EKP:n ”pirstaloitumisen estämisväline” ja EU lait

Posted on July 6, 2022 by Peter Nyberg

Reuters on saanut ensimmäiset tiedot EKP:n suunnittelemasta euroalueen korkojen ”pirstaloitumisen estämisvälineen” (anti-fragmentation tool). Niiden mukaan EKP olisi jakamassa maat ”lahjoittajiin”, ”saajiin” ja ”neutraaleihin” perustuen siihen, miten niiden valtionlainojen korot olisivat edellisinä viikkoina käyttäytyneet. EKP käyttäisi saajamaiden velkakirjojen ostoon Saksan, Hollannin ja todennäköisesti Suomen velkakirjojen kantoajan (maturiteetin) päättymisestä. EKP:n saamiset alkaisivat vähitellen koostua yhä enemmän saajamaiden velkakirjoista.

Tämä johtaisi lahjoittajamaiden valtionkorkojen nousuun saajamaiden korkojen laskiessa verrattuna siihen, ettei EKP olisi käyttänyt uutta välinettä. Valtioiden korot ovat osa budjetin menoerää eli viime kädessä maksajat ja saajat olisivat maiden verovelvolliset. Siten Suomen veronmaksajat tulevat todennäköisesti saamaan laskun esim. Italian veronmaksajien epäsuorasta tukemisesta. Samansuuntaisesta vaikka teknisesti erilaisesta tulonsiirrostahan oli kyse elpymisrahaston yhteydessä.

Kyseessä olisi siis euroalueen valtioiden velkakirjojen korkojen ”targetointi” tai ”tavoitteellistaminen” jolla pyrittäisiin pienentämään heikompien euromaiden valtionlainojen korkojen markkinaehtoinen nousu. Teknisen toteutuksen yksityiskohtien lisäksi todella mielenkiintoiseksi EKP:n suunnitelman tekee se, miten se suhteutetaan EU:n omaan lainsäädäntöön sekä EU:n tuomioistuimen (CJEU) päätöksiin.

EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälä 123 toteaa, että:

Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä.

Kyse on yksinkertaisesti yksittäisten maiden valtionvelan korkojen kontrollointi velkakaupoilla. Jollei tämä ole jäsenvaltioiden hyväksi toteutettu luottojärjestely, on vaikea keksiä, mikä sellainen voisi sitten olla (suoraa keskuspankin valtiolle antamaa tukea lukuun ottamatta). Euroalueella monet juristit epäilemättä juuri nyt työskentelevät uskottavalta kuulostavan selityksen löytämiseksi.

Joulukuussa 2018 CJEU otti kantaa Saksan perustuslakituomioistuimen kanteluun EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmasta, eli määrällisestä keventämisestä. Päätöksessään CJEU toteaa, että kanne hylätään, koska osto-ohjelma ei ole valikoiva jäsenmaiden välillä, eikä sillä vastata yksittäisen jäsenvaltion rahoitustarpeeseen. EKP:n esittämä ohjelma, nykyisten tietojen vallitessa, nyt nimenomaisesti valikoisi jäsenmaita niiden rahoitustarpeen mukaan.

On todella mielenkiintoista nähdä, minkälaisia argumentteja tämän CJEU:n päätöksen sekä artikla 123:n kiertämiseksi tullaan esittämään. On täysin selvää, että EKP tietää rikkovansa artiklan alkuperäistä tarkoitusta. On myös ilmeistä, että EKP, komission ja useiden jäsenmaiden tuella, haluaa jatkaa loputtomaksi osoittautunutta projektiaan euroalueen pelastamiseksi.

Keskuspankki ehkä haluaa vakuuttaa CJEU:lle, että kyse on puhtaasti rahapoliittisesta välineestä, jonka käyttö on välttämätön niin kauan kuin euroalueelle ei ole luotu riittävän suurta omaa budjettia jäsenmaiden finanssierojen ja tulonsiirtojen peittämiseksi. On kuitenkin hyvin hankala perustella, miten tiettyjen, taloudeltaan heikompien jäsenmaiden valtionlainojen korkojen nousun estäminen toimisi EKP:n inflaatiotavoitteen (noin 2 % vuotuinen inflaatio) edistävästi. Esimerkiksi Espanjassa inflaatio kiihtyi 10,2 % lukemiin kesäkuussa, joten inflaatio siellä tuskin tarvitsee enää kiihdyttää alemmalla korkokannalla (korkoja pitäisi päinvastoin nostaa).

Eikä EKP:n sisällä olla yksimielisiä ehdotetusta välineestä. Bundesbankin, johtaja Joachim Nagel toteaa Financial Timesin haastattelussa, että olisi ”vaarallista ajatella, että eurojärjestelmä takaisi suotuisat rahoitusolosuhteet kaikille jäsenmaille”. Hän myös totesi, että välinettä tukevat ajautuisivat vakavien lakiteknisten kysymysten eteen.

EKP:llä onkin edessään vakavia haasteita, koska inflaatio kiihtyy. Kesäkuussa euroalueen inflaatio saavutti uuden ennätyksen, 8,6 %. EKP alkaa olla pakotettu huomattaviin koronnostoihin inflaation taltuttamiseksi, mikä puolestaan voi johtaa rahoitusvaikeuksiin korkeasti velkaantuneissa valtioissa. Ehkä siksi EU:ssa onkin tiettävästi aloitettu keskustelu uuden elpymisrahaston luomisesta.

Ainoa pysyvä ratkaisu tähän kaikkeen on euroalueen tai EU:n muuttaminen liittovaltioksi, tai euroalueen hajoaminen. Kumpaakohan nykyinen eduskuntamme mahtaa kannattaa? Viimeistään nyt olisikin Suomessa syytä ns. nähdä metsä puilta ja toimia ennakoivasti.

Kommentti on kirjoitettu yhdessä Tuomas Malisen kanssa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Velkakriisi uhkaa jälleen Eurooppaa

Posted on June 22, 2022 by Peter Nyberg

No niin, tässä taas ollaan. Jännitetään, onko uusi euroalueen velkakriisi puhkeamassa ja millaisia järjestelmiä tällä kertaa ehdotetaan kriisin estämiseksi. Huhuja hyvinkin suuresta elpymisrahasto 2.0:sta kiertää jo.

Euroalue on jälleen ongelmissa, koska eri jäsenmaiden korot voimakkaasti erkaantuvat toisistaan. Euroopan keskuspankki (EKP) puhuu euroalueen pirstaloitumisen, fragmentation, riskistä. Korot nousevat etenkin niissä maissa, joilla olisi siihen vähiten varaa. Syykin on yksinkertainen: EKP on kertonut lopettavansa EU-jäsenmaiden valtionvelkojen ostot, eli niin kutsutun määrällisen keventämisen (QE) ja nostavansa korkoja. Koska EKP on taloudellisesti heikkojen euromaiden velkapapereiden suurin ostaja, niiden kysyntä laskee ja korot nousevat erityisen paljon. Keskuspankki alkoi ostaa euromaiden velkakirjoja maalikuussa 2015, minkä tarkoituksena oli pääosin hankkia lisää aikaa talousuudistuksiin, joita ei kuitenkaan tehty. Julkilausuttu tavoite näillä ohjelmilla oli inflaation kiihdyttäminen.

Keskiviikkona 15.6.2022 EKP:ssä pidettiin hätäkokous, jossa päätettiin selvittää, miten korkojen erkaantuminen (pirstaloituminen) voidaan estää. Tarkoitus on siis varmistaa, etteivät esim. Italian, Kreikan ja Portugalin korot nousisi oleellisesti Saksan korkoja enemmän. Ajatuksena todennäköisesti on, että EKP jatkaisi ongelmamaiden velkapapereiden ostoja samalla kun muiden papereiden kokonaisostot vähennettäisiin.

Monet analyytikot epäilevät, pystyykö EKP samanaikaisesti nostamaan korkotasoa (inflaation jarruttamiseksi), pienentämään tasettaan ja varmistamaan kaikille euromaille rahoitusta siedettävin kustannuksin (koroin) uuden velkakriisin estämiseksi. Vain tiettyjen maiden velkapapereiden suosimiseen perustuva ”sirpaloitumisen ehkäisyväline” (EKP on käyttänyt termiä anti-fragmentation tool) olisi monella tapaa ongelmallinen.

Se tarkoittaisi, että EKP alkaisi epäsuorasti säädellä yksittäisten jäsenmaiden korkotasoja. Tämä voidaan tulkita olevan EU:n tuomioistuimen (CJEU) vuoden 2018 joulukuussa EKP:n arvopaperien osto-ohjelmista antaman päätöksen vastainen. CJEU toteaa Saksan perustuslakituomioistuimen kanteluun antamassa päätöksessään, että EKP:n arvopaperien osto-ohjelma (QE) ei ole EKP:n mandaatin vastainen, koska sillä pyritään inflaation kiihdyttämiseen. CJEU myös toteaa, että osto-ohjelma ei ”valikoi jäsenmaita”, eikä se ”vastaa tiettyjen jäsenmaiden yksittäisiin rahoitustarpeisiin”, minkä takia se ei riko kieltoa EKP:n fiskaalipolitiikkaan vaikuttamisesta. On käytännössä mahdotonta väittää, ettei EKP:n osto-ohjelma, jolla pyrittäisiin vaikuttamaan nimenomaan tiettyjen jäsenmaiden velkakirjojen korkoihin, rikkoisi tätä päätöstä ja kieltoa.

Lisäksi EKP:n ostotoimien keskittyminen vain muutamaan maahan merkitsisi, että keskuspankki ottaisi kontolleen velkakirjoihin liittyvää maariskiä muiden jäsenmaiden kustannuksella. Tällä on merkitystä, koska kansalliset keskuspankit ovat rahoittaneet EKP:ta ja sitä kautta rahoittamiseen ovat osallistuneet kunkin maan kansalaiset. EKP:n valikoidessa tiettyjen (riskisten) maiden velkakirjoja osto-ohjelmaansa, meistä ja muista taloudenpitonsa paremmin hoitaneista maista tulisi, jälleen, heikompien maiden talouden tukijoita. Tämä on taas kielletty Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälässä 125:

Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Voidaankin sanoa, että sääntöjen taivuttamisen sijasta, EKP näyttää tällä hetkellä suunnittelevan sekä yhdessä sovittujen sopimuksien että EU:n tuomioistuimen päätöksen rikkomista.

Ongelmavaltioiden korkorasitetta voidaan toki vähentää myös muulla tavoin kuin ostamalla niiden velkapapereita EKP:n taseeseen. Niiden korkotaso voisi alentua, jos taloudellisesti terveemmät euromaat jollain tavalla takaisivat tai tukisivat ongelmavaltioiden velanottoa. Yhteisvelka ja EU:n liikkeelle laskemat eurobondit ovatkin viime vuosina olleet vilkkaan ekonomistikirjoittelun kohteina. Poliittinen yhteisymmärrys niiden synnyttämisestä on kuitenkin puuttunut, ilmeisesti osittain koska järjestelmästä hyötyvät maat eivät ole olleet valmiita alistumaan takaajien edellyttämään ehdollisuuteen.

Yhteisvelka ja eurobondit tekisivät EU:sta velkaunionin, mikä lähtökohtaisesti on ollut kiellettyä EU:n perussopimuksissa, kuten SEUT:n pykälässä 125. Elpymisrahasto toki muutti niiden tulkintaa, koska nyt EU on ottanut yhteisvelkaa ja jakanut sitä vastikkeettomina tulonsiirtoina tietyille maille. Rahaston toki vannottiin olevan ”kertaluonteinen, ainutlaatuinen ja tiukasti ajallisesti rajattu” mm. komission varapresidentin Valdis Dombrovskisin suulla. Tämä oli myös valtiovarainvaliokunnan kanta, minkä perusteella eduskunta rahaston Suomessa hyväksyi. Sen jälkeen on komissio kuitenkin jo ehtinyt ehdottaa uutta sosiaalirahastoa.

Rauhattomuus eurovaltioiden korkomarkkinoilla on syntynyt samaan aikaan kun EU:ssa halutaan avata keskustelu unionin tulevaisuudesta. Tämä tarkoittaa käytännössä keskustelua unionin tiivistämiseksi mm. lisäämällä enemmistöpäätöksiä, yhtenäistämällä nykyistä enemmän politiikka-alueita sekä luomalla suurempaa EU-budjettia harjoittamaan yhteistä suhdanne- ja talouspolitiikkaa. Suuremman budjetin sisällä voisi myös nykyistä kätevämmin kätkeä tulonsiirtoja ongelmavaltioiden rahoittamiseksi. Ei siis olisi yllättävää, jos velkakriisin estäminen mainittaisiin (muodossa ”vakauden edistäminen”) osana unionin toimintavapauden kehittämispyrkimyksiä.

Korkojen erkaantuminen on ongelma euroalueella, mutta myös sen rakenteen vääjäämätön seuraus. Lähtökohtaisesti ajatus, että eri taloudellisessa tilanteessa olevien maiden pitäisi sopeutua yhteiseen rahapolitiikkaan, on tarkoittanut, että talouksiltaan heikoimmat maat joutuvat joko velkaantumaan tai sitten niiden talouskasvu hidastuu (elintaso laskee). Jos ne eivät olisi euroalueella niiden valuuttakurssi sekä korot eläisivät maan talouden tarpeiden mukaan. Eräs ratkaisu ongelmalle on siten ero euroalueesta, jonka Italia on sen jo useita kertoina, lähtökohtaisesti painostuskeinona EU-johtajia kohtaan, maininnut. Jos eurojärjestelmässä olisi mekanismi yksinkertaiselle erolle ja halutessaan paluulle, monet nykyongelmat poistuisivat. Tämä ei kuitenkaan auta juuri nyt.

On todennäköistä, että mahdollinen velkakriisi nytkin kohdennetaan etupäässä rahoitusongelmana. Tämä se tietenkin onkin lyhyellä aikavälillä. Vähänkin pidemmällä aikavälillä kyse on kuitenkin valtion kyvystä ja halusta varmistaa, että sen kulut vastaavat realistisesti odotettavia tuloja. Valtion on nykyisen EU-perussopimuksen valossa itse vastattava siitä, että sen poliittisesti ja yhteiskunnallisesti suosimien tulojen ja menojen summat kohtaavat. Jos tukeutuu toisten apuun velkaantumalla tai tulonsiirroilla on EU:ssakin viime kädessä muiden armoilla. Avun loppuessa ovat usein edessä romahdus, konkurssi ja raskas pakkosopeutus. Käytännössä yhteisvaluutta-alueet ovat aina vaatineet tulonsiirtomekanismin, jota euroalueellakin on kovasti rakennettu.

Valitettavasti Suomi on viime vuosina muuttunut pohjolan Italiaksi. Valtionvelkaa on paljon, sitä tulee jatkuvasti lisää eikä ole suunnitelmia velkaantumisen lopettamiselle. Budjettialijäämää vielä kasvatetaan lahjoittamalla muille maille rahaa. Taloudellinen kasvu on alhainen verrattuna muihin maihin, eikä ole selvää suunnitelmaa sen nostamiselle. Hallituksemme vaikuttaakin elävän talouden mielikuvitusmaailmassa, jossa velalla ei ole väliä.

Asenteilla perusteltuja toimia rasittavat kansalaisten elintasoa, jota jo koettelee pysyväksi pyrkivä nopea inflaatio. Suomi tarvitsee välttämättä ja pikaisesti todellisuuteen eikä unelmiin perustuvaa selviämisohjelmaa.

Tämä kommentti on kirjoitettu yhdessä Tuomas Malisen kanssa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Arvopolitiikankin maksun aika edessä

Posted on May 31, 2022 by Peter Nyberg

Suomessa vannotaan kestävän talouskehityksen nimeen. Todellisuudessa talouskehitys on ollut kestämättömällä uralla jo pitkään. Ennen kaikkea tämä näkyy korkeana velkaantumisena ja matalana talouskasvuna. Yhä kasvava osa tulevista tuloista on sitouduttu käyttämään lainojen takaisinmaksuihin. Eduskunta on, hallituksen ehdotuksesta, tyytynyt toistuvasti ohittamaan tämän pahenevan ongelman. Päinvastoin, poliitikot sitoutuvat uusiin pysyvää lisärahoitusta vaativiin hankkeisiin (sote, elpymisrahasto, ilmastorahasto, NATO). Perusteluksi esitetään usein erilaisten, yleisesti kannatettavien arvojen edistäminen. Hinnasta puhutaan valitettavan harvoin.

Valtion budjetti on ollut alijäämäinen sitten finanssikriisin alun vuonna 2008. Suomen väestön ikääntyminen nostaa sosiaalimenoja ja heikentää työmarkkinoihin osallistumista. Korkea verotus vaikeuttaa valtion tulojen lisäämistä. Rahoitustilannetta voisi parantaa valtion menojen supistamisen ja etenkin suomalaisten työssäkäymisen lisäyksen jokin yhdistelmä. Halpa lainaraha on kuitenkin sallinut kestävien vaihtoehtojen siirron tulevaisuuteen. Päättäjiemme ei ole tarvinnut keskittyä ratkaisemaan tätä poliittisesti vaikeaa ja ikävää, jopa talouspoliittista itsenäisyyttämme uhkaavaa ongelmaa.

Valtionkin veloista vastuussa olevat kotitaloudet ovat samanaikaisesti itse velkaantuneet vauhdilla (tässä). Vuonna 2020 niiden omat velat ylittivät keskimäärin niiden käytettävissä olevat vuositulot kolmanneksella ja joka kahdennellatoista se ylittyi nelinkertaisesti. Kotitalouksista melkein joka kymmenennellä oli merkintä maksuhäiriöstä. Tilannetta ovat toistaiseksi rauhoittaneet alhaiset korot, helppo valtion lainansaanti, korkeat vakuusarvot (kiinteistöt ja arvopaperit) sekä melko hyvä työllisyys. Huolta tästäkin helposti kriisiytyvästä tilanteesta ovat kantaneet ja esittäneet lähinnä virkamiehet.

Velkaantumisen ongelmat helpottuisivat jos talouskasvua ja etenkin tuottavuuden kasvua voitaisiin nostaa. Tulevaa tuottavuuden kasvua ovat kuitenkin rajoittaneet alhaiset sijoitukset reaaliseen ja inhimilliseen pääomaan (tässä). Voidaan epäillä, että euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka on heikentänyt tehtyjen reaalisijoitusten tehokkuutta Suomessakin. Sijoitusten määrä ja laatu eivät kuitenkaan ole moneen vuoteen vakavasti huolestuttaneet poliittisia päättäjiämme.

Eri maiden hallitusten yleispoliittiset toimet ovat myös osaltaan rasittaneet talouskasvua ja julkista taloutta. Koronaepidemian hidastamiseksi määrätyt toimet häiritsivät tuotantoa ja kansainvälisiä toimitusketjuja laajasti. Edessä näyttää olevan kansainvälisten ketjujen lyheneminen siihen liittyvine tehokkuustappioineen. Halvempia välituotelähteitä korvataan turvallisuussyistä kalliimmilla vaihtoehdoilla.

Pyrkimykset energiatuotannon nopeaan muutokseen ovat jo nostaneet ja edelleen nostamassa hintatasoa ja edellyttävät valtavia ja nopeita sijoituksia (tässä ja tässä). Nämä sijoitukset eivät tuota uutta hyvinvointia vaan korvaavat parhaassa tapauksessa fossiilisten polttoaineiden poiston johdosta tapahtuvat elintason menetykset. Koska taloutemme perustuvat energian käyttöön, ovat kasvuhäiriöt muutosprosessin aikana varsin todennäköisiä.

Yleistyneet talouspakotteet tuottavat lisää tuotantoon liittyviä häiriöitä ja vähentävät vientituotteiden kysyntää EU-laajuisesti. Vastapakotteet taas häiritsevät raaka-aineiden saantia länsimaissa. Suomen osalta on vielä epävarmaa mitä innokas osanotto pakotteisiin ja sotilaallinen liittoutuminen lopuksi taloudellisesti vaativat.

On inhimillisesti helppoa ymmärtää noudatettua arvoihin ja velkaantumiseen perustuvaa lyhyen tähtäyksen politiikkaa. On vaikeampaa ymmärtää miksei tämän politiikan vähänkin pidemmän aikavälin kustannuksia ja seuraamuksia ole painokkaammin korostettu julkisessa keskustelussa. Velkaantumista seuraa takaisinmaksun aika, jolloin kansalaisten enemmistö joutuu elämään nykyistä selvästi niukemmin. Arvojen politiikka johtaa nykytiedon mukaan ainakin moneksi vuodeksi taloudellisen tuottavuuden ja kansalaisten elintason laskuun. Jolleivät kaikki maat noudata tätä politiikkaa arvojen seuraaja kärsii lisäksi kilpailukyvyn menetyksestä.

Olisi varmaan hyvä muistaa, ettei ilmaista lounasta edelleenkään ole olemassa. Arvojenkin noudattamisesta lankeaa viimein tavalla tai toisella taloudellinen seuraamus. Ihmisten maailmassa on todellisuuden tunnustaminen yleensä eduksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Onko NATO-jäsenyytemme hyvin perusteltu?

Posted on April 25, 2022 by Peter Nyberg

Samoin kuin (toivottavasti) monet muut suomalaiset olen viime aikoina yrittänyt arvioida Ukrainan sodan merkitystä Suomen omalle turvallisuudelle. En ole turvallisuuden asiantuntija eli olen miettinyt asiaa kokopäiväisesti vain viikkoja enkä vuosikymmeniä. Silti minun on kansalaisena pakko muodostaa oma käsitykseni asiasta eikä alistua kyselemättä Suomessakin jo voimalla toimivien propagandakoneistojen vietäväksi. Suosittelen muillekin.

Lukijoiden ajan säästämiseksi kerron jo näin aluksi, että pidän selvittämisyritykseni jälkeen Suomen liittymistä NATO:on onnettomana ja turvallisuuttamme todennäköisesti heikentävänä muutoksena. Mahdollinen liittymispäätös on merkki tunne- eikä turvaperäisen ulkopolitiikan jatkumisesta. Liittolaisena saisimme unohtaa aikaisemmin arvostamamme roolin kansainvälisenä välittäjänä, sillanrakentajana ja lääkärinä. Muuttuisimme sotilasliiton rajamaaksi ja mahdollisen tulevan sodan ensi-iskujen kohteeksi. Ydinasepelote muuttuisi uhkaksi, jos jonkin suurvallan tilanne kehittyisi sille itselleen vaikeaksi. Suomessa sodan tuhot olisivat sitä suurempia mitä voimakkaampi olisi oma puolustuksemme.

Joka haluaa muodostaa NATO:a ja Ukrainaa koskevan oman mielipiteen saa varautua siihen, ettei selvästi luotettavaa tietoa ole saatavilla. Suurvallat resursseineen ja tukijoineen jakelevat totta ja tarua samalla innolla niin kauan kuin se tukee niiden omia päämääriä. Molemmat osapuolet jo sensuroivat toistensa näkemyksiä ja sanktioivat yhden totuuden epäilijöitään eri tavoin. Suomessakaan tilanne ei juuri eroa tästä. Silti ulkopuolinen voi monessa tapauksessa arvioida tietojen todenperäisyyttä vertaamalla markkinoituja versioita toisiinsa. Tärkeää on myös yrittää ymmärtää, miten osapuolet näkevät ympäristönsä. Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä näkemykset hyväksyisi.

Mielestäni Suomen turvallisuudelle on oleellista oivaltaa, että Venäjä ei näe NATO:a pelkkänä puolustusliittona vaan mahdollisena hyökkääjänä. On vaikeaa kieltää, ettei tähän arvioon löytyisi perustettakin. On pitkä lista maista, jotka viime vuosikymmeninä ovat joutuneet NATO:n tai sen jäsenmaiden sotilastoimien kohteiksi (mm. Afganistan, Irak, Libya, Serbia, Syyria). Yritykset lieventää jakoa Euroopassa Neuvostoliiton sortumisen jälkeen epäonnistuivat sotilasliiton hyväksyessä laajentumisensa kohti Venäjän rajaa. Venäjän mielestä Ukraina on vain tuorein esimerkki liiton laajentumisvalmiudesta. Hyökkäyksen voimakas sanktiointi saattaa näyttää jo sotilasliiton laajentumista seuraavalta vaiheelta.

Lännessä nähdään hyökkäys Ukrainaan osoituksena Venäjän pysyvästä laajentumishalusta ja maan nykyjohdon epäluotettavuudesta. Ukrainan liittoutumattomuutta ei ymmärtääkseni nähdä ratkaisuna vaan alistamisena valloittajan tahtoon. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään mm. pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista sen rajalle. Maan liittoutumattomuus olisi Venäjän mukaan ratkaisu selkkaukseen. Suomen omat kokemukset osoittavat puolestaan, ettei liittoutumattomuus välttämättä johda hyökkäykseen tai alistumiseen.

Vahvat voimat Suomessa ja ulkomailla haluavat kuitenkin, että nyt sallisimme sotilasliiton jäsenenä NATO:lle uuden suoran pääsyn Venäjän rajalle. Lyhyellä aikavälillä tämä lisäisi Suomen turvallisuutta vain, jos lännen käsitys Venäjästä on oleellisesti totta. Jos käsitys onkin edes osittain tarua, Suomesta tulisi uusin haaste Venäjän kokemalle turvallisuuden tunteelle. Pidemmällä aikavälillä molemmissa tapauksissa korostuisi Suomen asema sotilasliiton rajaseutuna: Suomi olisi pysyvästi uusi uhka Venäjän läntisen ja arktisen osan turvallisuudelle.

On turha vakuuttaa Suomen liittymisen puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme ja arvoistamme Venäjä näkee sotilasliittoon kuuluvan Suomen uutena uhkana turvallisuudelleen. Uhka liittyisi tästä lähtien kaikkiin sotilasliiton ja sen jäsenmaiden eikä vain Suomen omiin toimiin.

Kriisitilanteessa Venäjän läntisten ja arktisten osien suojaaminen edellyttäisi siten, toisin kuin nyt, Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Siihen tarvittavien iskujen pitäisi olla riittävän voimakkaita jotta Suomen puolustus todennäköisesti lamaantuisi, eli voimakkaampi oma puolustus vetäisi puolelleen voimakkaammat iskut. Tällä olisi ilmeisiä ja ikäviä seuraamuksia siviiliväestölle koko maassamme.

Huolta herättää tässä vaiheessa myös kaikki ne toimet joiden tarkoitus on oleellisesti heikentää Venäjän (johdon) subjektiivisesti kokemaa turvallisuutta. Kaikilla ydinaseita omistavilla valtioilla on käsitys mahdollisista tilanteista, joiden toteutuessa ydinaseiden käyttö olisi harkittava. Kun kyse on arvioista, on ulkopuoliselle epäselvää milloin tällaisen tilanteen nähdään syntyneen. Kriisien syventyessä ja selviytymisen vaihtoehtojen vähentyessä kasvaa riski ydinaseiden käytöstä eli nk. ydinasepelotteen teho heikkenee. Pitää hartaasti toivoa, ettei nykyinen kriisi osoittaudu sellaiseksi joka johtaisi pelotteen tehon heikkenemiseen juuri silloin, kun Suomi NATO-liittymisellään pyrkisi sen suojaan.

Suosittelen, että kaikki lukijani tekisivät pikaisesti oman arvionsa sotilaallisen liittymisen seuraamuksista mahdollisimman monipuolisen tiedon ja harkinnan perusteella. Tärkeää ei ole itse lopputulos vaan se, ettei mukavuudenhalusta tai muusta syystä suostuta kotimaisten ja ulkomaisten markkinointivoimien vietäväksi näin henkilökohtaisestikin merkittävässä asiassa. Varsinkin jos oma kanta eroaa kehittyvästä virallisesta kannasta olisi lisäksi oleellisen tärkeää, että siitä välitetään tietoa niille päättäjille, joita itse arvostaa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 4 Comments

Riskinotto Suomen eduilla

Posted on April 14, 2022 by Peter Nyberg

Kun pohdiskelee Suomen jatkuvan velkaantumisen syitä on tähän saakka voinut olettaa, että kyse on vaikuttajiemme ja päätöksentekijöidemme haluttomuudesta kestää velkaputken leikkaamisen lyhyen aikavälin tuskallisia seuraamuksia suomalaisille. Turvallisuuspolitiikkamme äskeinen tunteellinen pikakäännös kriisin keskellä viestii muusta.

Kyse voikin olla siitä, että nykyiset päättäjämme määrittelevät Suomen edut ja tavoitteet entistä enemmän tunteiden ja arvostusten perusteella. Ne eivät enää perustu samalla tavalla kuin ennen arvioihin reaalimaailman tilanteesta ja riskeistä. Tunteet ja arvot myös vaihtelevat ajan ja tilanteen myötä ja ovat lisäksi ulkopuolisten vahvan vaikuttamisen kohteina. On pelättävissä, että uskomuksiin perustuvat Suomen etuja edistävät ratkaisut ovatkin rapistuvaa ja melko tilapäistä laatua.

Suomessakin näkyvästi julkaistun tutkimuksen mukaan maailmalla ovat viime vuosikymmeninä korostuneet tosiasioiden ja analyysin sijasta tuntemukset ja uskomukset (tässä ja alunperin tässä). Vaikuttaminen vaatii siten enenevästi tunteiden herättelyä ja ohjaamista eikä tosiasioiden esittämistä ja pohtimista. Vahvoilla tässä ovat resurssiensa takia etupäässä suuret maat ja niiden etuja palvelevat ryhmät. Oiva esimerkki on Irakin sota, jonka aloittamista (Suomessakin) perusteltiin tunteisiin vetoavilla väittämillä, jotka jälkeenpäin osoittautuivat perättömiksi. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Nykyään voidaan entistä helpommin valita omille tunteilleen ja uskomuksilleen sopiva todellisuus profeettoineen. Mediakin valitsee oman totuutensa – ja voi samalla entistä helpommin menettää uskottavuutensa toista mieltä olevien lukijoiden silmissä. Valikointi on erityisen helppoa asioissa jossa todellinen tilanne selviää vasta paljon myöhemmin. Velanotto ja turvallisuusjärjestelyt kuuluvat tähän kategoriaan.

Valtion velka oli aikaisemmin rasite, jollei sillä samalla vähitellen saanut synnytettyä varoja sen takaisinmaksuun. Sen kasvattamista piti varoa, koska suureen velkaan liittyi mm. riskejä talouspolitiikan liikkumavaran supistumisesta, sijoittajien epäluottamuksesta nousevine korkovaatimuksineen ja epävakaista pankki- ja rahoitusmarkkinoista. Maltillinen velkataso salli myös korkotason liikkumisen taloustilanteen ja eri luotonottajien riskitason mukaan.

Viime vuosina valtion velka on kuitenkin näyttäytynyt rahoituksen melkein ilmaisena jäännöseränä. Velanoton määrän ovat ratkaisseet välittömälle hyvinvoinnille tarpeelliset (netto)menot. Sillä ei tunnu olevan selvää ylärajaa eikä sen siten mielletä rajoittavan tuleviakaan rahoituskohteita samalla tavalla kuin ennen. Valtion velkojen takaisinmaksun tarpeellisuuskin kyseenalaistetaan, kun rahoituksen lähde viime kädessä on keskuspankki. Myös kotitaloudet ovat tottuneet helppoon, halpaan ja joustavaan rahoitukseen, jossa takaisinmaksu ei kuulu lähitulevaisuuden murheisiin. Ennakoidut ongelmat alkavat kuitenkin jo näkyä.

Valtion turvallisuus merkitsi meillä aikaisemmin pyrkimystä pysytellä kansainvälisten riitojen ja selkkausten ulkopuolella mutta kykyä myös puolustautua jos tässä ei onnistuttaisi. Erityisen tärkeää, vaikkei aina helppoa, oli hyvien suhteiden ylläpito naapurimaiden kanssa. Turvallisuuspolitiikkamme taustalla oli käsitys siitä, miten etenkin naapurimme Neuvostoliitto/Venäjä arvioisi Suomen toimien ja päätösten seuraamuksia. Omat arvomme, mieltymyksemme ja uskomuksemme pyrittiin huomioimaan päätöksissä tavalla, joka aiheuttaisi mahdollisimman vähän väärinkäsityksiä naapurillemme.

Mielestäni erinomaisen hyvä ja tasapainoinen kirjoitus asiasta löytyy mm. tästä.

Nyt turvallisuutemme nähdään laajasti vaativan pikaista liittymistä NATO:on joka Venäjän mielestä on epäluotettava ja sille vihamielinen. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään Ukrainaan pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista Venäjän rajalle. Suomi näyttää nyt vakain tuumin haluavan omalta osaltaan edistää tällaista laajentumista.

On turhaa vakuuttaa liiton puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme Venäjä nähnee Suomen liittymisen uutena osoituksena liiton määrätietoisesta laajentumishalusta. Venäjän luoteisosan suojaaminen kriisitilanteessa edellyttäisi liittymisestä lähtien Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Mediamme ja monien suomalaisten innostuksesta päätellen NATO:on liittymisen ei silti nähdä synnyttävän Suomelle uusia vaikeasti hallittavia riskejä. Uudet riskit katsotaankin nähtävästi hallittavan muiden liittolaismaiden ydinasepelotteella. Mahdollinen liittyminen katsotaan tervetulleeksi myös moraalisista syistä.

Mielestäni ajatus, että sekä sotilaalliseen liittymiseen että velkaantumiseen liittyvät riskit ovat vähentyneet, perustuvat osin samoihin oletuksiin. Molemmissa tapauksissa on kyse arviosta siitä, miten muut maat ja asianosaiset tulevat toimimaan etenkin pitkällä aikavälillä ja kriisitilanteissa.

Velan osalta on mm. pakko olettaa, että EKP joko jatkaa nykyistä politiikkaansa tai ainakin varmasti pelastaa valtiot maksukyvyttömyydestä. Olettamusta tukee – tosin melko heikosti – se, että monet unionin eteläiset jäsenmaat jo kokevat vakavia velkaongelmia (Espanja, Italia, Kreikka, Portugali sekä niiden tukija Ranska). Turvallisuuspolitiikan osalta on taas pakko olettaa, että turvatakuita antavat maat pystyvät lupauksensa lunastamaan ja myös haluavat sen tehdä riippumatta omaan turvallisuuteensa kohdistuvista riskeistä. Näitä olettamuksia ei ymmärtääkseni tue tällä hetkellä mikään eikä USA:stakaan puutu olettamuksia epäileviä ääniä (esim. tässä).

Uuden politiikkasuunnan vauhdittajana voi olla myös se, että monet muut EU:n jäsenmaat seuraavat vastaavaa politiikkaa. Tämä antaa Suomen päättäjille ja muille vaikuttajillemme poliittista suojaa tuloksesta riippumatta. Jos kaikki käy hyvin he olivat viisaita. Jos käy huonosti niin muutkin olivat harkinneet väärin. Laumassa voi olla tällä tavalla turvallista, mutta se ei todellisuudessa estä suurten ja kohtalokkaiden virheiden syntyä.

Henkilökohtaisesti minua myös huolettaa tiettyjen venäläismedioiden sulkeminen normaalin internetin käyttäjiltä Suomessa ja laajemminkin unionissa. Tutustuminen kiistanalaisten uutisten eri versioihin, esim. Venäjän omiin näkemyksiin, on käynyt vaikeaksi. Jos unionissa suosittu versio on selvästi uskottavampi luulisi olevan eduksi, että tämä saataisiin laajasti näkyviin mahdollisimman selvästi. Sensuuri sen sijaan toimii niin kuin vaientaminen aina – se synnyttää väärinymmärryksiä ja lisäksi epäilyjä: halutaanko estää satunnaisen tiedon eikä loputtomien valheiden saantia?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Nyt vaaditaan taas yhteisvelkaa

Posted on March 28, 2022 by Peter Nyberg

Tämä kommentti on kirjoitettu Tuomas Malisen kanssa.

Elpymisrahasto

Noin vuosi sitten eduskunta päätti hyväksyä hallituksen esityksen Suomen osallistumisesta nk. elpymisvälineeseen. Kyse oli kokonaisuudessaan 750 mrd. euron rahoituspaketista, josta 360 mrd. oli lainarahaa ja 390 mrd. vastikkeetonta avustusta (lahja tai tulonsiirto). Tarkoitus oli virallisesti korvata koronakriisin jäsenmaille aiheuttamia tappioita edistämällä juuri hyväksyttyä vihreän siirtymän investointiohjelmaa.

Suomelle varattiin avustuksista nettomääräisesti maksettavaksi 4 mrd. euroa (ulosmaksu 6½ mrd. euroa ja takaisin 2½ mrd. euroa). Lainaosuudesta Suomen vastuulle kuului 6 mrd. euron määrä 30 vuoden ajaksi siltä varalta, että lainan ottaja ei itse pystyisi siihen. Suomi sitoutui siis merkittävään tulonsiirtoon muille jäsenmaille tilanteessa, jossa valtio jatkuvasti muutenkin kasvatti julkisen velan määrää.

Ennen eduskuntakäsittelyä kävi lisäksi yhä selvemmin ilmi, ettei rahasto juurikaan liittynyt koronan kustannuksiin eikä se tulisi edistämään Suomen taloutta viennin kautta. Tämä johtui siitä, että rahanjaossa keskeisenä kriteerinä olivat mm. maan koko sekä käänteinen bruttokansantuote (eli mitä pienempi BKT, sitä korkeampi avustusosuus). Viennin edistäminen valtiolle annettavilla tuilla oli lähtökohtaisesti outo ajatus. Kyse oli siis käytännössä rahoitusavusta Itä-Euroopan euromaille sekä eräille korkeasti velkaantuneille Länsi-Euroopan maille (Italia, Espanja, Kreikka, Portugali).

Rahastomaksujen epäilijät varoittivat myönteisen päätöksen synnyttämistä tulevista ongelmista. Esitys näet perustui EU:n perussopimuksen kiistanalaisiin tulkintoihin, joista voitiin puhua myös sääntöjen kiertämisenä. Esityksellä palkittiin taloutensa pitkään leväperäisesti hoitaneita maita eli kannustettaisiin vastaavan talouspolitiikan jatkamiseen. Talouspoliittista vastuuta siirrettiin jäsenmailta unionin laitoksille eli esitys edisti kehitystä kohti liittovaltiota.

Eduskunnan lausumat

Oli siten syytä odottaa lisää vastaavanlaisia esityksiä heti sopivan kriisin ilmaantuessa. Eduskunta pyrki osaltaan estämään Suomen osallistumista vastaaviin hankkeisiin liittämällä hyväksyntäänsä mm. seuraavia lausumia:

  • Eduskunta edellyttää että elpymisväline pidetään poikkeuksellisena ja kertaluonteisenaratkaisuna, järjestely ei toimi ennakkotapauksena eikä Suomi hyväksy vastaavan järjestelyn toistamista tai muuttamista pysyväisluonteiseksi.
  • …Suomi edellyttää jokaisen jäsenmaan vastuuta omista veloistaan siten, että luottomarkkinoilla määräytyvä riskilisä ylläpitää julkisen talouden kurinalaisuutta ja riskien vähentämistä.
  • Eduskunta edellyttää, että Suomi ei sitoudu toimiin, jotka muokkaavat Euroopan unionia epäsymmetrisen tulonsiirtounionin suuntaan. Suomi edellyttää järjestelyjä, joissa vastuu ja valta velan ottamisesta ja hoitamisesta ovat samoissa käsissä, eivätkä eriydy aiheuttaen moraalikatoa ja lisäten ylivelkaantumisen riskiä….

Lausumat kieltävät selväsanaisesti tulonsiirtojen ja yhteisvelan toistuvan käyttämisen ja etenkin sen käyttämisen osana unionin pysyvää toimintaa. Kansanedustajien enemmistökään ei katsonut unionin jäsenmaiden välisen solidaarisuuden edellyttävän tinkimistä jokaisen maan omasta finanssipoliittisesta vastuustaan. Tältä osin lausumat eivät selvästikään liittyneet vain elpymisrahastoon vaan koskivat yleisesti siinä käytettävien rahoitusmuotojen hyväksyttävyyttä Suomen kannalta. Tämä lähettää eduskunnalta vahvan viestin ja selväsanaisen lupauksen sekä suomalaisille että muille unionin jäsenmaille.

Ukraina, energia ja turvamenot

Melkein heti elpymisrahaston hyväksymisen jälkeen useat valtioiden päämiehet ja poliitikot esittivät julkisuudessa järjestelmän muuttamista pysyväksi. Ehdotettiin mm. EU:n sosiaalirahastoa, joka olisi ollut puhdas tulonsiirtorahasto. Euroopan talouskomissaari Paolo Gentiloni ehdotti elpymisrahaston muuttamista pysyväksi, jos ”se olisi menestys”. Ehdotukset eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään todennäköisesti siksi että uutta rahoitustarvetta synnyttävää kriisiä ei ollut. Tilanne kuitenkin muuttui Venäjän aloitettua aseellisen hyökkäyksensä Ukrainassa.

Nopeasti syntyneessä ja selkkauksen ajamassa kiihkeässä keskustelussa on esitetty kaksi uutta merkittävän rahoitustarpeen kohdetta: Venäjältä tapahtuvan energiatuonnin korvaaminen sekä EU:n jäsenmaiden turvamenojen nostaminen nykyisestään. Molempien kohteiden rahoitustarve on huomattava, keskittyy Keski-Eurooppaan ja Italiaan ja on toteutettava samanaikaisesti, kun rahoitetaan siirtymää kohti vihreää energiaa. Uusia ehdotuksia yhteisrahoituksesta ja -velasta ylivelkaantuneiden hyväksi on siis odotettavissa.

Venäjäperäisen energian korvaaminen muualta tuodulla tulee olemaan monella tavalla kallista. Tutkimuslaitos Bruegel on arvioinut, että jo ensi vuoden EU:n kaasuvarastojen täyttäminen maksaisi 70 mrd. euroa tavallisen 12 mrd. euron sijasta. Venäjän kaasun pitkäaikaisempi korvaaminen vaatisi jo verkoston muutoksia, joiden ajaksi jäsenmaiden joutuisivat supistamaan kysyntää eli taloudellista toimintaansa.

Unionin jäsenmaiden turvamenojen nostamista nykyisestä 1,6 prosentista kahteen prosenttiin BKT:sta vaatii Italian pääministerin Draghin mukaan jopa 2000 mrd. euroa seuraavien 5-6 vuoden aikana. Määrä vaikuttaa yliarvioidulta, mutta yltää joka tapauksessa satoihin miljardeihin euroihin. Hän arvioi, että suuri rahoitustarve edellyttäisi yhteisvelan käyttöä. Suurista EU-maista vain Ranskalla ja Puolalla on tällä tavalla arvioituina riittävän suuret puolustusmenot ja Suomen valtion puolustusmenot vastaavat EU:n keskitasoa.

Mitä nyt, eduskunta?

Kieltäytyminen tulonsiirroista ja yhteisvelasta myös nyt EU:lta odotettavissa olevien ehdotusten osalta olisi hyvin tärkeää monesta syystä.

Suomella on lähivuosina väistämättä edessään poliittisesti ja taloudellisesti erittäin vaativa velanottoputken katkaisu. Pahimmassa tapauksessa se joudutaan tekemään kansainvälisen taloustaantuman ja ehkä jopa elintarvikekriisin aikana. Varautumisen edistämiseksi saattaa edessä olla maatalouden tukien nosto ainakin lähivuosiksi. Samanaikaiseksi päätetty energian tuottamisen ja käytön muutokset eli vihreä siirtymä rasittavat myös kansalaisten elintasoa. Mahdolliset varustelumenojen lisäyksetkin vaativat muiden tarpeellisten menojen karsimista.

Uusi kriisi ei anna aihetta muuttaa tai tulkita toisiksi eduskunnan lausumia elpymisrahastosta. Tämä näyttää pääministerin lausunnoista päätellen olevan toistaiseksi myös hallituksen käsitys. Eduskunnan lausumat ilmaisevat käsitystä kriisien rahoitusjärjestelyjen luonteesta kriisin yksityiskohdista tai syistä riippumatta. Parlamentaarisen prosessimme uskottavuus kotona ja ulkomailla edellyttää tässäkin johdonmukaisuutta.

Kansanedustajatkin lienevät kanssamme samaa mieltä?

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

EU:n talouspoliittisen koordinaation uskottavuudesta

Posted on March 1, 2022 by Peter Nyberg

Viime vuoden lokakuussa EU-komissio julkaisi tiedonannon arviostaan talouspoliittisen koordinaation tuloksista ja kehittämistarpeista ( englanniksi tässä tai suomenkielinenkin versio tästä). Syksyllä käynnistyi ulkomainen keskustelu jossa erityisesti Ranska ja Italia tukivat nykyisten säännösten löystämistä, erityisesti Italian kasvun tukemiseksi (tässä). Ranska ehkä haluaa välttää asiaa koskevaa huippukokousta ennen presidentinvaaleja, mutta hyvissä ajoin ennen vuoden loppua Suomellakin on oltava omat näkemykset ainakin pääosiltaan valmiina ja keskusteluun vietyinä.

Tiedonannon viesti talouspolitiikan koordinaation onnistumisesta on tyly. Velkaantuneisuus on melkein kaikissa maissa jatkanut kasvuaan. Monet maat ovat yksinkertaisesti lopettaneet velanoton ja budjettialijäämiensä korjaustoimet. Vihreä siirtymä ylläpitää menopaineita kaikissa maissa. Tarpeelliset rakennemuutokset ovat jääneet toteuttamatta ja uusia haavoittuvuuksia on syntynyt. Jäsenmaiden taloudet eivät ole lähentyneet toisiaan vaan päinvastoin eriytyneet ja talouskasvu on jäänyt vaimeaksi. Kaikki viittaa tarpeeseen uudistaa koordinaatiota ja sen välineitä.

Komission tiedonannossa ei juurikaan anneta vihjeitä tulevista ehdotuksista. Julkisuudessa jo käydyn keskustelun perusteella näyttää todennäköiseltä, että ehdotetaan ehkä maittain vaihtelevaa korkeampaa velkakattoa (nykyisesta 60% BKT:stä ehkä 100%:iin). Katon ylittäjiltä vaadittaisiin hitaampaa velan vähentämistä kuin tähän saakka. On myös keskusteltu siitä, että ainakin jotkut investointimenot jätettäisiin huomiotta velkaantumislaskelmissa. Asiantuntijat ovat myös esittäneet melko kehittyneitä malleja uudeksi talouskoordinaation järjestelmäksi (esim. tässä, tässä ja tässä).

Tiedossani olevilla malleilla on nähdääkseni sama heikkous eli ei voida varmistaa jäsenmaiden (eikä komission) halua/pakkoa noudattaa sovittuja sääntöjä ja tavoitteita. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että järjestelmä perustuu poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen jonka tärkeimpiä tavoitteita on säilyttää euroalueen ja unionin yhtenäisyys. Tämä antaa viime kädessä jäsenmaille mahdollisuuden uhkailla erolla jos vaadittuja sopeutustoimia arvellaan sisäpoliittisesti liian vaativiksi. Varsinkin isoille maille (Italia) tämä on realistinen väline, joka pienille maille (Kreikka) tarjoutuu vain suotuisten poliittisten olojen yhteydessä.

Tässä tilanteessa voidaan toimiva järjestelmä varmistaa vain kahden päävaihtoehdon kautta. Kummallakaan ei tällä hetkellä ole juuri kannatusta EU:n jäsenmaiden keskuudessa. Houkutus jättää ne keskustelematta on sen takia suuri. Nykyinen hyvään tahtoon ja luottamukseen perustuva järjestelmä ei kuitenkaan ole toimiva kuten komission tiedonannossa niin vakuuttavasti todistetaan. Se ei myöskään välttämättä ole kestävä koska jatkuvat tulonsiirrot, yhteisvelan lisäykset, korkea velkaantuneisuus sekä heikko talouskasvu matalakorkoisen rahoituksen kannustinvaikutuksista johtuen ruokkivat tyytymättömyyttä ja eripuraa unionissa.

Toisaalta jäsenmaiden neuvotteluvoimaa voidaan rajoittaa siirtämällä talouspoliittinen päätäntävalta komissiolle (tai uudelle syntyneen liittovaltion keskuselimelle). Tämä vähentäisi oleellisesti yksittäisen jäsenmaan sisäpolitiikan vaikutusta talouspoliittiseen sopeutukseen. Se vaatisi pitkälle menevää budjettimenoja ja -tuloja koskevan päätäntävallan siirtoa jotta mm. keskitetysti voidaan rakentaa tarpeellisia kannustimia kansalaisille rakenteellisten uudistusten toteuttamiseksi.

Toisaalta neuvotteluvoima voidaan rajoittaa altistamalla jäsenmaat nykyistä selvemmin maakohtaiselle markkinakorolle. Tämä edellyttäisi rahapolitiikan vakuuskäytännön tarkistamista eli EKP:n tulisi arvostaa vakuudeksi hyväksytyt valtionbondit niiden riskiyden mukaan. Samoin tarvittaisiin valtionbondien riskikäsittelyn muutos pankkisääntelyssä mahdollisia valtionvelan järjestelyjä tukemaan. Lopuksi pitää luoda järjestelmällinen euroeron ja -paluun mahdollisuus euroalueen jäsenmaille. Tärkeää olisi järjestelmällisyyden eikä kostonhalun varmistaminen jos tavoitteena on euroalueen ja sen jäsenten taloudellisen vakauden vaaliminen.

Markkinaehtoisuuden palauttaminen antaisi euromaalle mahdollisuuden itse valita kahden sopeutumistavan välillä. Sekä vastuu että päätösvalta talouspolitiikasta säilyisi maalla itsellään. Se voisi jäädä euroalueelle ja suorittaa tarvittavat toimenpiteet sisäisesti, jolloin maan kohtaama markkinakorko kertoisi miten sen siinä odotetaan onnistuvan. Vaihtoehtoisesti se voisi erota euroalueelta, antaa valuuttansa kellua sopeutuksen edistämiseksi ja viedä hitaammalla aikataululla läpi tarvittavia rakenteellisia muutoksia taloudessaan. Tällöin valuuttakurssi ilmoittaisi odotetusta onnistumisen asteesta. Kun sopeutus on tapahtunut voisi maa uudelleen liittyä euroalueen jäseneksi jos se niin haluaa.

Tällainen uudistus johtaisi onnistuessaan aikaa myöten vakaaseen ja vahvaan euroalueeseen jonka kokoonpano ajoittain vaihtelisi. Sen toteuttamisen suurin haaste on todennäköisesti siinä etteivät maat jotka hyötyvät nykyisestä poliittiseen painostukseen alttiista järjestelmästä olekaan valmiita luopumaan sisäpolitiikkaa hyödyttävästä yhteisvastuullisesta velasta, tulonsiirroista ja rahoitustuesta. Ne hyväksyvät uudistuksen vasta jollei muuta vaihtoehtoa ole.

Sen takia olisi tärkeää että muut jäsenmaat johdonmukaisesti ja nykyistä määrätietoisemmin vastustavat yhteisvastuun lisäämisen eri muotoja. Tämä pakottaisi vastustajat tekemään asiasta rakentavan päätöksen eli joko sopeutumaan, eroamaan euroalueelta tai hyväksymään uuden hallintajärjestelmän.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Ajatuksia dollarin asemasta reservivaluuttana

Posted on January 31, 2022 by Peter Nyberg

Toisen maailmansodan seuraamuksiin kuului maailman johtavan reservivaluutan vaihtuminen UK:n punnasta USA:n dollariin. Dollari onkin sen jälkeen pysynyt yleisimmin käytettynä valuuttana ennen kaikkea rahoituksessa ja keskuspankkien reserveissä. Viime vuosina on silloin tällöin arvioitu, että tämä asema olisi uhanalainen mm. Kiinan kasvun ja EU:n yhdentymisen takia. Onko todennäköisesti näin ja jos on, mitkä olisivat syyt ja seuraukset?

Aluksi on ehkä syytä muistuttaa, että valuutan valinnalla tiettyä kansainvälistä transaktiota varten on useita syitä joista kaikki eivät ole suoraan taloudellisia ( tässä s. 15). Silti ei ole syytä epäillä taloudellisten syiden hyvin merkittävää ja usein dominoivaa roolia.

On jo kauan pidetty selvänä, että reservivaluuttaa ylläpitävän maan on suostuttava tyydyttämään valuuttansa lisääntyvää kysyntää globaalin talouden ja reservinpidon kasvaessa. Tämä edellyttää vaihtotasealijäämää eli velkaantumista muuhun maailmaan nähden. Pitkällä aikavälillä kasvava velka saattaa kuitenkin heikentää luottamusta valuuttaan. Verrattuna tilanteeseen ilman reservivaluuttaa, tämä vaatii myös valuutan tiettyä yliarvostusta nettoviennin rajoittamiseksi. Talous- ja rahapolitiikan lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet eivät siten ole välttämättä yhdistettävissä (nk. Triffinin dilemma katso esim. tässä ) .

Reservivaluuttaa ylläpitävän maan omainaisuuksista vallitsee melko suuri yksimielisyys (esim. tässä). Maan finanssimarkkinoiden täytyy olla riittävän syvät jotta suuretkaan kaupat eivät oleellisesti vaikuta etenkään korkopapereiden hintaan. Lisäksi maan talouden tulee olla iso ja kehittynyt jotta ulkomaalaisilla on syytä käydä kauppaa kyseisellä valuutalla. Luottokelpoisuuden varmistamiseksi tarvitaan myös laaja luottamus maan kykyyn ylläpitää reaali- ja rahataloudellista vakautta. Talouden pitää olla avoin jotta aina voidaan toteuttaa esim. riskienhallinnan tarvittavat nopeat valuutta- ja rahoitustoimet.

Ennen kuin ylivelkaantumisesta tulee ongelma, reservivaluuttaa ylläpitävässä maassa eletään paremmin kuin muuten. Maa voi tuoda tavaroita ja palveluja tarjoten, toisin kuin tavalliset maat, seuraamuksitta maksuksi vain velkaa/”seteleitä” eikä vastaavasti reaaliresursseja. Tämä lyhyen aikavälin erityisetu (”exorbitant privilege”) ja sen säilyttäminen/saavuttaminen ovat siten poliittisten päättäjien kannalta tärkeää. Saavutetun reservivaluutta-aseman turvaaminen on arvattavasti oleellinen tavoite maan talous- ja yleispolitiikassa.

Mikä on yllä esitettyjen näkemysten merkitys dollarin asemaan reservivaluuttana?

Dollari on tällä hetkellä ainoa vaihtoehto johtavaksi, vaikkei ainoaksi, reservivaluutaksi. Kiinan yuanin asemaa heikentää etenkin maan haluttomuus avata talouttaan rahoitusmarkkinoineen riittävästi. Este on todennäköisesti pitkäaikainen maan ylläpitämän talousjärjestelmän takia. Euron asemaa taas heikentävät etenkin bondimarkkinoiden pirstaleisuus ja useisiin jäsenmaihin liittyvät luottoriskit. Tämäkin este näyttää pitkäaikaiselta kun puuttuu kannatus vahvan ja vähävelkaisen liittovaltion nopeasta perustamisesta eurobondien takaajana. Muiden valuuttojen asemaa heikentää ennen kaikkea niiden kotimaiden rajallinen merkitys maailmankaupassa.

Toisaalta dollarin asemaa haastavat tällä hetkellä useat USA:n taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvät ongelmat.

USA:n asema maailmankaupan kohteena olevien hyödykkeiden tuottajana on pitkään heikentynyt etenkin Japanin, Kiinan ja muiden Aasian maiden aseman vahvistuessa. Dollarin vahva asema onkin suuresti riippuvainen ennen kaikkea sen asemasta kansainvälisenä maksu- ja rahoitusvälineenä (ja siinä ohella myös reservivaluuttana kts. tässä).

Rahoitusmarkkinoiden syvyys on USA:ssa säilynyt, mutta yhä useammin kuuluu varoitettavan dollarisaatavien arvoon liittyvistä merkittävistä riskeistä (kokemuksestakin painoa saavat puheenvuorot esim. tässä ja tässä). Myös vakaviksi kehittyneet sisäiset poliittiset erimielisyydet rasittavat luottamusta maan reaali- ja rahatalouden vakauteen. Avoimen talouden antamaa tukea dollarin asemalle voi heikentää myös pelko USA:n markkinoihin kytkeytyvien maksujärjestelmien käyttämisestä painostuskeinona/sanktiona maan ulkopolitiikassa.

Nämä riskit uhkaavat pidemmällä aikavälillä dollarin houkuttelevuutta reservivaluuttana, mikä todennäköisesti on USA:n päätöksentekijöiden kannalta mahdotonta hyväksyä. Riskien vastapainoksi tarvitaan korkeampaa tuottoa dollarisaataville, mikä kuitenkin edellyttää merkittävää dollarisaatavien arvon laskua. Tätä on vaikeaa kuvitella tapahtuvan muutoin kuin uuden finanssikriisin kautta, jolloin ainakin huonosti tuottavien velallisten ja ehkä muuidenkin ylivelkaantuneiden sekä niiden rahoittajien sallitaan menevän selvitystilaan.

Vaikuttaa periaatteessa mahdolliselta että dollarin houkuttelevuus voisi säilyä, jos riskejä tällaisen finanssikriisin yhteydessä voitaisiin uskottavasti ja pysyvästi vähentää. Tämä näyttäisi ainakin vaativan USA:ssa pidättäytymistä rahapolitiikan merkittävästä keventämisestä (korkotason nousu sallien) mutta silti apua antaen valituille ulkomaalaisille keskuspankeille ja osapuolille (reservivaluutan hyödyllisyyden osoittamiseksi ja sen arvostuksen ylläpitämiseksi). Samassa yhteydessä pyrittäisiin varmaan myös vähentämään valtionvelan yleistä houkuttelevuutta (USA:ssa ehkä tuloja kasvattavan arvonlisäveron käyttöönotolla, muualla ehkä nostamalla valtionvelkojen riskiä niitä järjestelemällä tappioineen).

Tällaiset toimenpiteet eivät välttämättä vaikuttaisi lieventävästi USA:n sisäisiin poliittisiin jännitteisiin. Ne eivät myöskään suoraan kasvattaisi maan osuutta maailmankaupassa tai halua käyttää reserviasemaa ulkopoliittisena välineenä. Tältä osin jää siten epäselväksi, osoittautuvatko taloudelliset toimet riittäviksi ja mahdollisiksi dollarin aseman vakiinnuttamiseksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Kohti realismia EU-arvioinnissa

Posted on January 4, 2022 by Peter Nyberg

Valtaosa suomalaisista ja heidän päättäjänsä avustajineen uskovat euroon. He haluavat selvästi että Suomi pysyy euroalueen jäsenenä ainakin yhtä kauan kuin muut jäsenet. Tähän ei näytä vaikuttavan mitenkään, että jäsenyys ilmeisesti vie kansakuntamme hyvinvointia ja suvereniteettiäkin. Eurojäsenyyden taloudellisille riskeille annettiin Suomessa alusta saakka vähän painoa, toisin kuin Ruotsissa. Suvereniteetin menetyksen nopeus ja laajuus ovat selvinneet vasta jäsenyyden myötä.

Euroon uskomista ei heikennä suuresti sekään, että valtaosa talousasiantuntijoistamme viimein tunnustaa, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle hyödyksi. Sen voi ilmeisesti nyt jo sanoa julkisestikin menettämättä uskottavuuttaan. Uskottavuuden säilyttäminen kuitenkin helpottuu jos samalla toteaa, että on nyt liian myöhäistä korjata virhettä. Eli: olipa pysyvästi huono asia taloudelle mutta kärsikäämme, sopeutukaamme ja hyväksykäämme edelleen.

Ongelmia on toistaiseksi pystytty siirtämään velkaantumalla rajusti, osittain MMT-talouskäsityksen periaatteita noudattavan rahapolitiikan avulla. Velaksi elämisemme loppu alkaa kuitenkin jo häämöttää ulkomaisten arvioijien (IMF, luottoluokittajat) lisääntyvästä huolesta päätellen. Euro-Suomen edessä onkin kohta enää vain joukko ikäviä sopeutustoimia (kustannusten leikkaaminen, tulotason rajaaminen, tuloerojen kasvattaminen, budjettikuri).

Eurojäsenyyden taloudellisten lupausten pettäessä on julkisuudessa alettu näkyvästi korostaa sen merkitystä Suomen turvallisuudelle. Korostamisen auttavat ajankohtaiset (ja alunperin myös EU:n synnyttämät) ulkopoliittiset jännitteet. Euron tulkitaan ulkomaillakin laajasti olevan yhtenäisen ja tiivistyvän EU:n synnyttäjä ja varmistaja. Yhteisvelka, tulonsiirrot ja päätösvallan keskittäminen ovat kaikki olleet tarpeen ”euron pelastamiseksi”. Samalla ne ovat tiivistäneet unionia vähentämällä kansallista suvereniteettia. Varsinkin viimeisten viidentoista vuoden aikana euro kriiseineen on ollut EU:n liittovaltiokehityksen tärkein edistäjä.

Käsitystä unionin kehittymisestä liittovaltioksi on usein arvosteltu epämääräiseksi ja poliittisesti mahdottomaksi. Onkin ilmeistä, etteivät kaikki euroalueen jäsenet välttämättä ole valmiita suostumaan liittovaltion muodollisiksi osavaltioiksi. Liittovaltiota muistuttava unioni hallinnollisine näennäisratkaisuineen voi kuitenkin silti syntyä. Eräs hyvinkin mahdollinen vaihtoehto olisi vain halukkaiden jäsenmaiden muodostama liittovaltio, joka käytännössä (muttei muodollisesti) dominoisi unionin pienempiä valtioita. Jälkimmäisten kannalta ero olisi ehkä poliittisesti ja muodollisesti suuri mutta käytännössä vähäinen.

Ymmärtääkseni Suomen turvallisuuden lisäystä euron ja siten tiiviin unionin (ehkä liittovaltion) jäsenyyden seurauksena ei ole ainakaan julkisesti ehdollistettu. Julkisesta keskustelusta saa helposti käsityksen, että hyöty on Suomelle ilmeinen siitä riippumatta, miten unioni ja sen sisä- ja ulkopolitiikka tulevaisuudessa kehittyvät. Valitettavasti ei kuitenkaan ole vaikeaa kuvitella tilanteita, joissa jäsenyys olisi Suomelle vain haitaksi.

Onko unionin politiikka aina rauhaa edistävä vaikka se tavoitteleekin tasavertaisempaa suhdetta nykyisiin suurvaltoihin? Vaikka unionin jäsenmaista useimmat ovat liitossa sotilaallisia hyökkäyksiä toistuvasti suorittaneen maan kanssa? Onko unioni aina valmis turvaamaan rajaseutuaan (esim. Suomea) jopa omien päävaltioidensa kustannuksella? Olisiko unioni valmis samaan pitkämielisyyteen ja taloustukeen Suomen tapauksessa kuin viime vuosina Italian suhteen? Kaikkiin nähin kysymyksiin on nähdäkseni pakko olla vastaamatta myönteisesti.

Ainoat jotka varmuudella välittävät nimenomaan Suomen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ovat suomalaiset itse. Samaa tietenkin koskee kaikkia muitakin kansakuntia. On melko uskaliasta olettaa, että Keski- ja Etelä-Euroopan maiden arvot ja edut nyt ja jatkossakin kaikissa tilanteissa ovat yhteneväisiä Suomen arvojen ja etujen kanssa. Aina harjoittamamme vapaaehtoisen yhteistyön ja pysyväksi kehittyvän alistumisen välinen kuilu on kapea mutta syvä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Suomen EU-politiikka selkeytettävä

Posted on December 4, 2021 by Peter Nyberg

Uusi hallituskoalitio Saksassa on syntynyt ja julkaissut 177 sivun pituisen ohjelmansa (tässä). Sitä on jo ehditty kommentoida Suomen lehdistössä jonkin verran ( esim. tässä ja tässä).

Niin kuin sen pituudesta voi päätellä, ohjelma on etenkin sisäpoliittisilta osin hyvin yksityiskohtainen. Tässä kommentoidaan kuitenkin ohjelmaa vain siltä osin kuin se näyttää koskevan Suomea EU-kannanottojensa kautta (sivut 130-158). Ohjelman merkitys tältä osin korostuu etenkin kun se näyttää suhtautuvan varsin joustavasti Ranskan ja Italian nk. Quirinalen-sopimuksen pääkohtiin (katso esim. tässä ).

Tämä blogi on hieman tavallista pitempi. Aluksi pohditaan Saksan muuttunutta asemaa unionissa. Sen jälkeen kommentoidaan lyhyesti eräitä uuden koalition hallitusohjelman kohtia. Lopuksi pyritään yhteenvetoon Suomen EU-politiikan näkökulmasta.

Huomioita Saksan asemasta EU:ssa

Saksa on pitkään keskittynyt varmistamaan EU:n tarjoamien vientimarkkinoiden säilymistä ja omien saataviensa vakautta (sisämarkkinoiden korostaminen, rahoitusmarkkinoiden yhtenäistäminen, velkaantumisrajoitteet ja niitä tukeva talouspolitiikka, pankkipelastukset). Talousasioihin keskittymisen mahdollistivat Brexitiin saakka Ranskan ja UK:n vastakkaiset käsitykset unionin yleispoliittisista tavoitteista. Tämä esti suuria tai nopeita muutoksia EU-instituutioiden vaikutusvallassa mutta varmisti sisämarkkinoiden kehittämisen.

Brexit edisti nimenomaan niitä EU:n kehitysvaihtoehtoja joita UK oli vastustanut. Saksalle syntyi tarve harkita uudelleen yhteisymmärrystä estävien kantojensa rajoja mm. yhteisvastuun, talouspolitiikan rajausten ja unionin kehittämisen osalta. Uusi hallitusohjelma on merkki Saksan sopeutumisesta Brexitiin, mutta valmius hyväksyä esim. elpymisväline osoittaa, että muutos ei ole vain uuden koalition päähänpisto. EU:ssa määräysvalta on siirtynyt etelään (Ranska, Italia, Espanja, Kreikka) ja Saksa myöntyy siihen omia etuja turvatakseen.

Myös unionin jäsenmaissa tapahtuva itsepintainen velkaantuminen on saattanut vaikuttaa Saksan valintoihin. Kun talouskasvu unionissa riippuu velan eikä investointien tai tuottavuuden kasvusta rajoittaisi velkaantumista hidastava kireä finanssipolitiikka Saksan vientiä. Myös tulonsiirrot velkaantuneille jäsenmaille ylläpitäisivät niiden kysyntää. Samalla suurempi ymmärrys tulonsiirroille ja velkaantumiselle tukisi ainakin lyhyellä aikavälillä pankkijärjestelmien vakautta ja siten epäsuorasti Saksan yritysten saatavia unionissa.

Ohjelma: liittovaltio ja enemmistöpäätökset

Saksan uuden hallituskoalition kanta unioniin on suurilta linjoiltaan selkeä mutta yksityiskohdiltaan usein epämääräinen. Jo aluksi todetaan, että käynnissä olevan unionin tulevaisuuskonferenssin tulee päätyä uutta perustuslakia säätelevään kokoukseen. Saksa liittyy siten integraation voimakkaan tiivistymisen rintamaan ainakin lieventämällä vastustustaan sitä kohtaan. Vaikka aikataulu ja monet yksityiskohdat puuttuvat, ei voi olla enää epäilystä unionin nykyisestä kehityssuunnasta.

Unionin perustuslain tavoitteena tulee olla eurooppalaisen liittovaltion luominen omine valtaoikeuksineen ja instituutioineen. Kuten nykyisinkin unionista säädetään tulee uuden liittovaltion hoitaa vain yhteisesti välttämättä hoidettavat asiat (esim. ulkopolitiikka, turvallisuus, energia, ympäristö, kauppa) ja jättää muut asiat osavaltioilleen. Jää kuitenkin epäselväksi, miten melkein säännöksi tullut EU:n keskusinstituutioiden kompetenssien liu’uttaminen yhä laajemmiksi aiotaan välttää tällaisessa tulevaisuudessa.

On mielenkiintoista, ettei ohjelmassa mainita tulevan liittovaltion koostuvan kaikista nykyisen unionin jäsenmaista. On hyvin tiedossa, että useat jäsenmaat eivät nyt eivätkä ehkä myöhemminkään kannata tällaista siirtymää. Liittovaltio saattaa siten olla tarkoitettu vain halukkaille ja unioni voisi jatkaa entisellään uudella suurella ja usealla pienemmällä jäsenmaalla. Valinnastaan riippumatta on epätodennäköistä, että pienen valtion sisä- tai ulkopoliittinen vaikutusvalta säilyisi edes nykyisellään.

Asioista tulee unionissa päättää entistä useammin määräenemmistöllä mutta pienten valtioiden huolet veto-oikeuden hylkäämisestä tulee jotenkin hoitaa. Erityisesti tätä korostetaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta. Enemmistöpäätösten suosiminen on vanha vaatimus jonka ratkaisu ehkä jo osittain on löydetty siinä, että unionin sallitaan kiertää tärkeätkin voimassa olevien lakiensa säädökset.

Ohjelma: joustavuus talouspolitiikassa

Ohjelmassa todetaan vakaus- ja kasvusopimuksen jo osoittaneen joustavuutensa. Tämä viestittää, että uusi hallituskoalitio on valmis avoimesti keskustelemaan sopimuksen käytännön sovelluksesta. Sopimuksen perusteella voidaan siten edelleen edistää kasvua, velkakestävyyttä ja kestäviä ilmastosijoituksia. Ohjelman kirjaukset ovat hyvin epämääräisiä ja viestivät lähinnä koalition halusta säilyttää jonkinlaisia jäsenmaiden finanssipoliittisia rajoituksia.

Suomessa keskustelua herättänyt NGEU, jonka tärkeä osa oli maallemme kalliiksi käyvä elpymisväline, ei ohjelman mukaan jääkään käytännössä tilapäiseksi. Otettujen lainojen takaisinmaksu ei saisikaan vähentää EU:n rahoitusta joka siten jäisi pysyvästi korkeammalle tasolle. Samalla suhtaudutaan myönteisesti EU-menojen joustavampaan järjestelyyn, mutta tämän lausuman merkitystä ei avata. Suomelle myös kalliiksi tuleva elpymisvälineen pikkuveli sosiaalirahasto mainitaan tärkeänä välineenä. Näyttää siis siltä, että EU:n omia varoja verotuloineen on tarkoitus edelleen kasvatta mm. tulonsiirtojen toteuttamiseksi.

Myös suhtautuminen pankkiunionin loppuunsaattamiseen on joustava. Yhteistä talletussuojaa ei vaadita mutta halutaan edelleen toimivaa yhteistä vakuutusmuotoista perälautaa. Ehtona sille on mm. jäsenmaiden pankkiriskien lisäväheneminen. Samoin edellytetään pankkien ja valtioiden taloudellisen kohtalonyhteyden katkaisemista eli käytännössä pankkien valtionpapereiden omistuksen vähentämistä ja monipuolistumista. Tässä ei ymmärtääkseni ole merkittävää muutosta Saksan aikaisempaan kantaan.

Pääomamarkkinaunionin edistämiseksi halutaan vähentää jäsenmaiden lainsäädännön eroja koskien konkursseja, verotusta, kuluttajansuojaa, valvontaa ja yhteisöjä. Pitkä lista viittaa siihen, ettei tämä integraation osa voine toteutua kovinkaan nopeasti.

Päätösten aika edessä

Kun yllä pohdin Saksan asemaa päädyin siihen, että muutos maan suhtautumisessa mm. tulonsiirtojen, yhteisvelan ja unionin kehittämisen osalta on todennäköisesti pysyvä. Myös halu ratkaista kiistanalaiset asiat enemmistöpäätöksellä lienee pysyvä. Liittovaltio ja pysyvät tulojen siirrot häämöttävät ja siitä on väistämättä vedettävä johtopäätökset Suomenkin osalta.

Viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet harhaisiksi ja sinisilmäisiksi Suomessa toistuvat vakuuttelut tulonsiirtojen tilapäisyydestä ja liittovaltion epätodennäköisyydestä. Ainakin tällä hetkellä poliittinen suunta EU:n suurten maiden keskuudessa on päinvastainen kuin mitä suomalaisten rauhoittelijat ovat vuosikausia vakuuttaneet. Tulevaisuuteemme voi kuulua vielä useampi EU:n käskynhaltija kuin tällä hetkellä (Suomen Pankki).

Menneinä vuosina kyse onkin ollut asteittaisesta päätösvallan keskittymisestä EU-instituutioihin liittovaltiolle suotuisten olojen odotuksessa. Vauhti saattaa nyt kiihtyä. Vaikka aikataulu ja vallanjaon tulevat yksityiskohdat ovat vielä tuntemattomia on jo hyvin selvää, että Suomen ja kaltaistemme maiden tuleva vaikutusvalta omallakin maaperällä unionissa tulee vähenemään ehkä radikaalistikin. Suomen erityisenä vitsauksena olisi liittovaltion rajaseudun asema, jossa tarvittaessa helposti toimisimme keskuksen turvallisuudelle eri tavoin uhrattavana alueena.

On tärkeää muistaa, ettei valtiollisen suvereniteettimme säilyttäminen ole kaikille suomalaisille mieleen. Monelle poliittiselle päättäjällemme ja asiantuntijalle liittovaltio tarjoaisi loistavat toiminta- ja etenemismahdollisuudet. Moni yritysten omistaja tai johtaja voisi iloita odotettavissa olevasta vapautuksesta hyvinvointivaltion vaatimasta sääntelystä ja verotuksesta. Useimmille suomalaisille hyvinvointivaltion alasajo ei kuitenkaan välttämättä olisi yhtä iloinen tapahtuma. Samalla heille sovitettaisiin todellista vaikutusvaltaa vailla olevan nettomaksajan rooli.

Olisiko esimerkiksi hallituksessa tai eduskunnassa toimivilla päättäjillä uskallusta vähitellen julkisesti ennakoiden selittää liittovaltion edut ja haitat tavallisen äänestäjänsä näkökulmasta? Luulisi tämän kiinnostavan jo tulevien sukupolvien heille antaman maineen vuoksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 1 Comment