BIS varoittaa vaikeista ajoista

Kansainvälinen järjestelypankki (Bank for International Settlements, BIS) toimii Sveitsissä ja sitä kutsutaan joskus keskuspankkien keskuspankiksi. BIS oli käsitykseni mukaan ainoa laitos joka aikoinaan etukäteen vakavasti varoitti kymmenen vuotta sitten raivonneen kansainvälisen finanssikriisin mahdollisuudesta. Muut rahoitusmarkkinoiden vakautta tehtäväkseen hoitavat laitokset, mukaan lukien IMF, EKP ja kaikki kansalliset keskuspankit ja valvojat, eivät nähneet tulevia ongelmia.

BIS:in puheenvuoroja on siis syytä seurata ja ottaa ne vakavasti. Pankki on jo usean vuoden ajan varoittanut yleisesti harjoitetun keveän rahapolitiikan pidemmän aikavälin riskeistä vakaudelle, kasvulle ja rahan arvolle. Näillä varoituksilla ei ole ollut mainittavaa vaikutusta. Päinvastoin sekä julkinen että yksityinen sektori ovat käyttäneet tilannetta hyväkseen lisäämällä hyvin merkittävästi velkataakkaansa. Esimerkiksi Suomen viimeaikaiset hallitukset ovat tässä valitettavasti onnistuneet yli kaikkien odotusten.

Kuluvana vuonna BIS on julkaisuissaan keskustellut siitä, miten raha- ja finanssipolitiikka tulisi yhdessä harjoittaa aiheuttamatta jälleen uutta rahoitusmarkkinoiden kriisiä. Pankin vuosikatsauksessa (tässä) esitetyssä analyysissa käsitellään usein syvemmin kysymyksenasetteluja, joita johto vuoden aikana on esittänyt julkisissa esiintymisissään. Erityisen mielenkiintoisia puheenvuoroja talouspolitiikan koordinaation kannalta ovat tänä vuonna olleet tämä inflaatio-odotuksia koskeva ja tämä rahapolitiikan lähihistoriaa käsittelevä puhe.

Suurin ongelma pankin mukaan on voimistuva inflaatio tilanteessa, jossa velkataakan on kaikkialla sallittu kasvaa historiallisen suureksi. Inflaatiota on hidastettava nopeasti, ennen kuin se kansalaisten mielissä muuttuu pysyväksi. Nopeat ja onnistuneet inflaatiota hidastavat toimet ovat aikaisemmin usein myös johtaneet vain maltilliseen talouskasvun heikkenemiseen (soft landing). Tarjonnan – eikä siis kysynnän – kasvattamiseen keskittyvä finanssipolitiikka on nyt tiukennettavan rahapolitiikan tarpeellinen tuki rahoitusmarkkinoiden vakauden ylläpitämiseksi.

Inflaation nopeutuminen juuri nyt on ilmeisesti ollut BIS:illekin yllätys. Pankki näkee sen takana kolme syytä. Syitä kutsutaan ulkoisiksi mutta ne liittyvät, tarkemmin ajatellen, talouspoliittisiin toimiin ja niiden seuraamuksiin. Pandemiarajoitusten loppuminen johti odottamattoman suureen kysynnän lisäykseen, osittain aikaisempien mittavien valtioiden jakamien tulotukien johdosta. Kysyntä suuntautui odotettua enemmän tavaroihin eikä palveluihin, mikä lisäsi etenkin raaka-aineiden ja puolivalmisteiden kysyntää. Pitkät kansainväliset tuotantoketjut eivät kestäneet yllättävää kasvua ja jumittuivat, mikä yhdessä Ukrainan sodan kanssa johti tarjonnan supistumiseen. BIS viittaa yllättävästi vain ohimennen – ja suosituksissaan – käynnissä oleviin laajoihin kansainvälisiin kauppasanktioihin, vaikka niilläkin on tarjontaa rajoittavia vaikutuksia.

BIS näkee nykyisen kansainvälisen taloustilanteen vakavana ja riskit stagflaation syntymiselle merkittävinä. Erityisesti yleinen korkea velkaantuneisuus voi kasvattaa erilaisten häiriöiden seuraamuksia. Kiristyvän rahapolitiikan yhdistäminen sopivasti sijoitustoimintaa edistävään finanssipolitiikkaan on rahoitusmarkkinoiden vakauden ehto. Pankin maltillisesta kielenkäytöstä huolimatta on ilmeistä, että muussa tapauksessa eivät ole poissuljettuja edes syvä taloustaantuma eikä uusi finanssikriisikään. Näkemys ei suuresti eroa eräiden vähemmän optimististen ja vähemmän kuunneltujen talousasiantuntijoidemme arvioista viime vuosien aikana.

Pankin ehdottamat tarjontapuolen edistämiskohteet eivät ole uusia tai yllättäviä. Siitä huolimatta ne merkitsisivät monille maille – myös Suomelle – voimassa olevien poliittisten painopisteiden kipeää muutostarvetta. Energiavajeita tulisi välttää vaikka tämä edellyttäisikin toimivien voimalaitosten eliniän ja päätettyjen aikataulujen pitkittämistä. Enemmän julkisia toimenpiteitä ja varoja tulisi kohdentaa sijoitustoiminnan ja koulutuksen lisäämiseen. Kansainväliset markkinat tulisi pitää vapaina ja avoimina sekä estää niiden pirstoutumista poliittisista jännitteistä huolimatta.

Suomelle BIS:in ehdotukset merkitsisivät melkoista käännettä viime vuosikymmenenä harjoitettuun finanssipolitiikkaan. Parhaassakin tapauksessa olisi vuosia eteenpäin mahdotonta ilahduttaa kansalaisia valtion lainanotolla rahoittamilla tuilla ja palveluilla (sote, sosiaalipolitiikka). Kansalaisten hyvinvointi rakentuisi nykyistäkin enemmän työtuloihin eikä tulonsiirtoihin (ml. eläkkeet). Vähenevistä valtion varoista suurempi osa osoitettaisiin koulutukseen, tuotekehittelyyn ja tutkimukseen. Liittyminen Natoon vähentää meillä entisestään kotimaisiin siviilikohteisiin käytettäviä varoja. Pyrkimyksiä muita maita nopeampaan vihreään siirtymään olisi pakko hillitä. Tulonsiirrot ulkomaille (EU, kehitysapu) rajoittaisivat entistä selvemmin kotimaisten tavoitteiden saavuttamista. Tilannetta toisaalta helpottaisi vähitellen ulkomaankaupan ja talouskasvun piristyminen.

Suomessa ei ole puutetta ideoista siitä, millaisia toimia tällainen käänne periaatteessa edellyttää. Kyse on pikemmin siitä, onko meillä nykyään poliitikkoja jotka haluaisivat, uskaltaisivat ja pystyisivät toteuttamaan BIS:in hahmottamia tavoitteita. Ottaen huomioon vallitsevaa kunnioitusta EU:ta ja siinä toimivia päättäjiä kohtaan on mahdollista, ettei riittävästi poliittista tahtoa Suomesta löytyisi jollei ainakin EU ensin korostaisi finanssipolitiikan pikaista muutostarvetta.

On kunnioitettavaa, että BIS on toistamiseen valmis esittämään talouspoliittista ajattelua jolla todennäköisesti on vähän kannatusta poliittisissa piireissä. Huolestuttavaa on, että pankki näkee kansalaisten edessä hyvin vaikeita aikoja jollei finanssipolitiikan painopistettä nopeasti muuteta. Pystyisikö lainarahan jakoon tottunut nykyinen politiikkopolvi toteuttamaan tällaista käännöstä? Olisi ikävää, jos BIS taas kerran olisi oikeassa mutta kansalliset päättäjät eivät kuuntelisi, uskoisi eivätkä välittäisi hätähuudoista. Ainakaan suomalaisilla ei olisi sellaiseen enää varaa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Suomi tarvitsee politiikan osaajia

On myönteistä, että korkojen noustessa on ryhdytty huolestumaan Suomen valtion veloista ja velkaantumisesta. Olisi ollut vielä parempi jos tästä olisi kannettu yhtä suurta huolta jo ennen kuin niin paljon velkaa oli ehditty ottaa. Silloin kuitenkin moni piti halpaa rahaa pysyvänä etuna erilaisten kiireellisten hankkeiden toteuttamiseksi. Nyt kun edessä on näkyvä tarve luoda tulevissa budjeteissa tilaa kasvaville korkomenoille siirretään, taas kerran, käytännön toimet tuleville hallituksille ja eduskunnille.

Tietääkseni harva päättäjistämme on tunnustanut uskovansa ”moderniin rahateoriaan” (MMT, joka ei ole moderni eikä teoriakaan, lyhyesti selostettu esim. tässä). Sehän julistaa, että valtio jolla on oma valuutta ei tarvitse toiminnalleen mitään tulolähteitä. Sellainen valtio voi luoda lisää rahaa tarvitsemansa määrät (”lainata keskuspankiltaan”). Inflaation tai ylikuumenemisen uhatessa se voi kerätä varat takaisin veroina.

Koska Suomella ei ole omaa valuuttaa (eurohan on euroalueen valuutta) teoria ei kuitenkaan meille sovi. Valtio tarvitsee tuloja ja valtion velalla on merkitystä ja yläraja. Silti viime hallituksemme ovat kasvattaneet velkaa taloustilanteesta riippumatta, ikään kuin mitään rajaa tai vaaraa ei olisi olemassa. Sopiva hyvä tarkoitus, tukia vaativa kriisi tai jokin EU:n solidaarisuushanke on aina ilmaantunut (esimerkkinä tämä puheenvuoro).

Ongelma ei olisi ylivoimainen jos Suomen tuottavuuden kasvu olisi ripeä, mutta reaalituotanto per asukas on pysynyt muuttumattomana noin 15 vuotta (tässä). Samalla julkinen velka per asukas on noussut todella runsaasti. Molempien kehityssuuntien osalta julkinen huoli tilanteen korjaamiseksi on pääosin jäänyt puheen ja toiveiden tasolle. Vasta viime kuukausina on julkisuudessa alkanut kuulua laajemmin varoituksia siitä, että tämä kehitys on kestämätön. Yllätyksettömästi välttämättömät korjaustoimet kuitenkin ehdotetaan aloitettaviksi vasta seuraavan hallituksen ja eduskunnan aikana – jollei huomata uutta kriisiä alkaneeksi, oletettavasti.

Lähivuosien taloudelliset näkymät Suomessa ja ympäristössämme ovat surkeat. Riski kansainvälisestä taantumasta finanssikriiseineen on kasvanut merkittävästi johtuen kauppasodista ja – niidenkin takia – nousevista koroista. EU:n energiapolitiikka (vihreä käännös, sanktiot) rasittaa jo kaikkialla unionissa tuotantoa ja nostaa hyödykkeiden hintoja. Harvojen luonnonresurssien Suomen elintasolle erityisen tärkeää ulkomaankauppaa olemme itsekin olleet rajoittamassa. EU:n tulonjakopolitiikka vaatii Suomelta toistuvasti suorituksia muiden jäsenmaiden hyväksi. Sote ja NATO edellyttävät samalla lisäresursseja jotka käytännössä alentavat kansalaisten tulotasoa. Kaikki tämä vaikeuttaa maamme talousongelmien hoitoa.

Suomen talous on jo pitkään selvästi erkaantunut muiden Pohjoismaiden taloudesta. Meistä on tullut Pohjolan Italia jossa taloudellista kasvua ei ole, vain velka kasvaa, eivätkä poliitikot saa muutosta aikaan. On kauan ollut ainakin itselleni ilmeistä, että EU-ja eurojäsenyydellä ja etenkin niihin liittyvällä julkisen vallan ja sanan alistumisasenteella on ollut tärkeä rooli tässä suomalaisen pysähtyneisyyden ja saamattomuuden tilan jatkumisessa. Vaatii osaamista ja poikkeuksellisia henkisiä lahjoja varmistaa, että jatkuvasta sopeutumisesta toisten tahtoon ja vaatimuksiin syntyy myös aito kansallinen menestystarina.

Vaikeudet voidaan voittaa nähdäkseni kolmella mallilla. Häivytetään ongelmat ja vastuu edistämällä Suomen nopeaa sulautumista osaksi tekeillä olevaa yhteisvastuu-unionia. Jätetään ongelmat itse nyt hoitamatta ja hyväksytään ulkopuolisten (IMF, EVM) tulevat ehdolliset ohjelmat tilanteen korjaamiseksi. Päätetään keskittyä omien talousongelmien poistamiseen, vältetään ulkopuolisten toivomia lisävelvoitteita ja otetaan vastuu kokonaisuuteen liittyvien toimien toteuttamiseksi.

Viime hallitukset ovat käytännössä jo tuhlanneet ehkä valtaosa asteittaiselle selviytymiselle tarvittavasta velkaantumisvarasta. Tämä voi lisätä päättäjiemme houkutusta valita jokin kahdesta ensimmäisestä yllä mainituista malleista. Ensimmäiseen vaihtoehtoon liittyy käytännössä poliittinen mullistus itsenäisyyden menettämisenä (”Suomi unionin metsämuseona”). Toisessa vaihtoehdossa taas menetetään historiallisesti tärkeä ja taloudellisesti kannattava maine poikkeuksellisen luottokelpoisena maana. Vain kolmas vaihtoehto säilyttäisi, siihen nyt liittyvistä vaikeuksista ja uhrauksista huolimatta, sekä maineemme että itsenäisyytemme.

Lukuisat taloustieteilijät ovat vuosien varrella esittäneet käsityksensä toimista, jotka voisivat nostaa sijoituksia ja tuottavuutta Suomessa. Myös toivelistoja julkisen vallan menojen vähentämiseksi ja viennin kilpailukyvyn pysyväksi varmistamiseksi on ollut kauan liikkeellä. Valinnan varaa siis on. Puutetta on vain ollut osaavista päättäjistä, jotka ovat valmiita laatimaan niistä käytännössäkin toimivan kokonaisuuden ja saamaan sille vastahakoisten kansalaisten hyväksynnän.

Seuraavat eduskuntavaalit ovat tältä osin avainasemassa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Uusi elvytyspaketti tulossa

EU:lle on luvassa suuria ongelmia odotettavissa olevan taloudellisen taantuman myötä. Tuleva taantuma ei kuitenkaan johdu ulkoisista syistä. Päinvastoin, se johtuu – ainakin merkittäviltä osin – koronapandemian, ilmastotavoitteiden ja turvallisuusnäkemysten aiheuttamien politiikkavalintojen seuraamuksista. Suomessakin saamme kohta nauttia monen vuoden velalla rahoitettujen lyhytnäköisten ja periaate-vaan ei asiaperäisten poliittisten päätösten seurauksista.

Uskottavien arvioiden mukaan unioni tarjoaa meille taas tuttua lääkettä eli uutta elvytyspakettia näiden seurausten jakamiseksi poliittisella sopimuksella uudelleen (tässä). Pakettia saattaa kasvattaa suureksi se, että joukko reaalituloja vähentäviä ongelmia alkaa kohta painaa merkittävää osaa EU:n kansalaisista.

Euroopan energiapolitiikka on jo monen vuoden ajan perustunut epärealistisiin olettamuksiin (tässä ja tässä). Erityisesti Saksassa perinteisiä energialähteitä päätettiin poliittisessa huumassa vähentää nopeassa tahdissa, vaikka vaihtoehtoiset lähteet eivät ajoissa pystyneet niitä korvaamaan. Poliittisista päätöksistä näyttää puuttuneen sekä realismia – eli tuotantotalouden ja fysiikan oppien tunnustamista – että varasuunnitelmia yllätysten varalta.

Samalla on vaikeutettu perinteisen energian tuontia sekä energiatuottajien investointeja tarjonnan lisäämiseksi energiasiirtymän ajaksi. Talouspakotteet ja niiden vastapakotteet Ukrainan sodan takia ovat olleet lyhyellä aikavälillä tuhoisia tarjonnan kannalta. Hinnat nousevat nyt niin kauan että kysyntä painuu vähentyneen tarjonnan tasolle. Poliittisista paineista huolimatta pitää siksi edistää nimenomaan teollisuudelle käyttökelpoisen energian tarjonnan lisäämistä (suljettujen laitosten avaaminen, parannettu kuljetus, sijoitukset fossiilienergian uustuotantoon). Kuluttajien ostovoiman yleinen tukeminen pikemmin pahentaa kuin ratkaisee nykyisiä ongelmia.

Vaikeudet energian tarjonnassa johtavat EU:n teollisuustuotannon supistumiseen tai eräiltä osin jopa lopettamiseen. Talouspakotteiden ja vihanpidon kierre on iskemässä kovasti ainakin Eurooppaan, joka joutuu lisäämään tuontiaan mm. tilanteesta vähemmän kärsivältä USA:lta. Etenkin raskaasti velkaantuneiden maiden ja yritysten tilannetta vaikeuttaa vielä nimelliskorkojen nousu inflaation myötä. Kuulee joskus väitettävän, että inflaatio on velkaantuneen ystävä. Tämä koskee kuitenkin vain niitä velallisia, joiden tulot kasvavat inflaation myötä korkoja ylittävällä vauhdilla. Muut yritykset ja kotitaloudet köyhtyvät inflaation takia ehkä voimakkaastikin. Samoin kärsivät ne valtiot, joissa tuotannon arvo ei kasva inflaatiota ylittävällä vauhdilla.

Uutta rahastoa ja finanssiunionia näiden ongelmien lieventämiseksi tarjoaa meille tällä kertaa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF (tässä). Uudistus tarvittaisiin sen mukaan velkaantumiskehityksen katkaisemiseksi ja unionia koskevien kriisien torjumiseksi. Jäsenmaa laatisi itse itselleen unionin hyväksymän keskipitkän sopeutusohjelman, joka olisi ankarampi ja velvoittavampi maille, joilla arvioidaan olevan suurempi riski kokea taloudellisia häiriöitä. Arvioita laatisivat ja politiikkaa valvoisivat riippumattomat kansalliset finanssineuvostot, joita taas valvoisi ja yhdistäisi EU-komissio. Uusi ilmastosijoituksia rahoittava rahasto ja sitä tukeva EU-tulolähde (vrt. elvytyspaketti) perustettaisiin yhteisten sijoitusten ja kriisitoimenpiteiden hallitsemiseksi.

Ehdotuksen taustalla näyttää olevan oletus, että talouspolitiikka paranee kun se siirretään pois poliitisilta päättäjiltä asiantuntijoille. Tällöin unohtuu, että asiantuntijoitakin on erilaisia ja että talousoppeja on runsaasti ja keskenään osittain ristiriitaisia. Esimerkiksi viime finanssikriisi osoitti vallineen talousopin (efficient market hypothesis) ja sitä soveltavien asiantuntijatahojen (ml. EKP, IMF ja suurin osa finanssivalvojia) heikkoudet. On laajasti epäilty, että viime vuosikymmenen raha- ja finanssipolitiikka myös tulevat osoittautumaan varsin puutteellisiksi.

Ehdotuksessa oletetaan myös, että päätökset yhteisistä asioista yleensä paranevat kun ratkaisuvalta keskitetään. Unohtuu, että päätöksenteon nopeuttaminen ei välttämättä paranna sen laatua – useinhan virheet syntyvät siitä, ettei ehdotuksista keskustella riittävän kattavasti ja monipuolisesti ennen päätöksen tekoa. Riippumatta päätöksen sisällöstä on joka tapauksessa selvää, että tämäkin ehdotus siirtäisi päätöksenteon tavallisen äänestäjän vaikutuspiirin ulottomattomiin. Keskitetyn päätöksen mennessä pieleen se vahingoittaisi kaikkia, ei vain niitä yksittäisiä maita jotka tekevät osaltaan vahingollisen päätöksen.

Suomen hallituksen odotetaan tällä viikolla osoittavan valmiutensa tehdä päätöksiä sen perusteella, miten päätös sen mielestä vaikuttaa maamme ulkomaisiin suhteisiin (tässä ja tässä). Onko tämän jälkeen liian kaukaa haettua epäillä, että ”Suomen kansainvälisen aseman vakavalla vahingoittumisella” voidaan tarvittaessa torjua uuden rahaston ja ehkä finanssiunioninkin hylkääminen eduskunnan aikaisemman kielteisen kannan mukaisesti? Tällöinhän ei juurikaan tarvittaisi pulmallisiksi osoittautuneita hallituksen taustaselvityksiä vaan riittäisi toteamus, että muut unionin jäsenmaat paheksuisivat Suomen haluttomuutta suostua maksajaksi.

Jos näin kävisi olisivat kansanedustajamme avanneet itselleen tien loputtomalle alistumiselle ulkomaisten päättäjien erilaisiin vaatimuksiin.

Posted in Kommentit | Tagged , , | 1 Comment

Paine itsenäisyyttä vastaan kasvaa

Siinä se taas on. Saksan liittokansleri Scholz on Prahassa maanantaina pidetyssä puheessaan toistamiseen vaatinut veto-oikeuden poistamista EU-päätöksissä (tässä). Ranskan presidentti Macron on esittänyt samanlaisia kantoja jo vuosia sitten ja silloin ehdotusta vasustivat useat EU-maat (tässä). Saa nähdä miten käy nyt.

Enemmistöpäätöksiin pitäisi Scholzin mukaan siirtyä koska EU:n jäsenmäärää tulee vähitellen kasvattaa mm. Ukrainalla, Georgialla ja Moldovalla. Jäsenmaiden erimielisyydet kasvanevat silloin niin suuriksi, ettei yhteisiä päätöksiä enää juurikaan saada aikaan veto-oikeuden takia. Toisaalta jo tällä hetkellä EU:ssa on vaikeuksia saada aikaan yhteisiä päätöksiä koskien mm. maahanmuuttoa, taloudellisia sanktioita, ihmisoikeuksia ja perusarvoja, finanssipolitiikkaa ml. verotusasiat ja ulkopolitiikkaa. Päätöksiä ja toimintaa pitää kuitenkin nopeuttaa jos EU:sta halutaan suurvalta muiden joukossa (tässä).

On ilmeistä, ettei pelkästään yksinkertaistettu päätöksenteko riitä kiistanalaisiksi kehittyneiden kysymysten ratkaisemiseen. Ratkaisuja vastustavat jäsenmaat pitää myös saada joutuisasti toteuttamaan itselleen vastenmielisiä tai epäedullisia päätöksiä. Tämän varmistamiseksi on jossain vaiheessa luotava unionille nykyistä tehokkaampia pakkokeinoja ja sääntömuutoksia, jotka mahdollistavat jäsenmaiden viranomaisten rankaisemisen päätösten toteuttamisen laiminlyömisestä tai viivyttämisesta. Näin jäsenmaiden viranomaiset ja politiikot velvoitettaisiin toteuttamaan päätöksiä joita ääritapauksessa kansalaisten suuri enemmistö vastustaisi.

Kyse on siis samasta pyrkimyksestä kohti liittovaltiota – fiskaali- ja tulonsiirtounionin kautta – josta niin monet tarkkailijat Suomessakin ovat vuosien varrella varoittaneet.

Suurilla jäsenmailla on kaikilla omat vahvat syynsä varmistaa unionin yhtenäisyys. Ranska unelmoi johtamastaan suurvallasta. Italia ja Puola kaipaavat muilta rahaa. Saksa haluaa varmoja vientimarkkinoita ja vakautta. Pienempien jäsenmaiden ensisijaisena tehtävänä on tukea näitä ylempiä päämääriä ja ne saavat vastavuoroisesti osallistua päätöksentekoon marginaalilla.

Miksi Saksan liittokansleri nyt vahvistaa kannan, joka edistää mm. yhteisvelkaa, unionitasoista verotusta ja tulonsiirtoja muille?

Muutaman arvauksen voi esittää. Saksa saattaa uusilla unionin itälaajennuksilla pyrkiä rajoittamaan Brexitin aiheuttamaa vaikutusvallan siirtymistä kohti Etelä-Eurooppaa. Tulonsiirtoja pitää silloin lisätä merkittävästi, mutta maksajien ja saajien tyytymättömyyden seuraamuksia pitää rajoittaa. Saksa on saattanut päätellä, ettei unioni voikaan toimia USA:sta ja Venäjästä riippumatta ilman tulonsiirtojen ja toimintaoikeuksien merkittävää lisäystä. Päätöksenteko tulee entisestään keskittää suurille jäsenmaille joilla on eniten voitettavaa liittovaltiossakin. Saksa on jopa saattanut hairahtua todella uskomaan, että keskitetty yhteishallinto on ainoa tapa tehokkaasti hallita rajoja ylittäviä ongelmia (ympäristö, pandemiat, turvallisuus). Siksi maa olisikin valmis nyt uhrautumaan suuremman yhteisen hyödyn nimessä.

Selvä ongelma päätösmuutosten tekemisessä on, että sopimusten tarkistaminen vaatii jäsenmailta yksimielisyyttä. Mikä tahansa maa voi siten estää sopimusmuutosta vetollaan. Olisi yllättävää, jollei ainakin yksi vastustaja löytyisi jäsenmaiden kirjavasta joukosta.

Muutoksen kiirehtijät joutuvat siksi entistä konkreettisemmin arvioimaan, miten tämä este olisi raivattavissa tieltä. Usean vauhdin unioni? Pitkät siirtymäajat (kuten euron jäsenyydessä)? Eteneminen hitaasti poistamalla veto-oikeutta vain rajoitetusti kerralla? Uhkaaminen hallinnollisilla tai taloudellisilla vaikeuksilla (esim. EKP bondiostojen suuntaamisella ”tehokkaan rahapolitiikan edellytysten parantamisella” tms.)?

Näyttää joka tapauksessa siltä, että pyrkimykset rajoittaa myös Suomen itsemääräämisoikeutta lähivuosina korostuvat. Saattaa jo alkaa se vaihe, jolloin monien suomalaisten viime aikoina rakastama linjaus – osallistua rakentavasti keskusteluun sietäen kaikkien hyväksymää kompromissia – voi osoittautua virheeksi. On jo vuosikymmenten kokemus siitä, miten tilapäisiä unionin sopimat periaatteet, välineet, pykälätulkinnat ja rajoitteet käytännössä ovat. Uusia esimerkkejä saattaa olla tulossa uhkaavan talous- ja energiakriisin torjumisyritysten yhteydessä.

Olisi itsepetosta uskoa, että Suomi voisi säilyä itsenäisenä ilman laajaa omaa maakohtaista politiikkaa ja veto-oikeutta sen suojana. Ei ole turvallista jatkuvasti kasvattaa velkaa ja taloudellisia vastuita, joita voidaan käyttää painostuskeinoina Suomea vastaan. Moniko suomalainen todella on vakuuttunut siitä, että Suomen jäsenyys unionissa saa maksaa kansakunnalle mitä vain, itsenäinen päätösvalta mukaan lukien?

Posted in Kommentit | Tagged | Leave a comment

EKP:stä euroalueen itsevaltias?

Uusi EKP:n instrumentti

Euroopan keskuspankki (EKP) julkisti pari päivää sitten uuden instrumentin (TPI) jonka erityistavoite on estää jäsenmaiden korkojen erkaantumista toisistaan (tässä). Sen rakenne on pääasiassa sellainen kuin edellisessä kommentissa ennakoitiin, sillä ei ole euromääräistä ylärajaa eikä kukaan muu kuin EKP itse osallistu sen käyttökohteen sopivuuden arvioimiseen. Instrumentin käyttöönottoa perustetaan sillä, että se auttaa EKP:tä inflaatiotavoitteensa saavuttamisessa.

Vastaisuudessa EKP voi ostaa valtion tai yksityisen sektorin velkakirjoja jos jonkin maan rahoitustilanne heikkenee ilman, että tämä perustuu kyseisen maan perusongelmiin (”fundamentals”). Maa ei saa olla EU:n määräämien korjaustoimien kohteena (mm. excessive deficit procedure, excessive imbalance procedure), EKP:n tulee arvioida sen valtiontalouden olevan kestävällä pohjalla ja maan tulee noudattaa komissiolle antamiaan talouspoliittisia sitoumuksia. Muiden instituutioiden (IMF, EVM, komissio) arviot maan velkakestävyydestä luvataan ottaa huomioon.

Keskuspankit myös suostuvat samaan omistamiensa bondien kohteluun kuin yksityiset ja muut luotonantajat. Ne ostallistuvat siten täysimääräisesti mahdollisiin tuleviin luottotappioihin instrumentin käytön yhteydessä.

Alustavia näkemyksiä

Kyseessä on nimenomaan instrumentti, joka tarvittaessa mahdollistaa etenkin Italian rahoittamista ongelmitta keskuspankin toimesta. Rahoitukseen ei liity muita ehtoja kuin jo sovittujen EU-sääntöjen noudattaminen ja esim. Italian karsastama EVM:n rahoituksen ehdollisuus puuttuu. Kiistelyä maan velkakestävyydestä (ongelma Kreikan kriisin yhteydessä) ei synny, koska vain EKP:n oma kokonaisarvio vaikuttaa päätökseen. Itsevaltiasta sitovat vain sen itse tulkitsemat säännöt.

Uudella instrumentilla EKP kohtelee euromaita eri tavalla, alentaen eräiden mutta samalla nostaen toisten jäsenmaiden korkoja. Tämä tapahtuu koska rahapolitiikka vaikuttaa kaikkien euromaiden velkakirjojen yhteismäärän kautta. Suuremmat Italian velkakirjojen ostot edellyttävät siten pienempiä Saksan tai Suomen velkakirjojen ostoja. EKP:llä ei ole mandaattia siirtää tuloja maiden välillä eli haasteita Euroopan tuomioistuimeen (EKPJ) on varmuudella odotettavissa etenkin saksalaisten taholta.

Olisi lapsellista uskoa, että EKP tyytyisi vain mainittuihin yleisiin vaatimuksiin ehtona myönteiselle TPI-päätökselle. Tiedetään, että keskuspankki luottamuksellisesti on esittänyt hyvinkin selkeitä vaatimuksia rahoitusvaikeuksissa olevien maiden hallituksille (esim. Irlanti, Italia, Kreikka). Euroalueen poliitikot saavat, EU-perussopimuksen säännöistä riippumatta, varautua vaatimuksiin EKP:ltä toimista, jotka keskuspankki itse näkee oleellisina kulloinkin vallitsevan rahoitusmarkkinatilanteen säätelemiseksi.

Mikään ei takaa, että TPI:n käyttö edistäisi euroalueen toimintaa vähänkään pidemmällä aikavälillä. Kyse on uudesta rahoitusriskien jakovälineestä, joka ei millään lailla tue euromaiden reaalitalouksien lähentymistä tai tervehtymistä. Päinvastoin, keskuspankkien tappioriskit kasvavat, ongelmamaiden lisävelkaantumista edistetään ja siirrytään vielä lähemmäksi ajankohtaa, jolloin euroalue sopii joko kasvavasta yhteisvelasta tai omasta jakautumisestaan.

Posted in Kommentit | Tagged , , | Leave a comment

EKP:n ”pirstaloitumisen estämisväline” ja EU lait

Reuters on saanut ensimmäiset tiedot EKP:n suunnittelemasta euroalueen korkojen ”pirstaloitumisen estämisvälineen” (anti-fragmentation tool). Niiden mukaan EKP olisi jakamassa maat ”lahjoittajiin”, ”saajiin” ja ”neutraaleihin” perustuen siihen, miten niiden valtionlainojen korot olisivat edellisinä viikkoina käyttäytyneet. EKP käyttäisi saajamaiden velkakirjojen ostoon Saksan, Hollannin ja todennäköisesti Suomen velkakirjojen kantoajan (maturiteetin) päättymisestä. EKP:n saamiset alkaisivat vähitellen koostua yhä enemmän saajamaiden velkakirjoista.

Tämä johtaisi lahjoittajamaiden valtionkorkojen nousuun saajamaiden korkojen laskiessa verrattuna siihen, ettei EKP olisi käyttänyt uutta välinettä. Valtioiden korot ovat osa budjetin menoerää eli viime kädessä maksajat ja saajat olisivat maiden verovelvolliset. Siten Suomen veronmaksajat tulevat todennäköisesti saamaan laskun esim. Italian veronmaksajien epäsuorasta tukemisesta. Samansuuntaisesta vaikka teknisesti erilaisesta tulonsiirrostahan oli kyse elpymisrahaston yhteydessä.

Kyseessä olisi siis euroalueen valtioiden velkakirjojen korkojen ”targetointi” tai ”tavoitteellistaminen” jolla pyrittäisiin pienentämään heikompien euromaiden valtionlainojen korkojen markkinaehtoinen nousu. Teknisen toteutuksen yksityiskohtien lisäksi todella mielenkiintoiseksi EKP:n suunnitelman tekee se, miten se suhteutetaan EU:n omaan lainsäädäntöön sekä EU:n tuomioistuimen (CJEU) päätöksiin.

EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälä 123 toteaa, että:

Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä.

Kyse on yksinkertaisesti yksittäisten maiden valtionvelan korkojen kontrollointi velkakaupoilla. Jollei tämä ole jäsenvaltioiden hyväksi toteutettu luottojärjestely, on vaikea keksiä, mikä sellainen voisi sitten olla (suoraa keskuspankin valtiolle antamaa tukea lukuun ottamatta). Euroalueella monet juristit epäilemättä juuri nyt työskentelevät uskottavalta kuulostavan selityksen löytämiseksi.

Joulukuussa 2018 CJEU otti kantaa Saksan perustuslakituomioistuimen kanteluun EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmasta, eli määrällisestä keventämisestä. Päätöksessään CJEU toteaa, että kanne hylätään, koska osto-ohjelma ei ole valikoiva jäsenmaiden välillä, eikä sillä vastata yksittäisen jäsenvaltion rahoitustarpeeseen. EKP:n esittämä ohjelma, nykyisten tietojen vallitessa, nyt nimenomaisesti valikoisi jäsenmaita niiden rahoitustarpeen mukaan.

On todella mielenkiintoista nähdä, minkälaisia argumentteja tämän CJEU:n päätöksen sekä artikla 123:n kiertämiseksi tullaan esittämään. On täysin selvää, että EKP tietää rikkovansa artiklan alkuperäistä tarkoitusta. On myös ilmeistä, että EKP, komission ja useiden jäsenmaiden tuella, haluaa jatkaa loputtomaksi osoittautunutta projektiaan euroalueen pelastamiseksi.

Keskuspankki ehkä haluaa vakuuttaa CJEU:lle, että kyse on puhtaasti rahapoliittisesta välineestä, jonka käyttö on välttämätön niin kauan kuin euroalueelle ei ole luotu riittävän suurta omaa budjettia jäsenmaiden finanssierojen ja tulonsiirtojen peittämiseksi. On kuitenkin hyvin hankala perustella, miten tiettyjen, taloudeltaan heikompien jäsenmaiden valtionlainojen korkojen nousun estäminen toimisi EKP:n inflaatiotavoitteen (noin 2 % vuotuinen inflaatio) edistävästi. Esimerkiksi Espanjassa inflaatio kiihtyi 10,2 % lukemiin kesäkuussa, joten inflaatio siellä tuskin tarvitsee enää kiihdyttää alemmalla korkokannalla (korkoja pitäisi päinvastoin nostaa).

Eikä EKP:n sisällä olla yksimielisiä ehdotetusta välineestä. Bundesbankin, johtaja Joachim Nagel toteaa Financial Timesin haastattelussa, että olisi ”vaarallista ajatella, että eurojärjestelmä takaisi suotuisat rahoitusolosuhteet kaikille jäsenmaille”. Hän myös totesi, että välinettä tukevat ajautuisivat vakavien lakiteknisten kysymysten eteen.

EKP:llä onkin edessään vakavia haasteita, koska inflaatio kiihtyy. Kesäkuussa euroalueen inflaatio saavutti uuden ennätyksen, 8,6 %. EKP alkaa olla pakotettu huomattaviin koronnostoihin inflaation taltuttamiseksi, mikä puolestaan voi johtaa rahoitusvaikeuksiin korkeasti velkaantuneissa valtioissa. Ehkä siksi EU:ssa onkin tiettävästi aloitettu keskustelu uuden elpymisrahaston luomisesta.

Ainoa pysyvä ratkaisu tähän kaikkeen on euroalueen tai EU:n muuttaminen liittovaltioksi, tai euroalueen hajoaminen. Kumpaakohan nykyinen eduskuntamme mahtaa kannattaa? Viimeistään nyt olisikin Suomessa syytä ns. nähdä metsä puilta ja toimia ennakoivasti.

Kommentti on kirjoitettu yhdessä Tuomas Malisen kanssa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Velkakriisi uhkaa jälleen Eurooppaa

No niin, tässä taas ollaan. Jännitetään, onko uusi euroalueen velkakriisi puhkeamassa ja millaisia järjestelmiä tällä kertaa ehdotetaan kriisin estämiseksi. Huhuja hyvinkin suuresta elpymisrahasto 2.0:sta kiertää jo.

Euroalue on jälleen ongelmissa, koska eri jäsenmaiden korot voimakkaasti erkaantuvat toisistaan. Euroopan keskuspankki (EKP) puhuu euroalueen pirstaloitumisen, fragmentation, riskistä. Korot nousevat etenkin niissä maissa, joilla olisi siihen vähiten varaa. Syykin on yksinkertainen: EKP on kertonut lopettavansa EU-jäsenmaiden valtionvelkojen ostot, eli niin kutsutun määrällisen keventämisen (QE) ja nostavansa korkoja. Koska EKP on taloudellisesti heikkojen euromaiden velkapapereiden suurin ostaja, niiden kysyntä laskee ja korot nousevat erityisen paljon. Keskuspankki alkoi ostaa euromaiden velkakirjoja maalikuussa 2015, minkä tarkoituksena oli pääosin hankkia lisää aikaa talousuudistuksiin, joita ei kuitenkaan tehty. Julkilausuttu tavoite näillä ohjelmilla oli inflaation kiihdyttäminen.

Keskiviikkona 15.6.2022 EKP:ssä pidettiin hätäkokous, jossa päätettiin selvittää, miten korkojen erkaantuminen (pirstaloituminen) voidaan estää. Tarkoitus on siis varmistaa, etteivät esim. Italian, Kreikan ja Portugalin korot nousisi oleellisesti Saksan korkoja enemmän. Ajatuksena todennäköisesti on, että EKP jatkaisi ongelmamaiden velkapapereiden ostoja samalla kun muiden papereiden kokonaisostot vähennettäisiin.

Monet analyytikot epäilevät, pystyykö EKP samanaikaisesti nostamaan korkotasoa (inflaation jarruttamiseksi), pienentämään tasettaan ja varmistamaan kaikille euromaille rahoitusta siedettävin kustannuksin (koroin) uuden velkakriisin estämiseksi. Vain tiettyjen maiden velkapapereiden suosimiseen perustuva ”sirpaloitumisen ehkäisyväline” (EKP on käyttänyt termiä anti-fragmentation tool) olisi monella tapaa ongelmallinen.

Se tarkoittaisi, että EKP alkaisi epäsuorasti säädellä yksittäisten jäsenmaiden korkotasoja. Tämä voidaan tulkita olevan EU:n tuomioistuimen (CJEU) vuoden 2018 joulukuussa EKP:n arvopaperien osto-ohjelmista antaman päätöksen vastainen. CJEU toteaa Saksan perustuslakituomioistuimen kanteluun antamassa päätöksessään, että EKP:n arvopaperien osto-ohjelma (QE) ei ole EKP:n mandaatin vastainen, koska sillä pyritään inflaation kiihdyttämiseen. CJEU myös toteaa, että osto-ohjelma ei ”valikoi jäsenmaita”, eikä se ”vastaa tiettyjen jäsenmaiden yksittäisiin rahoitustarpeisiin”, minkä takia se ei riko kieltoa EKP:n fiskaalipolitiikkaan vaikuttamisesta. On käytännössä mahdotonta väittää, ettei EKP:n osto-ohjelma, jolla pyrittäisiin vaikuttamaan nimenomaan tiettyjen jäsenmaiden velkakirjojen korkoihin, rikkoisi tätä päätöstä ja kieltoa.

Lisäksi EKP:n ostotoimien keskittyminen vain muutamaan maahan merkitsisi, että keskuspankki ottaisi kontolleen velkakirjoihin liittyvää maariskiä muiden jäsenmaiden kustannuksella. Tällä on merkitystä, koska kansalliset keskuspankit ovat rahoittaneet EKP:ta ja sitä kautta rahoittamiseen ovat osallistuneet kunkin maan kansalaiset. EKP:n valikoidessa tiettyjen (riskisten) maiden velkakirjoja osto-ohjelmaansa, meistä ja muista taloudenpitonsa paremmin hoitaneista maista tulisi, jälleen, heikompien maiden talouden tukijoita. Tämä on taas kielletty Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälässä 125:

Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Voidaankin sanoa, että sääntöjen taivuttamisen sijasta, EKP näyttää tällä hetkellä suunnittelevan sekä yhdessä sovittujen sopimuksien että EU:n tuomioistuimen päätöksen rikkomista.

Ongelmavaltioiden korkorasitetta voidaan toki vähentää myös muulla tavoin kuin ostamalla niiden velkapapereita EKP:n taseeseen. Niiden korkotaso voisi alentua, jos taloudellisesti terveemmät euromaat jollain tavalla takaisivat tai tukisivat ongelmavaltioiden velanottoa. Yhteisvelka ja EU:n liikkeelle laskemat eurobondit ovatkin viime vuosina olleet vilkkaan ekonomistikirjoittelun kohteina. Poliittinen yhteisymmärrys niiden synnyttämisestä on kuitenkin puuttunut, ilmeisesti osittain koska järjestelmästä hyötyvät maat eivät ole olleet valmiita alistumaan takaajien edellyttämään ehdollisuuteen.

Yhteisvelka ja eurobondit tekisivät EU:sta velkaunionin, mikä lähtökohtaisesti on ollut kiellettyä EU:n perussopimuksissa, kuten SEUT:n pykälässä 125. Elpymisrahasto toki muutti niiden tulkintaa, koska nyt EU on ottanut yhteisvelkaa ja jakanut sitä vastikkeettomina tulonsiirtoina tietyille maille. Rahaston toki vannottiin olevan ”kertaluonteinen, ainutlaatuinen ja tiukasti ajallisesti rajattu” mm. komission varapresidentin Valdis Dombrovskisin suulla. Tämä oli myös valtiovarainvaliokunnan kanta, minkä perusteella eduskunta rahaston Suomessa hyväksyi. Sen jälkeen on komissio kuitenkin jo ehtinyt ehdottaa uutta sosiaalirahastoa.

Rauhattomuus eurovaltioiden korkomarkkinoilla on syntynyt samaan aikaan kun EU:ssa halutaan avata keskustelu unionin tulevaisuudesta. Tämä tarkoittaa käytännössä keskustelua unionin tiivistämiseksi mm. lisäämällä enemmistöpäätöksiä, yhtenäistämällä nykyistä enemmän politiikka-alueita sekä luomalla suurempaa EU-budjettia harjoittamaan yhteistä suhdanne- ja talouspolitiikkaa. Suuremman budjetin sisällä voisi myös nykyistä kätevämmin kätkeä tulonsiirtoja ongelmavaltioiden rahoittamiseksi. Ei siis olisi yllättävää, jos velkakriisin estäminen mainittaisiin (muodossa ”vakauden edistäminen”) osana unionin toimintavapauden kehittämispyrkimyksiä.

Korkojen erkaantuminen on ongelma euroalueella, mutta myös sen rakenteen vääjäämätön seuraus. Lähtökohtaisesti ajatus, että eri taloudellisessa tilanteessa olevien maiden pitäisi sopeutua yhteiseen rahapolitiikkaan, on tarkoittanut, että talouksiltaan heikoimmat maat joutuvat joko velkaantumaan tai sitten niiden talouskasvu hidastuu (elintaso laskee). Jos ne eivät olisi euroalueella niiden valuuttakurssi sekä korot eläisivät maan talouden tarpeiden mukaan. Eräs ratkaisu ongelmalle on siten ero euroalueesta, jonka Italia on sen jo useita kertoina, lähtökohtaisesti painostuskeinona EU-johtajia kohtaan, maininnut. Jos eurojärjestelmässä olisi mekanismi yksinkertaiselle erolle ja halutessaan paluulle, monet nykyongelmat poistuisivat. Tämä ei kuitenkaan auta juuri nyt.

On todennäköistä, että mahdollinen velkakriisi nytkin kohdennetaan etupäässä rahoitusongelmana. Tämä se tietenkin onkin lyhyellä aikavälillä. Vähänkin pidemmällä aikavälillä kyse on kuitenkin valtion kyvystä ja halusta varmistaa, että sen kulut vastaavat realistisesti odotettavia tuloja. Valtion on nykyisen EU-perussopimuksen valossa itse vastattava siitä, että sen poliittisesti ja yhteiskunnallisesti suosimien tulojen ja menojen summat kohtaavat. Jos tukeutuu toisten apuun velkaantumalla tai tulonsiirroilla on EU:ssakin viime kädessä muiden armoilla. Avun loppuessa ovat usein edessä romahdus, konkurssi ja raskas pakkosopeutus. Käytännössä yhteisvaluutta-alueet ovat aina vaatineet tulonsiirtomekanismin, jota euroalueellakin on kovasti rakennettu.

Valitettavasti Suomi on viime vuosina muuttunut pohjolan Italiaksi. Valtionvelkaa on paljon, sitä tulee jatkuvasti lisää eikä ole suunnitelmia velkaantumisen lopettamiselle. Budjettialijäämää vielä kasvatetaan lahjoittamalla muille maille rahaa. Taloudellinen kasvu on alhainen verrattuna muihin maihin, eikä ole selvää suunnitelmaa sen nostamiselle. Hallituksemme vaikuttaakin elävän talouden mielikuvitusmaailmassa, jossa velalla ei ole väliä.

Asenteilla perusteltuja toimia rasittavat kansalaisten elintasoa, jota jo koettelee pysyväksi pyrkivä nopea inflaatio. Suomi tarvitsee välttämättä ja pikaisesti todellisuuteen eikä unelmiin perustuvaa selviämisohjelmaa.

Tämä kommentti on kirjoitettu yhdessä Tuomas Malisen kanssa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Arvopolitiikankin maksun aika edessä

Suomessa vannotaan kestävän talouskehityksen nimeen. Todellisuudessa talouskehitys on ollut kestämättömällä uralla jo pitkään. Ennen kaikkea tämä näkyy korkeana velkaantumisena ja matalana talouskasvuna. Yhä kasvava osa tulevista tuloista on sitouduttu käyttämään lainojen takaisinmaksuihin. Eduskunta on, hallituksen ehdotuksesta, tyytynyt toistuvasti ohittamaan tämän pahenevan ongelman. Päinvastoin, poliitikot sitoutuvat uusiin pysyvää lisärahoitusta vaativiin hankkeisiin (sote, elpymisrahasto, ilmastorahasto, NATO). Perusteluksi esitetään usein erilaisten, yleisesti kannatettavien arvojen edistäminen. Hinnasta puhutaan valitettavan harvoin.

Valtion budjetti on ollut alijäämäinen sitten finanssikriisin alun vuonna 2008. Suomen väestön ikääntyminen nostaa sosiaalimenoja ja heikentää työmarkkinoihin osallistumista. Korkea verotus vaikeuttaa valtion tulojen lisäämistä. Rahoitustilannetta voisi parantaa valtion menojen supistamisen ja etenkin suomalaisten työssäkäymisen lisäyksen jokin yhdistelmä. Halpa lainaraha on kuitenkin sallinut kestävien vaihtoehtojen siirron tulevaisuuteen. Päättäjiemme ei ole tarvinnut keskittyä ratkaisemaan tätä poliittisesti vaikeaa ja ikävää, jopa talouspoliittista itsenäisyyttämme uhkaavaa ongelmaa.

Valtionkin veloista vastuussa olevat kotitaloudet ovat samanaikaisesti itse velkaantuneet vauhdilla (tässä). Vuonna 2020 niiden omat velat ylittivät keskimäärin niiden käytettävissä olevat vuositulot kolmanneksella ja joka kahdennellatoista se ylittyi nelinkertaisesti. Kotitalouksista melkein joka kymmenennellä oli merkintä maksuhäiriöstä. Tilannetta ovat toistaiseksi rauhoittaneet alhaiset korot, helppo valtion lainansaanti, korkeat vakuusarvot (kiinteistöt ja arvopaperit) sekä melko hyvä työllisyys. Huolta tästäkin helposti kriisiytyvästä tilanteesta ovat kantaneet ja esittäneet lähinnä virkamiehet.

Velkaantumisen ongelmat helpottuisivat jos talouskasvua ja etenkin tuottavuuden kasvua voitaisiin nostaa. Tulevaa tuottavuuden kasvua ovat kuitenkin rajoittaneet alhaiset sijoitukset reaaliseen ja inhimilliseen pääomaan (tässä). Voidaan epäillä, että euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka on heikentänyt tehtyjen reaalisijoitusten tehokkuutta Suomessakin. Sijoitusten määrä ja laatu eivät kuitenkaan ole moneen vuoteen vakavasti huolestuttaneet poliittisia päättäjiämme.

Eri maiden hallitusten yleispoliittiset toimet ovat myös osaltaan rasittaneet talouskasvua ja julkista taloutta. Koronaepidemian hidastamiseksi määrätyt toimet häiritsivät tuotantoa ja kansainvälisiä toimitusketjuja laajasti. Edessä näyttää olevan kansainvälisten ketjujen lyheneminen siihen liittyvine tehokkuustappioineen. Halvempia välituotelähteitä korvataan turvallisuussyistä kalliimmilla vaihtoehdoilla.

Pyrkimykset energiatuotannon nopeaan muutokseen ovat jo nostaneet ja edelleen nostamassa hintatasoa ja edellyttävät valtavia ja nopeita sijoituksia (tässä ja tässä). Nämä sijoitukset eivät tuota uutta hyvinvointia vaan korvaavat parhaassa tapauksessa fossiilisten polttoaineiden poiston johdosta tapahtuvat elintason menetykset. Koska taloutemme perustuvat energian käyttöön, ovat kasvuhäiriöt muutosprosessin aikana varsin todennäköisiä.

Yleistyneet talouspakotteet tuottavat lisää tuotantoon liittyviä häiriöitä ja vähentävät vientituotteiden kysyntää EU-laajuisesti. Vastapakotteet taas häiritsevät raaka-aineiden saantia länsimaissa. Suomen osalta on vielä epävarmaa mitä innokas osanotto pakotteisiin ja sotilaallinen liittoutuminen lopuksi taloudellisesti vaativat.

On inhimillisesti helppoa ymmärtää noudatettua arvoihin ja velkaantumiseen perustuvaa lyhyen tähtäyksen politiikkaa. On vaikeampaa ymmärtää miksei tämän politiikan vähänkin pidemmän aikavälin kustannuksia ja seuraamuksia ole painokkaammin korostettu julkisessa keskustelussa. Velkaantumista seuraa takaisinmaksun aika, jolloin kansalaisten enemmistö joutuu elämään nykyistä selvästi niukemmin. Arvojen politiikka johtaa nykytiedon mukaan ainakin moneksi vuodeksi taloudellisen tuottavuuden ja kansalaisten elintason laskuun. Jolleivät kaikki maat noudata tätä politiikkaa arvojen seuraaja kärsii lisäksi kilpailukyvyn menetyksestä.

Olisi varmaan hyvä muistaa, ettei ilmaista lounasta edelleenkään ole olemassa. Arvojenkin noudattamisesta lankeaa viimein tavalla tai toisella taloudellinen seuraamus. Ihmisten maailmassa on todellisuuden tunnustaminen yleensä eduksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Onko NATO-jäsenyytemme hyvin perusteltu?

Samoin kuin (toivottavasti) monet muut suomalaiset olen viime aikoina yrittänyt arvioida Ukrainan sodan merkitystä Suomen omalle turvallisuudelle. En ole turvallisuuden asiantuntija eli olen miettinyt asiaa kokopäiväisesti vain viikkoja enkä vuosikymmeniä. Silti minun on kansalaisena pakko muodostaa oma käsitykseni asiasta eikä alistua kyselemättä Suomessakin jo voimalla toimivien propagandakoneistojen vietäväksi. Suosittelen muillekin.

Lukijoiden ajan säästämiseksi kerron jo näin aluksi, että pidän selvittämisyritykseni jälkeen Suomen liittymistä NATO:on onnettomana ja turvallisuuttamme todennäköisesti heikentävänä muutoksena. Mahdollinen liittymispäätös on merkki tunne- eikä turvaperäisen ulkopolitiikan jatkumisesta. Liittolaisena saisimme unohtaa aikaisemmin arvostamamme roolin kansainvälisenä välittäjänä, sillanrakentajana ja lääkärinä. Muuttuisimme sotilasliiton rajamaaksi ja mahdollisen tulevan sodan ensi-iskujen kohteeksi. Ydinasepelote muuttuisi uhkaksi, jos jonkin suurvallan tilanne kehittyisi sille itselleen vaikeaksi. Suomessa sodan tuhot olisivat sitä suurempia mitä voimakkaampi olisi oma puolustuksemme.

Joka haluaa muodostaa NATO:a ja Ukrainaa koskevan oman mielipiteen saa varautua siihen, ettei selvästi luotettavaa tietoa ole saatavilla. Suurvallat resursseineen ja tukijoineen jakelevat totta ja tarua samalla innolla niin kauan kuin se tukee niiden omia päämääriä. Molemmat osapuolet jo sensuroivat toistensa näkemyksiä ja sanktioivat yhden totuuden epäilijöitään eri tavoin. Suomessakaan tilanne ei juuri eroa tästä. Silti ulkopuolinen voi monessa tapauksessa arvioida tietojen todenperäisyyttä vertaamalla markkinoituja versioita toisiinsa. Tärkeää on myös yrittää ymmärtää, miten osapuolet näkevät ympäristönsä. Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä näkemykset hyväksyisi.

Mielestäni Suomen turvallisuudelle on oleellista oivaltaa, että Venäjä ei näe NATO:a pelkkänä puolustusliittona vaan mahdollisena hyökkääjänä. On vaikeaa kieltää, ettei tähän arvioon löytyisi perustettakin. On pitkä lista maista, jotka viime vuosikymmeninä ovat joutuneet NATO:n tai sen jäsenmaiden sotilastoimien kohteiksi (mm. Afganistan, Irak, Libya, Serbia, Syyria). Yritykset lieventää jakoa Euroopassa Neuvostoliiton sortumisen jälkeen epäonnistuivat sotilasliiton hyväksyessä laajentumisensa kohti Venäjän rajaa. Venäjän mielestä Ukraina on vain tuorein esimerkki liiton laajentumisvalmiudesta. Hyökkäyksen voimakas sanktiointi saattaa näyttää jo sotilasliiton laajentumista seuraavalta vaiheelta.

Lännessä nähdään hyökkäys Ukrainaan osoituksena Venäjän pysyvästä laajentumishalusta ja maan nykyjohdon epäluotettavuudesta. Ukrainan liittoutumattomuutta ei ymmärtääkseni nähdä ratkaisuna vaan alistamisena valloittajan tahtoon. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään mm. pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista sen rajalle. Maan liittoutumattomuus olisi Venäjän mukaan ratkaisu selkkaukseen. Suomen omat kokemukset osoittavat puolestaan, ettei liittoutumattomuus välttämättä johda hyökkäykseen tai alistumiseen.

Vahvat voimat Suomessa ja ulkomailla haluavat kuitenkin, että nyt sallisimme sotilasliiton jäsenenä NATO:lle uuden suoran pääsyn Venäjän rajalle. Lyhyellä aikavälillä tämä lisäisi Suomen turvallisuutta vain, jos lännen käsitys Venäjästä on oleellisesti totta. Jos käsitys onkin edes osittain tarua, Suomesta tulisi uusin haaste Venäjän kokemalle turvallisuuden tunteelle. Pidemmällä aikavälillä molemmissa tapauksissa korostuisi Suomen asema sotilasliiton rajaseutuna: Suomi olisi pysyvästi uusi uhka Venäjän läntisen ja arktisen osan turvallisuudelle.

On turha vakuuttaa Suomen liittymisen puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme ja arvoistamme Venäjä näkee sotilasliittoon kuuluvan Suomen uutena uhkana turvallisuudelleen. Uhka liittyisi tästä lähtien kaikkiin sotilasliiton ja sen jäsenmaiden eikä vain Suomen omiin toimiin.

Kriisitilanteessa Venäjän läntisten ja arktisten osien suojaaminen edellyttäisi siten, toisin kuin nyt, Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Siihen tarvittavien iskujen pitäisi olla riittävän voimakkaita jotta Suomen puolustus todennäköisesti lamaantuisi, eli voimakkaampi oma puolustus vetäisi puolelleen voimakkaammat iskut. Tällä olisi ilmeisiä ja ikäviä seuraamuksia siviiliväestölle koko maassamme.

Huolta herättää tässä vaiheessa myös kaikki ne toimet joiden tarkoitus on oleellisesti heikentää Venäjän (johdon) subjektiivisesti kokemaa turvallisuutta. Kaikilla ydinaseita omistavilla valtioilla on käsitys mahdollisista tilanteista, joiden toteutuessa ydinaseiden käyttö olisi harkittava. Kun kyse on arvioista, on ulkopuoliselle epäselvää milloin tällaisen tilanteen nähdään syntyneen. Kriisien syventyessä ja selviytymisen vaihtoehtojen vähentyessä kasvaa riski ydinaseiden käytöstä eli nk. ydinasepelotteen teho heikkenee. Pitää hartaasti toivoa, ettei nykyinen kriisi osoittaudu sellaiseksi joka johtaisi pelotteen tehon heikkenemiseen juuri silloin, kun Suomi NATO-liittymisellään pyrkisi sen suojaan.

Suosittelen, että kaikki lukijani tekisivät pikaisesti oman arvionsa sotilaallisen liittymisen seuraamuksista mahdollisimman monipuolisen tiedon ja harkinnan perusteella. Tärkeää ei ole itse lopputulos vaan se, ettei mukavuudenhalusta tai muusta syystä suostuta kotimaisten ja ulkomaisten markkinointivoimien vietäväksi näin henkilökohtaisestikin merkittävässä asiassa. Varsinkin jos oma kanta eroaa kehittyvästä virallisesta kannasta olisi lisäksi oleellisen tärkeää, että siitä välitetään tietoa niille päättäjille, joita itse arvostaa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 4 Comments

Riskinotto Suomen eduilla

Kun pohdiskelee Suomen jatkuvan velkaantumisen syitä on tähän saakka voinut olettaa, että kyse on vaikuttajiemme ja päätöksentekijöidemme haluttomuudesta kestää velkaputken leikkaamisen lyhyen aikavälin tuskallisia seuraamuksia suomalaisille. Turvallisuuspolitiikkamme äskeinen tunteellinen pikakäännös kriisin keskellä viestii muusta.

Kyse voikin olla siitä, että nykyiset päättäjämme määrittelevät Suomen edut ja tavoitteet entistä enemmän tunteiden ja arvostusten perusteella. Ne eivät enää perustu samalla tavalla kuin ennen arvioihin reaalimaailman tilanteesta ja riskeistä. Tunteet ja arvot myös vaihtelevat ajan ja tilanteen myötä ja ovat lisäksi ulkopuolisten vahvan vaikuttamisen kohteina. On pelättävissä, että uskomuksiin perustuvat Suomen etuja edistävät ratkaisut ovatkin rapistuvaa ja melko tilapäistä laatua.

Suomessakin näkyvästi julkaistun tutkimuksen mukaan maailmalla ovat viime vuosikymmeninä korostuneet tosiasioiden ja analyysin sijasta tuntemukset ja uskomukset (tässä ja alunperin tässä). Vaikuttaminen vaatii siten enenevästi tunteiden herättelyä ja ohjaamista eikä tosiasioiden esittämistä ja pohtimista. Vahvoilla tässä ovat resurssiensa takia etupäässä suuret maat ja niiden etuja palvelevat ryhmät. Oiva esimerkki on Irakin sota, jonka aloittamista (Suomessakin) perusteltiin tunteisiin vetoavilla väittämillä, jotka jälkeenpäin osoittautuivat perättömiksi. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Nykyään voidaan entistä helpommin valita omille tunteilleen ja uskomuksilleen sopiva todellisuus profeettoineen. Mediakin valitsee oman totuutensa – ja voi samalla entistä helpommin menettää uskottavuutensa toista mieltä olevien lukijoiden silmissä. Valikointi on erityisen helppoa asioissa jossa todellinen tilanne selviää vasta paljon myöhemmin. Velanotto ja turvallisuusjärjestelyt kuuluvat tähän kategoriaan.

Valtion velka oli aikaisemmin rasite, jollei sillä samalla vähitellen saanut synnytettyä varoja sen takaisinmaksuun. Sen kasvattamista piti varoa, koska suureen velkaan liittyi mm. riskejä talouspolitiikan liikkumavaran supistumisesta, sijoittajien epäluottamuksesta nousevine korkovaatimuksineen ja epävakaista pankki- ja rahoitusmarkkinoista. Maltillinen velkataso salli myös korkotason liikkumisen taloustilanteen ja eri luotonottajien riskitason mukaan.

Viime vuosina valtion velka on kuitenkin näyttäytynyt rahoituksen melkein ilmaisena jäännöseränä. Velanoton määrän ovat ratkaisseet välittömälle hyvinvoinnille tarpeelliset (netto)menot. Sillä ei tunnu olevan selvää ylärajaa eikä sen siten mielletä rajoittavan tuleviakaan rahoituskohteita samalla tavalla kuin ennen. Valtion velkojen takaisinmaksun tarpeellisuuskin kyseenalaistetaan, kun rahoituksen lähde viime kädessä on keskuspankki. Myös kotitaloudet ovat tottuneet helppoon, halpaan ja joustavaan rahoitukseen, jossa takaisinmaksu ei kuulu lähitulevaisuuden murheisiin. Ennakoidut ongelmat alkavat kuitenkin jo näkyä.

Valtion turvallisuus merkitsi meillä aikaisemmin pyrkimystä pysytellä kansainvälisten riitojen ja selkkausten ulkopuolella mutta kykyä myös puolustautua jos tässä ei onnistuttaisi. Erityisen tärkeää, vaikkei aina helppoa, oli hyvien suhteiden ylläpito naapurimaiden kanssa. Turvallisuuspolitiikkamme taustalla oli käsitys siitä, miten etenkin naapurimme Neuvostoliitto/Venäjä arvioisi Suomen toimien ja päätösten seuraamuksia. Omat arvomme, mieltymyksemme ja uskomuksemme pyrittiin huomioimaan päätöksissä tavalla, joka aiheuttaisi mahdollisimman vähän väärinkäsityksiä naapurillemme.

Mielestäni erinomaisen hyvä ja tasapainoinen kirjoitus asiasta löytyy mm. tästä.

Nyt turvallisuutemme nähdään laajasti vaativan pikaista liittymistä NATO:on joka Venäjän mielestä on epäluotettava ja sille vihamielinen. Venäjä on toistuvasti selittänyt hyökkäystään Ukrainaan pyrkimyksenä estää sotilasliiton laajentumista Venäjän rajalle. Suomi näyttää nyt vakain tuumin haluavan omalta osaltaan edistää tällaista laajentumista.

On turhaa vakuuttaa liiton puolustuksellisuutta, koska ainakaan Venäjä ei siihen usko. Riippumatta omista näkemyksistämme Venäjä nähnee Suomen liittymisen uutena osoituksena liiton määrätietoisesta laajentumishalusta. Venäjän luoteisosan suojaaminen kriisitilanteessa edellyttäisi liittymisestä lähtien Suomen kuvitellun uuden lähiuhan nopeaa kukistamista. Mediamme ja monien suomalaisten innostuksesta päätellen NATO:on liittymisen ei silti nähdä synnyttävän Suomelle uusia vaikeasti hallittavia riskejä. Uudet riskit katsotaankin nähtävästi hallittavan muiden liittolaismaiden ydinasepelotteella. Mahdollinen liittyminen katsotaan tervetulleeksi myös moraalisista syistä.

Mielestäni ajatus, että sekä sotilaalliseen liittymiseen että velkaantumiseen liittyvät riskit ovat vähentyneet, perustuvat osin samoihin oletuksiin. Molemmissa tapauksissa on kyse arviosta siitä, miten muut maat ja asianosaiset tulevat toimimaan etenkin pitkällä aikavälillä ja kriisitilanteissa.

Velan osalta on mm. pakko olettaa, että EKP joko jatkaa nykyistä politiikkaansa tai ainakin varmasti pelastaa valtiot maksukyvyttömyydestä. Olettamusta tukee – tosin melko heikosti – se, että monet unionin eteläiset jäsenmaat jo kokevat vakavia velkaongelmia (Espanja, Italia, Kreikka, Portugali sekä niiden tukija Ranska). Turvallisuuspolitiikan osalta on taas pakko olettaa, että turvatakuita antavat maat pystyvät lupauksensa lunastamaan ja myös haluavat sen tehdä riippumatta omaan turvallisuuteensa kohdistuvista riskeistä. Näitä olettamuksia ei ymmärtääkseni tue tällä hetkellä mikään eikä USA:stakaan puutu olettamuksia epäileviä ääniä (esim. tässä).

Uuden politiikkasuunnan vauhdittajana voi olla myös se, että monet muut EU:n jäsenmaat seuraavat vastaavaa politiikkaa. Tämä antaa Suomen päättäjille ja muille vaikuttajillemme poliittista suojaa tuloksesta riippumatta. Jos kaikki käy hyvin he olivat viisaita. Jos käy huonosti niin muutkin olivat harkinneet väärin. Laumassa voi olla tällä tavalla turvallista, mutta se ei todellisuudessa estä suurten ja kohtalokkaiden virheiden syntyä.

Henkilökohtaisesti minua myös huolettaa tiettyjen venäläismedioiden sulkeminen normaalin internetin käyttäjiltä Suomessa ja laajemminkin unionissa. Tutustuminen kiistanalaisten uutisten eri versioihin, esim. Venäjän omiin näkemyksiin, on käynyt vaikeaksi. Jos unionissa suosittu versio on selvästi uskottavampi luulisi olevan eduksi, että tämä saataisiin laajasti näkyviin mahdollisimman selvästi. Sensuuri sen sijaan toimii niin kuin vaientaminen aina – se synnyttää väärinymmärryksiä ja lisäksi epäilyjä: halutaanko estää satunnaisen tiedon eikä loputtomien valheiden saantia?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment