leviävän hermostuneisuus suurten keskuspankkien rahapolitiikan kestävyydestä. Euroopan bondikorot heijastavat parhaillaan lisääntyvää Kreikka-riskiä. Markkinaosapuolten riskiarvioiden laajempi muutos johtaisi siten mielenkiintoisiin seuraamuksiin varsinkin Euroopassa.

Yllä mainitut ongelmat eivät kuitenkaan ole uusia. Niitä on sen takia tavalla tai toisella jo käsitelty aikaisemmissa kirjoituksissani ja usein viittausten kanssa. Uusien kirjoitusten puuttuessa nämä vanhemmat mietteeni ovat siten arvoisten lukijoitteni käytettävissä. Niiden ajankohtaisuus ei myöskään valitettavasti ole suuresti vähentynyt viime aikoina. Kreikka on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta perusongelmasta voi kehittyä monimutkainen ja rajattomasti kommentteja mahdollistava poliittinen vääntö.

Uutta hallitusta ei käy kateeksi. Suomen ongelmat ovat erityisen suuret, jollei talouskasvu vahvistu Euroopassa ja jolleivät rahoitusmarkkinat pysy rauhallisina. Epävarmuus tältä osin kuitenkin jatkuu ja on osittain lisääntymässäkin.

Toivotan lukijoilleni hyvää kesää ainakin seuraavaan kirjoitukseeni saakka.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Ajopuu jatkaa matkaansa….

Hallitusneuvotteluissa sovittiin viime viikolla noudatettavista EU-politiikan päälinjoista. Etukäteen yritettiin julkisuudessa innokkaasti arvioida miten perussuomalaisten osallistuminen vaikuttaisi niihin. Nyt se tiedetään. Ainakin alustavasti luvassa on puhetta, mutta vähän käytännön muutoksia.

Olen kommenteissani alusta saakka arvostellut euroalueen viranomaisten toimenpiteitä Kreikan kriisin hoidossa. Toimenpiteiden painopisteitä ovat tähän saakka olleet kaksi: Kreikan rahoitusriski on siirretty yksityisiltä sijoittajilta (etupäässä ranskalaisilta ja saksalaisilta pankeilta) eri maiden veronmaksajille. Lisäksi on pyritty muuttamaan Kreikan perinteisiä toimintatapoja nykyaikaisiksi ja tehokkaiksi, missä on epäonnistuttu. Päinvastoin, talous on heikentynyt, velkaa ei ole pystytty vähentämään ja luottamus rakenneongelmia koskevien neuvottelujen osapuolten välillä on romahtunut.

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on ilmoittanut osallistuvansa tuleviin tukijärjestelyihin vain jos Kreikan velkatilanne saatetaan kestävälle pohjalle. Lähiaikoina selvinnee, onko euroaluella poliittisia edellytyksiä jatkaa maan tukemista ja millä tavalla. Kuviteltavissa olevat ratkaisut merkitsevät kaikki jossain muodossa varojen siirtoa Kreikalle euroalueen veronmaksajilta.

Hallitusneuvottelijat ovat tässä tilanteessa sopineet, että Suomen vastuita kriisinhoidossa ei lisätä. Tällä ei käytännössä ole juurikaan merkitystä, koska euroalueen kriisitueksi jo sovitut vastuut ylittävät selvästi Kreikan lähivuosien tarpeet. Toisaalta hallitusneuvottelijat eivät valitettavasti asettaneet mitään ehtoja sille, minkälaisille Euroopan vakausmekanismin (EVM) rahoittamille ohjelmille Suomi antaisi tukensa. Olisi ollut mahdollista todeta, IMF:n tavoin, että Suomen uudet päättäjät olisivat valmiit tukemaan vain sellaisia apuohjelmia jotka jo alunperin perustuvat kestävään velkataakkaan, sijoittajavastuuseen ja vakavaraiseen pankkijärjestelmään. Kun näin ei tehty, jatkuu Suomen ajopuun kulkua muistuttava tukipolitiikka.

Hallitusneuvottelijat eivät nytkään ilmoita mitään Suomen rahoitusriskien rajoittamisesta. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, ettei aikaisempien hallitusten tukiratkaisuille tehdä mitään tarkistuksia. On sinänsä ymmärrettävää, ettei muodostettava hallitus halua heti alussa rajoittaa liikkumavaraansa tai vaarantaa luottamustaan kotimaassa ja ulkomailla. Kannattaa vain tehdä itselleen selväksi mitä tämä tarkoittaa. Uudella hallituksella ei liene alustavasti mitään sitä vastaan jos esim. Kreikalle taas myönnettäisiin lisätukea jo annettujen vastuiden puitteissa (EVM:llä on jäljellä yli 450 miljardia euroa käyttämättömiä vastuita). Tulevan hallituksen valmius asettaa veronmaksajien varoja alttiiksi euroalueen tukipäätöksille ei siten ole näkyvästi pienempi kuin edellisten hallitusten.

Hallitusneuvottelijat ovat myös sopineet Suomen tavoitteista jotka koskevat euroalueen kehittämistä. Tavoitteet vastaavat pääosin VM:n virkamiesten jo aikaisemmin julkaisemia. Velkojen yhteisvastuuta ei kannateta ja halutaan jokaisen jäsenmaan ensisijaisesti vastaavan omasta talouspolitiikastaan. Enää ei uskota keskitettyyn talouspoliittiseen koordinaatioon. Näissä tavoitteissa ei kuitenkaan näytä olevan luvassa paljon muuta kuin kotimaiseen yleisöön vetoavia puheenvuoroja. Mitään käytännön toimenpiteitä Suomen tavoitteiden toteuttamiseksi ei esitetä edes rivien välissä. Luvataan yksinkertaisesti kertoa suomalaisille ja muille minkälaista euroaluetta halutaan. Sen sijaan ei kerrota mitä tehdään jos komissio, EKP ja muut jäsenmaat eivät tähän suomalaisten päättäjien unelmaan suostuisikaan.

Näistä unelmista riippumatta tuetaan kuitenkin vahvaa pankkiunionia joka ensisijaisesti perustuisi sijoittajavastuuseen. Sijoittajavastuu on erinomainen periaate jota euroalueella täysin sydämin kannatettiin ennen finanssikriisiä ja jota sen jälkeen on rikottu monta kertaa. On syytä muistaa, että pankkiunioni merkitsee yhteisvastuuta euroalueen pankeista. Yksittäisinä ilmaantuvat pankkiongelmat voidaan hoitaa sijoittajavastuulla ja nyt kerättävillä pienillä kriisirahastoilla. Suuremmat ja laajemmat pankkiongelmat tuovat taas keskusteluun julkisen pankkituen tarpeen, jota useimmat päättäjät kautta historian käytännössä ovat osoittautuneet kannattavan. Euroalueen uusi pankkikriisi, joka valitettavasti ei ole niin mahdoton kuin halutaan taas uskoa, tekisi todennäköisesti hallitusneuvottelijoiden rakastamasta pankkiunionista yhteisvelkaantumisen automaatin.

Vaalituloksesta aluksi säikähtyneet euroalueen syventämisen ystävät voivat siten ainakin alustavasti huokaista helpotuksesta. Käytännön muutoksia edellisten hallitusten europolitiikkaan ei näytä olevan tulossa. Suomen europolitiikan syvimpänä tavoitteena säilyy virran mukana kulkeminen. Tähän ei edes yhä vakavammaksi kehittyvä kotimainen taloustilanne rahoitusvaikeuksineen ole tuomassa muutoksia.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 1 Comment

Syyttömyyden harha

Keskustelua käydään taas siitä, ketkä olivatkaan vastuussa euroalueella syntyneestä finanssikriisistä ( viimeksi tässä ). Tarjolla on ollut ainakin kolme vastausta: huonojen lainojen antajat (pankit), huonojen lainojen ottajat (yksityiset ja julkiset) sekä rahoitusmarkkinaviranomaiset (valvojat ja keskuspankit).

Kysymyksellä voi, tarkemmin ajatellen, kuitenkin olla vain yksi vastaus. Kaikki olivat kriisistä vastuussa, kukin omalta osaltaan:

Jokaisen vaihtoehdon osalta on olemassa sinänsä paikkansa pitävä kertomus jolle löytyy kannattajia. Ainoat jotka ovat torjuneet kaiken vastuun kriisistä ovat viranomaiset, joiden tehtävänään on pankkien ja markkinoiden valvonta ja ohjeistus. Päinvastoin, viranomaiset ovat usein väittäneet kriisin osoittavan sen, että heiltä on puuttunut riittävästi valtaoikeuksia. Poikkeuksena on Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) joka jo aikaisessa vaiheessa julkaisi ankaran selvityksen oman tietämättömyytensä ja kyvyttömyytensä syistä ( löytyy tästä ).

Taloustieteen oppien mukaan lainojen määrä ja ehdot riippuvat yhtä paljon luottojen kysynnästä kuin tarjonnastakin. Markkinataloudessa ei ole voimaa, joka pakottaisi pankkien johdon ja henkilökunnan myöntämään muita kuin itse hyväksymiään lainoja. Samoin lainojen ottajia ei voida pakottaa velkaantumaan ilman omaa hyväksymistään. Lait, säännökset ja viranomaisten toiminta voivat vaikuttaa lainojen houkuttelevuuteen, mutta lainaa ei synny ilman sekä antajan että ottajan hyväksymistä. Kumpikin vastaa ehdottomasti omasta muttei miltään osin muiden päätöksestä.

Finanssikriisissä vastuu on siten sekä pankeilla että niiden asiakkailla. Yleinen kriisin syy on ollut riskiarvioiden pettäminen sekä useiden pankkien että niiden monien asiakkaiden osalta. Epäonnistuneet päätökset pyritään usein selittämään viittaamalla markkinoilla vallitseviin kiihokkeisiin (hyvät reittaukset, suuri kysyntä tai tarjonta, voimassa olevat säädökset). Tämäkin on vastuun siirtelyä muualle, koska päätösvaltaa finanssiasioissa ei ole keneltäkään markkinaosapuolelta ulkoistettu markkinoilla vallitsevasta tilasta riippumatta.

Viranomaisten vastuu taas johtuu niille annetuista tehtävistä jotka kiistatta jäivät täyttämättä. Valvojat eivät yleensä huomanneet pankkien tai markkinoiden toiminnassa tai riskien otossa ongelmaa. Keskuspankit eivät nähneet luottomäärien kasvussa, rajoja ylittävässä luotonannossa tai kiinteistömarkkinoiden kuumenemisessa suurtakaan pulmaa. Päinvastoin, valtaosa tapahtumista tulkittiin euroalueella tavoitellun integraation voittokulkuna ja osoituksena finanssisektorin kasvua ylläpitävästä voimasta.

On ihmeellistä, että finanssikriisin torjunnassa täysin epäonnistuneet valvojat ja erityisesti keskuspankit ovat viime vuosina olleet melkein rajattoman luottamuksen kohteina. Siihen on saattanut myötävaikuttaa harjoitettu rahapolitiikka, jota vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty täysin vastuuttomana. Sillä on pidetty toimivina etenkin sellaisia valtioita, pankeja ja yrityksiä, jotka normaalin rahapolitiikan vallitessa olisivat menettäneet maksukykyään. Lyhyellä aikavälillä rahapolitiikka on estänyt rahoitusjärjestelmän ja talouden uutta kriisiä heikoimpien toimijoiden likviditeettiä ja etenkin pankkien riskinä olevan omaisuuden arvoja kasvattamalla.

Voidaan hyvällä syyllä epäillä, että viranomaiset eivät nytkään pysty riittävästi ennakoimaan toimintansa seuraamuksia. Nyt tuetaan lyhyellä aikavälillä velkaa tarvitsevia kotitalouksia, yrityksiä ja valtioita ja heikennetään samalla niiden asemaa jotka pystyvät toimimaan velkaantumatta. Toisaalta unelmoidaan tulevaisuudesta johon toivotaan liittyvän näiden suhteellisen kaltoin kohdeltujen vahvojen yritysten synnyttämää hyvää ja vakaata kasvua. Yhtymäkohtaa tällaisten lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä ei helposti löydä.

En tunne yhtään taloustieteen ajattelijaa (viime vuosia päättäjinä ja heidän tukijoinaan toimineita lukuunottamatta), joka olisi pitänyt tällaista menoa vastuullisen talouspolitiikan osana. Epäilen, että saamme ennen pitkää taas ihmetellä miksi kasvulle ja hyvinvoinnille ilmeisiä riskejä ei ajoissa pystytty näkemään ja välttämään.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

Tutkitun tiedon suhteellisuus

”Tutkittuun tietoon perustuva talouspolitiikka” on tänään monen ekonomistin ja muun tarkkailijan toivomus muodostettavalle hallitukselle. Itse kannatan lämpimästi tätä tavoitetta, varsinkin jos tarjolla olisi vain sen vastakohta eli tutkimatta olevaan tietoon perustuva talouspolitiikka. Silti jää mieltäni kaivamaan huoli siitä mitä tehdä, kun taloustiede ei tuota yksiselitteistä totuutta eri tutkijoiden, koulukuntien ja mallien toimesta.

Tutkitun tiedon tulkintaero on viime aikoina ollut ehkä parhaiten näkyvillä kansantalouden elvyttäjien ja rakenneuudistajien välillä. Yksinkertaisimmillaan vallitsee erimielisyys siitä, onko talouden toiminnassa ja kasvussa ensisijaista tuotteiden kysynnän vai tarjonnan ylläpitäminen. Asiaa monimutkaistaa vielä mm. erilaiset käsitykset rahan ja velan merkityksestä ja luonteesta. Eri painotuksista seuraakin varsin erilaisia ehdotuksia talouden nyt tarvitsemista toimenpiteistä. Molempien ajatussuuntien tueksi löytyy arvostettuja taloustieteilijöitä tutkimustuloksineen sekä kotimaasta että ulkomailta.

Samoin on taloustieteilijöiden välillä pitkään vallinnut erimielisyys kuluttajien, sijoittajien ja tuottajien tekemien päätösten luonteesta. Valtaosa tutkijoista käyttää työssään olettamusta päätösten rationalisuudesta eli pyrkimyksenä on mahdollisimman suuri hyöty tiedossa olevien tosiasioiden puitteissa. Osa tutkijoista on kuitenkin selvityksissään osoittanut, että päätöksiin todellisuudessa vaikuttavat erilaiset tunteet ja sosiaaliset olosuhteet joilla voi olla perin vähän tosiasioiden kanssa tekemistä. Miten tämän huomioiminen muuttaisi rationalisuuteen perustuvia politiikkasuosituksia on toistaiseksi selvittämättä.

Mielestäni huolestuttavimpia ongelmia ”tutkitun tiedon talouspolitiikan” kannalta on kuitenkin tutkimuksissa käytettyjen mallien luonne. Useimmat taloustieteen empiiriset mallit ovat lineaarisia eli niiden ennustamat tulokset jonkin määrätyn häiriön seurauksena ovat aina samat. Tämä olettamus helpottaa suuresti mallien ratkaisua ja sitä pidetään realistisena maltillisten häiriöiden tapauksessa. Jos olettamus kuitenkin on virheellinen (eli todellisuus joltain osin onkin epälineaarinen) saattaa sen avulla saatu tutkittu tieto johtaa hyvinkin yllättäviä tuloksia tuottavaan talouspolitiikkaan.

Epäilevä suhtautuminen taloustieteen kiisteleviin koulukuntiin ei valitettavasti vielä suuresti auta käytännön talouspolitiikan suunnittelussa. Muutamaan melko intuitiiviseen lopputulokseen lienee kuitenkin varaa: Tulee hyvissä ajoin pyrkiä estämään talouden häiriöitä kasautumasta harjoittamalla suhdanteita tehokkaasti tasoittavaa politiikkaa eli myös nousukausina. Sen lisäksi tulee erityisesti välttää suuria taloudellisia häiriöitä mahdollistavia oloja kuten korkea velkaantuminen tai rahoitusolojen ääripäät. Koska kansalaisten tuleva toimeentulo riippuu tuotannosta ja keksinnöistä on kysynnän tukemisessa painotettava sijoitustoimintaa, koulutusta ja tutkimusta. Varmaan pitäisi välttää myös kansalaisten olojen rankkaa tai nopeata muuttamista.

Koulukuntien taisto syö viime kädessä kaikkien taloustieteilijöiden uskottavuutta. Vastakkaisten suositusten ristivedossa on päättäjien pakko valita oman harkintansa mukaisesti eli jostakin tutkitusta tiedosta piittaamatta. Jos tällä tavalla vältetään yhteiskunnassamme ääriasentoja, tilanne ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Vaalikeskustelussa vaietaan

Tässä kommentissa oli alunperin tarkoitus ihmetellä kotimaisen vaalikeskustelumme valikoivuutta. Keskustelu käy kuumana siitä millä tavalla ja aikataululla kotimaista kysyntää tulisi hillitä kotimaiseen tuotantoon verrattuna (sisäinen devalvaatio, velkaantumisen lopettaminen, työllisyyden parantamisen eri keinot). Tämä keskustelu on tietenkin tärkeä ja välttämätön. Samalla kuitenkin vaietaan melkein täysin talouspolitiittisen päätösvallan jatkuvasta ulkoistamisesta euroalueen eri elimille.

Suomalaisilla päättäjillä näyttää olevan (ainakin itselleni vaikeasti käsitettävä) taipumus ja halu ulkoistaa kansakunnalle tärkeitä päätöksiä euroalueelle. Oman talouspolitiikan välineistö ja liikkumavara on euroalueella lisääntyvästi rajoitettu. Talousongelmien ratkaisuun osallistuvat siksi säännönmukaisesti maan ulkopuoliset tahot (niin kuin on tapahtunut Kreikassa ja muissa euroalueen ongelmamaissa). Kielletyistä vastuiden ja riskien siirroista valtioiden välillä on toistuvasti sovittu euroalueella vaikka usein naamioituina. Suomenkin Kreikan riskit sallittaneen kasvaa vaalien jälkeen.

Asioista ei liene Suomessa soveliasta puhua, koska kyse on vaivalla aikanaan hankitun oman päätäntävaltamme todellisesta supistumisesta. Silti muodollinen vastuu taloudellisesta kehityksestä on säilytetty suomalaisilla. Tämä ehkä osittain selittää sitä ajoittaista kiihkoa, millä talouspolitiikan peruslinjoista nykyään keskustellaan. Jollei euroalueen meille sallimilla välineillä pystytä lopettamaan Suomen velkaantumista, olisi jossain vaiheessa edessä pakkosopeutus euroalueen viranomaisten ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisessa valvonnassa.

Pitempään keskusteluun tästä ei kannattane ryhtyä koska asiaa on juuri äsken käsitelty lennokkaasti mutta asiallisesti muualla (katso http://www.taloussanomat.fi/jan-hurri/2015/04/12/kaksi-liian-vaikeaa-kysymysta-vaaleihin/20154494/12 ). Samoja ongelmia ja aiheita on aikanaan tietenkin käsitelty myös näissä kommenteissa.

Sen sijaan on perusteltua muistuttaa uudesta BIS:n ekonomistien selvityksestä jonka mukaan deflaatio ei olekaan taloudelliselle kasvulle kovin vaarallinen (katso http://www.voxeu.org/article/historical-look-deflation ). Selvitys koskee vain viimeisiä 140 vuotta mutta tiedetään, ettei deflaatio ole aikaisemminkaan ole ollut kasvun esteenä. Jos selvitys on oikeassa kaatuvat nämäkin keskuspankkien harjoittaman rahapolitiikkansa perustelut piinalliseen näyttöjen puutteeseen.

Selvityksessä ei suoraan arvioida harjoitetun ennätyksellisen löysän rahapolitiikan seuraamuksia. Sen sijaan todetaan, että kasvu näyttää hidastuvan merkittävästi kiinteistöjen ja osakkeiden hintahuippujen jälkeen. On todennäköistä, että omaisuusarvojen nykyinen huippu on seuraus rahapolitiikan poikkeuksellisesta keveydestä (katso esimerkiksi http://hussmanfunds.com/wmc/wmc140324.htm tai muita kommentteja samasta lähteestä). Keskuspankkien nykyinen politiikka saattaa siis vaarantaa sekä rahoitusmarkkinoiden vakauden että reaalitalouden kasvuedellytykset tulevaisuudessa.

Tällaiset ongelmat eivät kuitenkaan enää kuulu suomalaisille päättäjille vaan ne on ulkoistettu euroalueelle. Euroalueen rahapolitiikan mahdollisesti synnyttämiä tulevia ongelmia ei voida Suomessa välttää vaan ne edellyttävät nykyistäkin kovempaa kotimaista sopeutusta ulkoisen valvonnan estämiseksi. Vaalikeskustelusta päätellen päättäjäehdokkaamme eivät tätä ymmärrä, he eivät tähän usko tai he eivät siitä oikeastaan piittaakaan.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Uusi rahajärjestelmä ylivelkaantuneiden pelastukseksi?

Näissä kommenteissa on aikanaan lyhyesti selostettu miten rahaa yhteiskunnassamme pääosiltaan syntyy: Yksityiset pankit myöntävät asiakkailleen lainoja, jotka muodostavat pankkien taseiden tuloja tuottavia saatavia. Samalla pankit kirjaavat asiakkaiden nimiin lainojen määrää vastaavia saatavia, jotka ovat pankkien velkoja. Vakavaraisuuden ylläpitämiseksi pankkien on lisättävä omaa pääomaansa vaikkakin hyvin vähän. Pankit siis lainaavat asiakkailleen itse luomaansa rahaa eivätkä vain välitä jo ennestään olemassa olevia varoja. Nykyjärjestelmässämme raha perustuu siis velkaan, ja rahan lisäys edellyttää käytännössä velankin lisäystä.

Viimeisin finanssikriisi on synnyttänyt kritiikkiä nykyistä rahajärjestelmää kohtaan. Arvostelun mukaan yksityiset pankit aliarvioivat merkittävästi luottoriskejään ja myönsivät tämän takia runsaasti uusia luottoja. Taustalla oli liiallinen luottamus talouksien vahvuuteen ja luotonottajien luottokelpoisuuteen. Luotot käytettiin etenkin kiinteistömarkkinoilla ja finanssisijoituksiin, joiden omaisuusarvot ne nostivat.

Kun sijoitusten arvo lopulta osoittautui odotettua vähäisemmäksi, pankit joutuivat vaikeuksiin. Vaikeudet olivat laajoja koska mikään ei ollut vuosiin estänyt pankkeja rahoittamasta asiakkaitaan väärin olettamuksin (ja ilmeisesti osittain vilpillisestikin). Pankkijärjestelmien veronmaksajille ja säästäjille kalliiksi käyneet pelastusoperaatiot olisivat arvostelijoiden mukaan käyneet tarpeettomiksi (tai ainakin halvemmiksi) jos pankeilta olisi puuttunut vapaa rahoitusmahdollisuus. Toistuvien kriisien ehkäisemiseksi tulisi siksi poistaa pankkien oikeus luoda yleisesti käypiä maksuvälineitä.

Tämä kritiikki ei ole uusi. Jo vuonna 1939 monet USA:n taloustieteilijät esittivät vahvoja epäilyjä järjestelmää kohtaan joka siitä lähtien on ollut toiminnassa teollisuusmaissa. Heidän esittämänsä vaihtoehtoinen nk. Chicago-suunnitelma olisi edellyttänyt, että pankit hankkisivat vain julkisen sektorin saatavia yleisöltä saatavilla talletuksilla. Tämä olisi tehnyt mahdottomaksi talletusten luomisen yksityisiä saatavia (luottoja) vastaan. Pankkien luotonanto ja maksujärjestelmän hoito olisi täten erotetettava toisistaan.

Hiljattain kaksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tutkijaa on esittänyt tästä mallista uudistetun version ( http://web.stanford.edu/~kumhof/chicago.pdf ). Islannin hallituksen tilaama selvitys tavoista parantaa maan rahajärjestelmää päätyy myös ehdottamaan samantyyppistä mallia ( http://www.theautomaticearth.com/2015/03/iceland-to-take-back-the-power-to-create-money/ ). Tällaisella järjestelmämuutoksella pyrittäisiin uusien finanssikriisin estämiseen, suhdannevaihteluiden vaimentamiseen sekä pankkien rahoittamien sijoitusten laadun parantamiseen. IMF:n tutkijoiden kehittämä malli viittaa siihen, että kaikki nämä tavoitteet saavutettaisiin rahajärjestelmän muutoksella.

Ehdotus edellyttäisi, että julkinen valta laskisi liikkeeseen arvopapereita (nimeltään vaikkapa ”kansakunnan yhteisen omaisuuden osuustodistuksia”) joihin talletuspankkien lain mukaan olisi pakko sijoittaa tallettajien varat. Talletuspankit hoitaisivat etenkin maksujen välitystä kun taas luottoja myöntäisivät eri pankit käyttäen siihen varoja jotka asiakkaat nimenomaisesti ovat luovuttaneet korkotuloja varten. Talletukset olisivat siten turvassa eivätkä käytettävissä sijoitustoimintaan ilman omistajan nimenomaista päätöstä.

Uusilla julkisen vallan arvopapereilla lunastettaisiin, IMF:n tutkijoiden ehdotuksen mukaan, ylimenokautena valtionvelka kokonaan. Yksityisille pankkien asiakkaille siirrettäisiin näitä arvopapereita myös, mutta vain pankkivelkojen lunastamiseksi. Vasta jollei yksittäisen asiakkaan pankkivelka ylitä hänen talletuksiaan, olisi seurauksena talletustilin kasvu. Uutta rahaa syntyisi tämän jälkeen vain julkisen vallan päätöksellä, ja luottoja voitaisiin myöntää sen verran kuin yleisö tarjoaa nimenomaan siihen tarkoitukseen varoja.

Sekä nämä että vastaavat aiemmat ehdotukset näyttävät syntyvän ennen kaikkea suurten finanssikriisien vanavedessä. Mielestäni on ilmeistä, niin kuin näissäkin kommenteissa aikaisemmin on todettu, ettei julkinen valvonta käytännössä toimi kriisien ehkäisemiseksi. Syvemmälle menevät rakenteelliset muutokset ovat siksi tarpeen rahoitusmarkkinoiden vakauden lisäämiseksi. Siihen eivät minkään maan päättäjät toistaiseksi ole kuitenkaan olleet valmiita.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että rahajärjestelmän sellainen muutos kuin nyt ehdotetaan on paras vastaus ongelmiin. Kyseessähän olisi käytännössä ylisuureksi paisuneen julkisen velan poistaminen lailla, joka tekee valtiovallasta ikuisesti ja rajattomasti luottokelpoisen. Vain eri valuuttojen väliset vaihtokurssit voisivat jatkossa osoittaa eri valtioiden välisiä, hyvin todellisia kelpoisuuseroja.

Uudistetussa järjestelmässä luottoja myöntäville pankeille olisivat edelleen tärkeää riskien arviointi ja kannattavuuden vaaliminen. Silti ei voida olettaa, että niiden kyvyt tähän olisivat nykyistä oleellisesti parempia. Vaikeaa on sen takia arvioida mitkä luotot jäisivät tulevaisuudessa myöntämättä ja olisiko tällä pidemmällä aikavälillä taloudellista kasvua edistäviä vaikutuksia vaiko ei. Ei ole poissuljettua, että luotot pienemmille yrityksille tai vähemmän varakkaille kotitalouksille jäisivät nykyistä vähemmälle. Ei myöskään ole poissuljettua, että pankkien riskiarviot vaihtelisivat entiseen tapaan ja suosisivat finanssisijoituksia ylioptimistisina kausina niin kuin tähänkin saakka. Jos luottoasiakkaat seulottaisiin ankarasti on mahdollista, että pankkijärjestelmän ulkopuolelta saatava ja osittain vaikeasti säädeltävä rahoitus yleistyisi (pääomamarkkinat, harmaat finanssimarkkinat).

Julkisilla päättäjillä olisi ilmeinen houkutus luoda uutta rahaa sallimalla julkisten menojen voimakas lisäys inflaatiovaaroista piittaamatta. Pulmaa lisää se, että monet pankkien asiakkaat saisivat ylimenokauden aikana merkittävän lisäyksen talletuksiinsa ja siten kulutusmahdollisuuksiinsa.

Ajatus perustuslain suojassa toimivasta uudesta rahamäärää säätelevästä riippumattomasta viranomaisesta on epärealistinen. Sekä yksittäisissä maissa että euroalueella on nähty, että julkiset päättäjät tarvittaessa muuttavat epämukavat lait ja säännökset mieleisikseen. Tämä onkin jokaisen nimellisarvoihin perustuvan rahan (fiat money) heikko kohta: Miten säilytetään pidemmällä aikavälillä rahan arvo ja kansalaisten luottamus siihen kun ei voida taata rahan liikkeeseenlaskijoiden loputonta, epäitsekästä ja rajatonta viisautta?

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Ikävät ajat tulossa

Maailmalla ja EU:ssa talousasiat eivät ole hyvällä eivätkä vakaalla mallilla. Suurimmat ongelmat ovat jo kauan liittyneet keveään rahapolitiikkaan ja sen sallimiin hintojen ja rahoitusasemien vääristymiin. Näyttää siltä, ettei ole suunnitelmia vaan ainoastaan unelmia paluusta kohti normaalisti toimivia rahoitusmarkkinoita.

Kun vain talouskasvu taas alkaisi jostain syystä, voitaisiin vähitellen kiristää rahapolitiikkaa ja nostaa korkotasoa. Merkkejä tällaisesta kehityksestä ei kuitenkaan ole. Siksi rahoitus pidetään halpana heikkojen pankkien, valtioiden ja vientiyritysten tukemiseksi. Tällainen tuki helpottaa taloustilannetta hetkeksi mutta heikentää kasvuedellytyksiä pidemmällä aikavälillä.

Suomessa on elvytetty kotimarkkinoita valtion kustannuksella jo puoli vuosikymmentä, osittain automaattisin suhdannevastaisin välinein. Sinä aikana on julkinen sektori eri tavoin käyttänyt enemmän rahaa kuin mitä on tullut sisään. Menot ovat ylläpitäneet kotimaisia tuloja, työllisyyttä ja kysyntää. Ero on katettu velkaantumalla. Tämän politiikan viisaudesta voi olla eri mieltä muttei siitä, onko Suomessa viime vuosina elvytetty vai ei.

Toteutettu elvytyspolitiikka ei ole johtanut kotimaisen kasvun vahvistumiseen mutta on ehkä tilapäisesti estänyt taantumaa syvenemästä. Mahdollisesti olisi muu elvytystapa auttanut paremmin. Olisi voitu keskittyä julkisten sijoitusten rahoittamiseen eikä työttömyyskorvausten, sosiaalitukien tai terveysmenojen ylläpitämiseen. On tietenkin epävarmaa, olisiko talouskasvu merkittävästi kohentunut siitä, että paremmilla teillä ajaisivat väsyneemmät ja sairaammat kuljettajat.

Suomen epäonnistunut elvytyspolitiikka vaatii nyt velkaantumista nopeasti pysäyttävää vaihtoehtoa. Velkaantuminen pysähtyy kun maassamme toimivien menot alittavat heidän tulonsa. Kun ei ole pystytty kasvattamaan tuloja kotimaista kysyntää elvyttämällä on pyrittävä elvyttämään vientikysyntää. Siihen saakka kun tämä johtaa tulokseen, on kotimaisia menoja rajoitettava. Velkaantumisen eturintamassa käynyt julkinen valta joutuu tapaansa muuttamaan muitakin enemmän.

Vientikysynnän paras elvyttämiskeino on tietenkin parempien ja kalliimpien tuotteiden valmistaminen. Sekin voi olla Suomessa pidemmällä aikavälillä mahdollista jos yritysjohto, johtamistavat, työntekijöiden osaaminen ja markkinointi yhdessä toimivat hyvin. Lyhyellä aikavälillä viennin elvyttäminen vaatii kuitenkin, kiitos eurojäsenyyttämme, lähinnä kotimaisten nimelliskustannusten alentamista suhteessa kilpailijoihin. Keskustelussa on näkynyt 10-25 prosentin haarukassa olevia lukuja palkkojen osalta. Sopeutustarvetta lisäävät vielä EU:n päättämät ja Suomen kannattamat vientiämme haittaavat Venäjä-pakotteet.

Tämä vaihtoehto merkitsee käytännössä palkkojen ja sosiaalimenojen leikkauksia sekä kotimarkkinapanosten hintojen alentamista. Se on tähän saakka koetun elvytyspolitiikan vastakohta ja johtaa sekä elintason että työllisyyden laskuun. Elvytysvuosina kasvaneiden julkisen ja kotitaloussektorin velkojen hoito vaikeutuu tulojen supistuessa. Tällä välttämättömällä vaihtoehdolla on nyt käytännössä laaja kannatus kaikkien suurten puolueittemme keskuudessa.

Vaalien alla käytävä keskustelu koskee ennen kaikkea sitä, miten voidaan eri tavoin lieventää sisäisen devalvaation ikäviä vaikutuksia sen tarvetta ja nopeutta vähentämällä. Sisäisen devalvaation tarve vähenee jos kannattavaa kotimaista tuotantoa ja työvoiman liikkumista voidaan eri tavoin lisätä. Onnistumisesta voi kuitenkin olla varma vasta muutaman vuoden päästä. Samoin lyhyen aikavälin kielteiset vaikutukset lieventyvät jos valtionvelan kasvun pysäyttämistä hidastetaan. Hidastumisen realistisuudesta päättävät kuitenkin viime kädessä muut kuin suomalaiset itse.

Suomen päättäjien kannattaisi vihdoinkin valita talouspoliittinen linja joka ei riipu unelmista. Kansainvälinen talouskehitys voi kääntyä myös huonoksi jolloin jäljelle jäävä sopeutus pitää toteuttaa nykyistäkin epäkiitollisempana aikana. Nopea valtiovelan tarpeen leikkaus, aikainen ja tuntuva kustannustason alentaminen sekä toimet työllisyyden ja tuotannollisen toiminnan parantamiseksi olisivat suositeltavia. Sellaiset toimet vaatisivat tietenkin suurta luottamusta kaikkien osapuolten kesken, jotta epäilykset etujen pysyvästä yksipuolisesta uusjaosta vältettäisiin.

Hyvin lyhyesti sanottuna, suomalaiset ovat kansakuntana eläneet yli varojensa jo vuosien ajan. Velkaa on kertynyt sen verran, että rahoittajat saattavat alkaa huolestua. Kun tämä tapahtuu, talouden korjausliikkeet tulevat vielä vaikeammiksi. Koska emme voi luottaa maailmantalouden näkymiin emmekä ulkopuolisten kärsivällisyyteen, olisi mahdollisimman nopeasti ryhdyttävä taas käyttämään vain sen verran varoja kuin on tulojakin. Olisi todella hienoa, jos tämä voitaisiin tehdä elintasoa, työllisyyttä, sosiaaliturvaa ja erilaisia tukia alentamatta. Se on kuitenkin valitettavasti mahdotonta. Jollei tapahdu ihme tulee suomalaisten elintaso laskemaan tuntuvasti nyt valittavan eduskunnan aikana.

Tulevien ikävien tehtävien suorittajiksi kannattaisi nyt ottaa henkilöitä joilla ei ole uraa edessään. Heillä pitäisi myös olla tietoa ja kokemusta asioista joista he joutuvat päättämään sekä arvostusta ja laajaa luottamusta niiden kesken jotka joutuvat kivuliaitten päätösten kohteiksi. Kaikki viittaa siihen, että onnistuminen vaatisi tulevien vuosien päättäjiksi pikemminkin vanhoja konkareita kuin kokemattomia mielikuvavaikuttajia

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 4 Comments

Ei kovin paljon uutta Suomen strategiasta

Ruotsalaisen Borgin ja suomalaisen Vartiaisen asiallinen raportti Suomen talousongelmien ratkaisemisesta (löytyy valtioneuvoston sivuilta http://vnk.fi/julkaisu?pubid=4003 ) on nyt näyttävästi esitelty julkisuudessa. Sen asiantunteva kommentointi on jo käynnissä, joten alla on vain muutama reunahuomio jotka liittyvät sen yleiseen luonteeseen.

Raportti löytää kolme laajaa ongelmaa johon Suomen tulee puuttua ja joiden olemassalosta on jo kauan ollut laaja yksimielisyys:

Ensiksi pitää saada kilpailukykyä parannettua vientituotannon lisäämiseksi. Työmarkkinajärjestöjen tulee siksi sopia hyvin maltillisista keskitetyistä, euroalueen keskimäärän alittavista palkkasopimuksista vuosikymmenen ajan. Koska muuallakin euroalueella harjoitetaan samanlaista politiikkaa, olisi käytännössä hyvin lähellä nimellisten työvoimakustannusten alentaminen. Raportissa ei valitettavasti anneta neuvoja siitä, miten tälle ehdotukselle saataisiin välttämätön järjestöjen ja kansalaisten pitkäaikainen tuki.

Toiseksi pitää saada työn tarjontaa lisättyä jo nyt vastaisuudessa tulevia tuotannon kasvutarpeita varten. Jo tehdyn eläkeratkaisun lisäksi tulisi siten lopettaa työttömyyseläkeputki ja samalla joustavoittaa ikääntyneiden työehtoja heidän työllisyytensä edistämiseksi. Koska ikääntyneitä ei nykypalkoilla työllistetä riittävästi olisi kyse käytännössä heidän työehtojensa heikentämisestä suhteessa nuorempiin työntekijöihin. Raportissa ehdotetaan myös kotihoidon tuen rajaamista naisten työntarjonnan lisäämiseksi, maahanmuuton edistämistä sekä joukkoa muita yksittäistoimia.

Työn tarjonnan lisäys hillitsisi raportin mukaan työvoimakustannusten nousua. Raportti ei onneksi väitä, etteikö tarjonnan lisäys johtaisi työttömyyden kasvuun ylimenokaudeksi. Työllisyys siis lisääntyisi sitä mukaan kuin työvoimakapeikot poistuisivat ja kilpailukyvyn vaikutukset tulisivat näkyviin.

Kolmanneksi tulee pyrkiä korkeaan tuottavuuden kasvuun joka mahdollistaisi hyvän keskimääräisen elintason ylläpidon. Raportti toteaa tältä osin realistisesti, että tuottavuuden edistämistoimet (koulutus, tuotannon kehittämistuet, yritysilmapiiri, säännösten vähentäminen, kilpailun lisääminen j.n.e.) vaikuttavat korkeintaan pitkällä aikavälillä. Lyhyen aikavälin apua niistä ei juurikaan ole.

Lopuksi raportti antaa ymmärtää, että julkisen talouden menoja voitaisiin jonkin verran lisätä edellyttäen, että samalla toteutetaan yllä mainittuja rakenteellisia uudistuksia.

Raportin heikoin puoli on, ettei se edes teoreettisena vaihtoehtona uskalla arvioida Suomen eurojäsenyyden osuutta vaikeuksissamme. Päinvastoin, eurojäsenyys esitetään toistuvasti perusteena sille, että nimellisten työvoimakustannusten kasvu tulisi pitää hyvin alhaisena. Varsinainen ongelma piilee kuitenkin tällaisen suosituksen toteuttamisessa. Nimenomaan eurojäsenyys vaatii monelle kansalaiselle hyvinkin vaikeasti sulatettavia työmarkkinajärjestelmien, arvoasetelmien ja nimellispalkkojen muutoksia.

Valitettavasti Suomessakin alkaa vähitellen näkyä euroalueen jäsenyytemme aikana harjoittamamme lyhytjänteisen talouspolitiikan laajat yhteiskunnalliset seuraamukset. Liittymistä perusteltiin aikanaan sillä, että yhteisvaluutalla meillä loppuisivat toistuvat markan devalvaatiot. Näemme nyt, että silloiset päättäjät ja heitä tukeneet olivat väärässä. Kansalaisten, yritysten ja politiikkojen toimintatavat eivät muuttuneetkaan yksittäisen poliittisen päätöksen mukaisesti.

Jo silloin uskottiin poliittisen päätöksen olevan itsessään riittävä käynnistämään prosessit jotka varmistaisivat onnellisen lopputuloksen. Eurojäsenyys ei kuitenkaan lisännyt taloudellista viisautta Suomessa vaan suomalaiset arvoineen ja toimintatapoineen pysyivät jokseenkin entisellään. Perinteisten valuutamme devalvoitumisten sijasta saamme nyt kärsiä nimellistulojemme pitkästä jäädytyksestä eli ”sisäisestä devalvaatiosta”. Pahimmassa tapauksessa edessä voisi olla velkaantuneita suomalaisia pahasti kohteleva deflaatio. Parhaassakin tapauksessa näyttäisi tulevaisuudessa olevan suomalaisten nykyistä syvempi jako pieni- ja suurituloisiin.

Talous- ja yhteiskuntapolitiikka Suomessa tulee pitkän aikaa olemaan erittäin vaikeaa ja sen harjoittajille epäkiitollista. Painostus euroalueen päättäjien ja ulkomaisten rahoittajien taholta näkyvistä suorituksista tulee jo lähivuosina kasvamaan. Selvää talouden vetoapua ulkomailta ei ole näköpiirissä, pikemminkin päinvastoin, kun kevyen rahapolitiikan synnyttämät kuplat aikanaan puhkeavat. Eri kansalaisryhmien välistä luottamusta pitäisi vahvistaa vaikka sen edellytykset eivät todennäköisesti parane. Varsinkin maksukykyisten kansalaisten ja monien yritysten houkutus siirtyä ulkomaille tulee pysymään suurena.

Väistämättä nousee esille perustavaa laatua olevia mutta vaikeasti vastattavia kysymyksiä: Löytyvätkö kansakunnan luottohenkilöt jotka seuraavien valtiopäivien aikana pystyvät toteuttamaan erittäin laajoja ja vaikeita yhteiskuntamme uudistuksia? Löytyykö vielä riittävästi sellaisia yrityksiä ja hyvinvoivia kansalaisia jotka välittävät muusta kuin omasta hyödystään? Onko meissä riittävästi ylpeyttä jotta haluamme tehdä vaikeat ratkaisut itse, odottamatta vaatimuksia ja pakotteita ulkopuolisilta tahoilta?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment