Tarpeellisia ajatuksia

Vastuu valtion velkaantumisesta kuuluu yksiselitteisesti kulloinkin istuvalle hallitukselle. Päättäjät voivat tietysti viitata ulkoisiin olosuhteisiin jotka tekevät erityisesti tiukentamispäätökset vaikeiksi. He voivat myös viitata neuvoihin jotka he ovat saaneet joltakin ulkopuoliselta taholta. Nämä eivät tietenkään miltään osin poista kulloinkin hallituksessa istuvien päättäjien vastuuta päätöksistään¹.

Pinnallinenkin harkinta osoittaa, ettei mikään viime aikojen hallituksista voi välttää vastuuta Suomen velkaantumisen kasvusta². Samoin kuin useissa muissa euroalueen maissa, myös Suomessa sokaistuttiin 2000-luvulla uskomaan, etteivät hyvät ajat enää lopu³. Tilapäiseksi osoittautuneen kasvun etujen annettiin suurelta osin siirtyä kansalaisille, eli tilaisuus julkisen talouden vahvistamiseksi huonojen aikojen varalle jätettiin käyttämättä. Suomessa maltillinen mutta tarkoituksenmukainen valtion velan pienentäminen päättyi finanssikriisin ja sen seuraamusten mukana.

Suomen nopeasta velkaantumisesta finanssikriisin jälkeen ovat siten yhteisesti vastuussa erityisesti nykyisen hallituksen ja opposition pääpuolueet⁴. Tältä kannalta voidaan pitää oikeana ehdottaa ja toivoa, että ainakin tämä osa oppositiosta olisi valmis myös omalta osaltaan tukemaan toimia julkisen vallan velkaantumiskehityksen katkaisemiseksi. Nykyisen kehityksen jatkuminen tuottaa kuitenkin kasvavia vaikeuksia ja paineita mille tahansa tulevalle hallitukselle. Yhteistyö olisi tältä osin eduksi kaikille puolueille jotka unelmoivat (tai pelkäävät) osallistuvansa tuleviin hallituksiin.

Suomen hyvä luottoluokitus perustuu osittain pitkän ajan kuluessa saavutettuun maineeseen luotettavana velallisena. Tämän maineen takana ovat mm. sotien aikana otettujen lainojen takaisinmaksu, sotakorvausten maksaminen, talouden nostaminen sotien jälkeen ja pari vuosikymmentä sitten riehuneen pankkikriisin (osittain onnella) onnistunut hoito. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä mutta sen menettämiseen riittää jo yksi merkittävä epäonnistuminen. Sellaisen ajoittumista on mahdotonta ennustaa. Tämän takia olisi päättäjien hyvä toimia mahdollisimman ajoissa, nokittelua ja päätösten siirtoa välttäen.

Vaikka velkasopeutuksen tarvetta Suomessa ei enää yleensä kielletä, erimielisyys näyttää vallitsevan melkein kaikesta muusta, aikataulusta alkaen. Yksittäisten toimien tarpeellisuudesta, vaikutuksista ja tehokkuudesta on epävarmuutta ja erimielisyyttä myös taloustieteilijöiden kesken. Päättäjät joutuvat siten, jälleen kerran, omaan kokemukseen ja osaamiseen tukien valitsemaan mihin asiantuntijoihin luottaa. On onnetonta, että erityisesti julkisen sektorin päättäjiemme keskuudessa on niin vähän kokemusta muusta kuin päättäjänä olemisesta.

Talouspolitiikkaa pohtiessaan on hyödyllistä yrittää erottaa kiireelliset ja tärkeät asiat toisistaan. Kiireelliset asiat on pakko hoitaa ajoissa jotta jäisi aikaa hoitaa tärkeät ja hitaasti kypsyvät asiat kunnolla. Velaksi elämisen tulisi pysäyttää nopeasti, jottei velan taso ehtisi kasvattaa epävarmuutta talouden ja yhteiskunnan kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Tämä olisi eduksi kun pyritään aikaa vievään Suomen talouden nk. rakenteelliseen uudistamiseen uuden investointeja vaativan yritystoiminnan ja yhteisymmärrystä edellyttävien joustavampien työmarkkinoiden avulla.

Velkaantumisen taittamisesta olisi siis syytä sopia yhteistuumin nopeasti ja tyylikkäästi, koska se on pakko tehdä joka tapauksessa. Kiistely siitä on käytännössä turhaa, koska se kasvattaa vain epävarmuutta ja epäluottamusta kotimaassa ja ulkomailla. Odottelu olisi ymmärrettävää, jos edessä varmuudella olisi säästämistoimille parempia aikoja eli uusi korkeasuhdanne. Näin ei ole, joten vitkuttelu on vain kaikille haitaksi.

Oikeasti vaikeita päätöksiä tarvitaan vasta sitten kun päättäjämme ovat sopineet toimivansa vain maamme omien varojen puitteissa. Vienti vaatii lyhyellä aikavälillä lisää kilpailukykyä ja pitkällä aikavälillä innovaatioita ja markkinointikykyä. Yritystoiminnan kasvattaminen vaatii sen lisäksi sitoutunutta mutta samalla myös joustavaa työvoimaa. Joustavat työmarkkinat vaativat tuekseen toimivan turva- ja tukiverkoston. Vanhempi mutta aikaisempaa virkeämpi väestö tarvitsee sekä uusia työmahdollisuuksia että inhimillisempiä hoivapalveluja. Sopimus- ja hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi kaikki tämä pitää vielä saada aikaan sopuisasti ja kohtuuttomiksi koettuja eriarvoisuuksia välttäen.

Lähivuosien aikana on siten parhaassa tapauksessa edessämme suurten ja jatkuvien talous- ja yhteiskuntapoliittisten kompromissien sarja. Tarpeelliset toimet ulottuvat sinänsä välttämättömiä talouspoliittisia päätöksia huomattavasti laajemmalle: Sopiminen ja keskinäisen luottamuksen rakentaminen olisi tarpeen sekä poliittisten että työmarkkinaosapuolten päättäjien kesken⁵. Julkisen vallan tukitoimet tulisi kaikkien suostumuksella voida keskittää vain suurimmassa tarpeessa oleviin kansalaisiin. Hyvin toimeentulevien yritysten omistajat ja johtajat tulisi jotenkin saada suostumaan sopeutus- ja säästötoimien näkyvimmiksi kohteiksi. Arvojohtajuutta tarvittaisiin hyvin laajasti yksilötasolla eikä vain valtionjohdon huipulla juhlapäivinä.

On epäilemättä päättäjiä ja asiantuntijoita jotka mieltävät edessä olevat tehtävät tässä esitettyjä yksioikoisemmiksi. Rajoitetut ja yksipuoliset tavoitteet voidaan saavuttaa yksinkertaisin toimin. Jos tavoite kuitenkin on kaikille avoin ja mielekäs yhteiskunta on vaikeaa nähdä, että siihen voidaan päästä komentamalla, pakottamalla ja sopimisesta kieltäytymällä. Päättäjillämme on nyt tilaisuus aloittaa kypsyyskokeensa helpommasta päästä. Jos velkakehitys nopeasti saadaan yhteistyössä taitettua, päättäjistämme ehkä sittenkin on myös tekijöiksi.

Liittovaltiokehitys euroalueella on jo edennyt pitkälle. Tärkeillä lainsäädännön osa-alueilla komissiolla on yksinomainen aloiteoikeus ja jäsenvaltioiden kansanedustajat toimivat tältä osin enää kumileimasimina. Raha- ja pankkipolitiikka on jo päätetty siirtää euroalueen virkamiesten hoidettaviksi ja jäsenvaltiot ovat vastuussa vain syntyvistä kustannuksista. Kuluvana vuonna ovat edessä ainakin Kreikan lisärahoitus ja EKP:n stressitestistä johtuvat suorat ja epäsuorat kustannukset.

Paineet tulevat lisääntymään, varsinkin kun Saksa johdonmukaisesti kannattaa ehdollista lisäintegraatiota. Kanta perustuu tietenkin Saksan käsitykseen omista poliittisista ja taloudellisista eduista. Saksalle on tärkeä ainakin viennin edistäminen ja vientiylijäämään perustuvien ulkomaisten saatavien varmistaminen. Vientiä edistävät sisämarkkinoiden laajentaminen ja Saksalle edullisena pysyvä yhteisvaluutan kurssi. Saatavat on nyt suunniteltu turvattaviksi velkojen yhteisvastuulla yhdistettynä säädöksiin, jotka estävät jäsenmaita uudelleen harjoittamasta liian löysää finanssipolitiikkaa.

Suomen päättäjät näyttävät luottavan siihen, että Saksan ja Suomen edut euroalueella ovat pysyvästi samanlaiset. Tätä ei ole syytä kaikilta osin pitää itsestään selvänä. Toisin kuin Suomi voi Saksa olla varma vaikutusmahdollisuuksiensa säilymisestä jopa mahdollisessa euroalueen liittovaltiossa. Saksa voi luottaa siihen, että maan taloudelliset edut huomioidaan euroalueen yhteisissä päätöksissä. Suomen luisuminen kriisimaiden suuntaan taas altistaa meitä jo lyhyellä aikavälillä riskille, että talous- ja rakennepoliittiset päätökset sanellaan meille muualta. Velkojen yhteisvastuu on lisäksi Saksalle pienempi taloudellinen rasite kun Suomelle[1]. Toisin kuin Saksa tulee Suomi lisäintegraation myötä aidosti menettämään talouspoliittista itsemääräämisoikeuttaan, ja tästä pitää vielä olla valmiita maksamaan.

Lukijani saattavat muistaa, että olen aikanaan esittänyt perusteluja, miksi kannattaisi jättäytyä mm. pankkiunionin ulkopuolelle. Päättäjämme ovat kuitenkin olleet toista mieltä Saksan kannattamalla ehdolla, että yhteisvastuu voi toteutua vain ”uusien” pankkiongelmien osalta. Tämän vuoden aikana EKP ratkaisee, miten suuret pankkien ”vanhat” ongelmat ovat. Sen jälkeen julkisuuteen tulevat pankkiongelmat ratkaistaan ja rahoitetaan uuden euroviranomaisen päätöksellä. Jos EKP ei sovella ankaria arviointimenetelmiä tai jos pankkikriisi ei ole lopullisesti ohi, siunautuu Suomenkin vastuulle muutaman vuoden sisällä ehkä tuntuva rahoitusvastuu. Tämä lisävastuu ilmaantuisi samoihin aikoihin kun päättäjämme lykkäämät kotimaiset säästö- ja rakennetoimet pitää toteuttaa.

Suomessa on suhtauduttu samalla tavalla liittovaltiokehitykseen kuin velkaantumiseemme. Kehityksen suunta ei ole tuntunut hyvältä mutta riittävää syytä sen katkaisemiseen ei ole näyttänyt löytyvän juuri nyt. Päättäjämme ovat olleet valmiita peruuttamattomiin sitoumuksiin koska niiden lasku ei lankea heti, toisin kuin epämieluisan kehityksen katkaiseminen ajoissa. Samalla on vähitellen siirrytty lähemmäksi tilannetta, jossa rahoitusmarkkinat päättävät milloin suomalaisten pitää ryhtyä sopeutumaan ja euroalueen virkamiehet ratkaisevat mitä uhrauksia suomalaisilta silloin vaaditaan.

Mitä on tehtävissä, jollei tällainen tulevaisuus miellytä?

Eräs lähtökohta on varmaan se, että Suomi pitää sen mikä se eduskunnan päätöksellä on luvannut. Otettu velka on maksettava takaisin alkuperäisin ehdoin ja euroalueelle annetut rahoitustakuut pysyvät. Uutta velkaa ei kuitenkaan pitäisi ottaa eikä uusia rahoitus- ja vakuuslupauksia pidä antaa. Jos olemme vakavissamme ja haluamme muidenkin tietävän sen, se pitää tehdä nopeasti eikä vähitellen hidastamalla. Hallitus ja eduskunta voivat sitoa vain itseään, ei tulevia poliittisia toimijoita.

Mitä pitäisi tehdä pankkiunionille ja monien eurosta ja liittovaltiosta innostuneiden kannattamalle fiskaaliunionille? Mikään näistä uusista järjestelmistä ei perustu EU:n perussopimukseen vaan ovat siitä erillisiä valtiosopimuksia. Kaikki koskevat ainoastaan euromaita vaikka muutkin EU-maat voivat periaatteessa niihin liittyä eli elämää on järjestelmien ulkopuolellakin. Ne ovat kaikki kokonaisuuksia, eli Suomi voi ne vain ottaa tai jättää sellaisinaan. Kuuluminen niihin on ehkä edellytys sille, että tulevaisuudessa tarvittaessa voi saada euroalueelta pankki- ja kriisitukea[2]. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ole siitä, että kuulumattomuus samalla edellyttäisi luopumista yhteisvaluutasta ja vielä vähemmän esim. yhteisestä kauppapolitiikasta.

Pankkiunionin osalta olisi perusteltua kieltäytyä ainakin siitä mitä eduskunta ei vielä ole lopullisesti hyväksynyt. Suomi voisi hyvin itse hoitaa (mahdollisia mutta epätodennäköisiä) tulevia pankkiongelmia talletussuojineen ilman uusien euroviranomaisten määräyksiä. Tapahtunut valvonnan siirto EKP:lle valitettavasti merkitsee, että yhteinen eikä kansallinen valvoja käytännössä päättää milloin tähän on ryhdyttävä. Jos tätä haluaa välttää, on sanouduttava irti jo päätetystä yhteisestä valvonnasta ja samalla keskityttävä kansallisen valvojan toiminnan edellytysten ja laadun kasvattamiseen.

Jos Suomi ei osallistu pankkiunioniin vähenevät myös paineet ja syyt osallistua suunnitteilla olevaan fiskaaliunioniin. Jo sovitut järjestelyt antavat kuitenkin komissiolle oikeuden esittää ehdotuksia harjoitettavasta talouspolitiikasta, varsinkin jos/kun Suomen velkaantuminen ja julkinen alijäämä lähivuosina ylittävät sovitut rajat. Tämä ei välttämättä ole Suomelle haitaksi mutta omaehtoinen toiminta valtiontalouden tervehdyttämiseksi ennen sitä olisi epäilemättä itsenäisyydestään kiinni pitävälle maalle hyväksi.

Euroalue jäsenmaineen viranomaisineen on päättänyt olla eräiltä osin noudattamatta EU:n perussopimusta. Piittamattomuus sopimusehdoista on ollut eräs perussopimuksen valuvioista. Suomi voisi omalta osaltaan päättää tästä lähtien elää ja toimia perussopimuksen mukaisesti.

P.S. 12.2.2014. Yllä annetaan ymmärtää, että kaikki viimeaikaiset lisäintegraation elementit perustuvat valtiosopimuksiin eivätkä ole normaalia EU-säädöspohjaa. Tämä on huolimattomasti kirjoitettu, niin kuin eräs tarkkaavainen lukijani on huomannut. Itse asiassa vain sinänsä tärkeäksi todetut EVM, pankkien resoluutiorahasto ja nk. fiscal compact perustuvat sopimuksiin. Muut pankki- ja fiskaaliunionin osat on hyväksytty normaalissa EU-säädösmenettelyssä. Valitan huolimatonta muotoiluani.