Kiirastuli luvatun paratiisin tilalle?

Posted on June 17, 2020 by Peter Nyberg

Vielä tällä viikolla on käsittääkseni tarkoitus aloittaa konkreettiset neuvottelut päämiesten kesken EU-komission esityksestä koronarahastoksi. Neuvottelujen lopputulos on ajallisesti tietenkin vielä jonkin matkan päästä (heinäkuu tai syksy), mutta nyt jo käytännössä ratkaistaan tulevan tuloksen pääpiirteet.

Suomen osalta kysymys on kahdesta erittäin tärkeästä asiasta: maamme tulevasta velkakuormasta sekä oikeudesta itse päättää taloudesta yhteiskuntamme perustana. Molemmat kysymykset liittyvät tietenkin toisiinsa. Raskaalla velkakuormalla suuri osa verorahoistamme päätyy jossain vaiheessa korkomaksuiksi ja maassamme päättävät muutenkin käytännössä muut eli velkojamme. Vähäisellä omalla päätösvallalla taas emme itse päätä verojemme korkeudesta emmekä niiden käytöstä.

Kyse ei siis ole tämän vaalikauden asiasta vaan ennen kaikkea tulevien vuosikymmenten ja tulevien sukupolvien kuormittamisesta. Useille nuorista ammattipäättäjistä kyse näyttää olevan lähinnä taktisesta ja pr-painoisesta ratkaisusta, jossa kiire ja rooli painavat sisältöä ja vaikutuksia enemmän. Jos hyöty omille tausta- ja aateryhmille saadaan heti niin tulevaisuus on joko määritelmällisesti hyvä tai se kyllä hoituu sitten kun tulee. Vaikuttaa siltä, että harva päättäjä enää olisi kiinnostunut etukäteen välttämään pahimpia tulevaisuuden vaihtoehtoja (varovaisia strategioita edistävä tavoite ”minimizing maximum regret”).

Esimerkin huolettomasta päättäjän puheenvuorosta tarjoaa EU-asioista vastaava ministerimme (tässä ). Hänen mukaansa Suomi ei halua vaatia koronarahastolta tarkkaa rajausta eikä saajilta ehtoja niin kuin eräät muut EU:n jäsenmaat (”niukka nelikko” jossa mukana mm. Ruotsi ja Tanska). Päinvastoin, tiukkoja kynnyskysymyksiä ei ole vaan keskitytään kompromisseihin. Yhteinen ratkaisu on tärkeä koska EU on niin tärkeä Suomen viennille. Sellaisella julkituodulla neuvottelutaktiikalla ei liene ylivoimaista arvioida kuka vetää ja ketä vedätetään tulevissa keskusteluissa.

On tietenkin esimerkkejä vielä radikaalimmista puheenvuoroista joissa osaltaan tuetaan nykyisen hallituksen linjausta. Eräässä niistä ehdotetaan, että yhteisvastuun ei pitäisi koskea vain EU:n jäsenmaiden talouksia vaan myös niiden poliittisia oloja (tässä). Jos pohjoiset maat ovat liian nuivia on vaarana, että valtaan tulevat esim. EU-eroa ajavat populistit Italiassa. Joka lukee kyseisen kirjoituksen rivien välistä saa helpostikin vaikutelman, että pelkästään italialaisten oma tyytyväisyys riittäisi ratkaisemaan hyväksyttävien rahasiirtojen ylärajan. Silti päädytään arvioon, että tällainen rahasto olisi hyväksyttävissä koska se kuitenkin on vain väliaikainen ratkaisu eikä ilmeisesti houkuttelisi jatkoon. Mitään arviota ei esitetä siitä, mikä voisi olla Suomen osuus euroina sellaisesta rahastosta ja mikä voisi olla sentyyppisen taloudenpidon seuraamus EU:n talouskasvulle.

Silti on myös runsaasti puheenvuoroja joita luulisi voitavan hyödyntää muodostaessa Suomen kantaa mm. koronarahastoon. On kyseenalaistettu, että Suomi merkittävästi auttaisi omaa vientiään lahjoittamalla rahoitus- ja tulotukea ulkomaille (tässä). Puheenvuorossa pyritään, toisin kuin yleensä vienninedistäjien puheenvuoroissa, selvittämään koronarahaston euromääräisiäkin vaikutuksia Suomen vientiin. Lopputulema on, että taloudellinen nettovaikutus on massiivisesti tappioksemme eli rahaa menee huomattavasti enemmän kuin ansaitaan (mutta maksajat ovat tietenkin toiset kuin hyötyjät).

Samoin on yritetty euroina osoittaa, että Suomella on uskottua vähemmän varaa lisävelkaantumiseen, koska yleensä piilossa pysyvät valtiontakaukset ovat viime vuosikymmenenä kasvaneet vauhdilla (tässä). Erinäiset takaukset ja lupaukset ovat tämän mukaan jo 110 mrd euron verran. Suurin osa näistä vastuista toki toteutuu vasta jonkinlaisen yhteiskunnallisen tai yrityskohtaisen ulkomaisen kriisin seurauksena. Ottaen huomioon nykyinen ja odotettavissa oleva taloudellinen tilanne maailmalla olisi kuitenkin uskaliasta väittää, ettei mikään näistä takauksista voisi toteutua.

Koronarahasto nostaa selvästi esille Suomen yhä vaikeammin yhdistettävät tavoitteet. Halutaan kasvua jotta hyvinvointi ja valinnanvapaus voidaan ylläpitää. Eurojärjestelmän kasvu on kuitenkin tasapainoton ja keskimäärin heikko. Samalla halutaan turvallisuutta sitoutumalla uskottuihin vahvuuden ja moraalin lähteisiin (EU ja USA). Toivomamme turvan takaajat taas riitelevät keskenään ja EU vaatii yhdistämistä varten rahaa mitä Suomi ei pysty ansaitsemaan. Edessä ehkä häämöttääkin ikuinen taloudellinen kiirastuli luvatun paratiisin tilalla.

Ajankohtaisilla päätöksillä on myös vakavat sisäpoliittiset rajoitteet. Kansakunta ei vuosikymmeniin ole suostunut kiinteän valuuttakurssin edellyttämiin joustoihin. Suurin osa ei myöskään ole hirveästi lämmennyt velkaantumisen väistämättä vaatimiin rajoitteisiin. Miten mahtaa käydä kun ihmisille vähitellen selviää että molempiin joudutaan pakottamaan viime kädessä EU:n ja sen jäsenvaltioiden painostuksella?

Tuleeko silloin mieleen, ettei monikaan ole eläessään äänestänyt edustajaa päättämään maan itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta? Nouseeko silloinkin patsaita hiljaina alistuvien nykypäättäjien kunniaksi? Juhlitaanko vaikenijat?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 1 Comment

Miksi Suomi edes harkitsee yhteisvastuuta?

Posted on May 28, 2020 by Peter Nyberg

Taas ollaan euroalueella voimallisesti liikkeellä rahoituksen yhteisvastuun lisäämiseksi eli jo pitkään jatkuneen huonon talouspolitiikan palkitsemiseksi. Suomi näyttäisi olevan halukas heikon talouspolitiikan tukijaksi.

Tämä on ehkä ymmärrettävä niin, että maamme päättäjät tukijoineen eivät niinkään arvosta taloudellista hyvinvointia ja vakautta vaan muita tavoitteita. Ehkä EU-jäsenyys poliittisine arvoineen ja seuraamuksineen saakin maksaa paljon sekä rahassa että itsemääräämisoikeudessa mitattuna? Suomihan on jo jonkin aikaa kuullut talouspoliittisesti saamattomiksi tunnistettavien maiden joukkoon. Riittämättömiksi koettuja tuloja on korvattu velalla jonka hinta on Suomelle alhainen vain euroalueen jäsenenä. Ehkä päätösvastuu ankeaksi hahmottuvasta tulevaisuudesta halutaankin siirtää ulkopuolisille?

Kohta ratkaistaan, suostuvatko suomalaiset velkaantumaan vielä lisää muiden maiden tulojen kasvattamiseksi. Hinnaksihan EU vaatii vain hieman päätösvaltaa Suomen valtion budjetista ja ehkä suomalaisten verottamisesta.

Suomalaiset päättäjät ovat jo monen vuoden ajan suostuneet erilaisiin taloudellista yhteisvastuuta pikkuhiljaa lisääviin hankkeisiin (Kreikka, EVM, pankkiunioni, yhteinen pankkikriisirahasto, EKP:n määrällinen keventämispolitiikka). Yhteisvastuulla poistetaan pääsääntöisesti jollekin maalle lankeava taloudellinen rasitus josta sen ei arvioida selviävän.

Akuutin voimattomuuden syyt ovat melkein aina ylisuuri velka ja poliittinen haluttomuus/kyvyttömyys katkaista velkaantumiskehitystä. Taustalla on yleensä nk. hyvä selitys: poliittinen mahdottomuus (haluton kansa tai riitaiset päättäjät), ulkopuoliset syyt (joita voitaisiin hallita jos talous pidettäisiin paremmassa kunnossa) tai maan historia (muut ovat aikaisemminkin tulleet maan velkojen maksajiksi).

On väitetty, ettei ongelmamaiden menojen rahoittaminen tulonsiirroilla ole samaa kuin niiden velkojen maksu joka on kielletty (EU:n perussopimus artikla 125). Tämä on puhdasta sanahelinää vailla todellisuuspohjaa. Tulojen lisääminen siirroilla helpottaa ylipäänsä saajan maksuja, myös velkojen osalta. Tällä tavalla koetetaan muodollisesti perustella, että tulonsiirtounioni on mahdollinen ilman perussopimuksen muuttamista.

Taloudellinen yhteisvastuu varmistaa julkisesti, että ylivelkaantunut maa (esim. Italia) voi jatkaa valitsemallaan linjalla luottaen siihen, että muut viime kädessä ottavat vastuulleen sen velkoja. Tulonsiirron maksajia löytyy, koska velkaisten maiden yleisöt ovat velkoojamaiden (mm. Saksan) tuotteiden ahkeria ostajia. Taloudellinen yhteisvastuu on yhteismarkkinoilla siten myös tapa epäsuorasti tukea vahvempien maiden tuottajia pelastamalla osa niiden ostajista konkurssilta. Samalla näille maille kyseenalaisia luottoja myöntäneet pankit tietenkin pidetään pystyssä. Yhteisvastuuseen patistetaan kuitenkin mukaan myös maita joilla ei luulisi olevan suoraa kiinnostusta suurten kilpailijoittensa tai huonon talouspolitiikan tukemiseen (mm. Suomi).

Miksi Suomen päättäjät tukijoineen ovat niin valmiita edistämään järjestelmää joka ei voi tuottaa jäsenilleen kestävää hyvinvointia? En pysty uskomaan, että fiksut ihmiset eivät ymmärtäisi tällaisen järjestelmän aikaa myöten tuhoisia taloudellisia vaikutuksia. Siten joko muita yhteisvastuun vaikutuksia pidetään tärkeämpinä tai yhteisvastuusta ei vain uskalleta kieltäytyä. Yhteisvastuuta voidaan pitää tärkeänä mm. maailman läntisen osan eräänlaisena jäsenmaksuna (toivottuina jäsenetuina ”turvallisuus” ja ”liberalismi”). Jäsenyyttä pitää varjella hinnalla millä hyvänsä läntisen yhteisön lisääntyvistä riidoista, painostuksista ja ongelmista huolimatta.

Ei sovi unohtaa, että Suomen oma talouspolitiikka on viime vuosikymmenen aikana perustunut jatkuvaan velkaantumiseen. Kykyämme hoitaa tulevia taloudellisia haasteita omin varoin on velkaantumisella heikennetty pitkäksi ajaksi. Velanotolle on tietenkin ollut nk. hyviä selityksiä: uutta Nokiaa ei ole syntynyt, ei ole ollut poliittisesti mahdollista leikata yleisön ostovoimaa ja taloudelliset menetykset lisätyöttömyyksineen olisivat olleet suuret. Vähempää huolta ovat valitettavasti aiheuttaneet velkaantumisen pitkän aikavälin seuraamukset: herkkyys taloudellisille häiriöille sekä riippuvuus ulkopuolisten velkoojien päätöksistä ja mielipiteistä.

Suomesta on vähitellen tulossa euroalueen pohjoinen ongelmamaa. Kasvu on heikko, velkaa on yhä enemmän eikä kilpailukyky jousta kiinteän valuuttakurssin vaatimusten tahdissa. Ei ole mahdotonta, että Suomikin jossain vaiheessa saattaa olla rahanavun tarpeessa. Ehkä ymmärrystä Etelä-Euroopan velallisille siksi löytyy Suomen päättäjäpiireissä enemmän kuin muissa pohjoismaissa.

Suomen ongelmaa vauhdittaa euroalueen vähitellen lisääntyvä yhteisvastuu. Toteutuessaan se merkitsee Suomelle runsaasti varojen lisätarvetta muille jäsenmaille annettavien tukien rahoittamiseksi. Menneestä päätellen on lisäksi sinisilmäistä uskoa, että kerran myönnetty yhteisvastuullinen rahoitus/lahja jäisi ainutkertaiseksi. Kasvava velka ja yhteisvastuu tulevat melko nopeasti vaikeuttamaan Suomen mahdollisuutta ylläpitää nk. pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiohan perustuu korkealla verotuksella rahoitettuihin sosiaalisiin palveluihin. Verotuksen tasoa väitetään usein niin korkeaksi, että se estää kasvun ja työllisyyden. Vaikka Suomen elintason merkittävä nousu sodista lähtien ehkä kyseenalaistaisi tämän, päättäjiemme halu nostaa veroja on ollut ja on edelleen vähäistä. Uusien merkittävien yhteisvastuumaksujen tapauksessa tämä merkitsee, että joistain suomalaisten nykyisistä etuuksista pitää luopua tai velkataakkaa pitää lisätä.

Suomalaisilta siis viedään päättäjiemme suostumuksella ja avulla vähitellen mahdollisuudet itse päättää yhteiskuntapolitiikastamme. Samalla Suomi on itsekin altistunut samanlaiseen lepsuun taloudenpitoon kuin EU:n ongelmamaat. Tällaiseen eivät aikaisemmat sukupolvet olisi suostuneet. Ovatko nykysuomalaiset todellakin valmiit palkitsemaan huonoa talouden hoitoa, arvostamaan lyhyen aikavälin etuja pidemmän aikavälin hyötyjen edelle ja luopumaan oikeudesta itse päättää maassa synnytettyjen tulojen käytöstä?

Jos suomalaiset ovat tähän valmiita on enää lyhyt matka siihen, että suomalaiset suostuvat elämään muiden komennossa eurooppalaisen liittovaltion rajaseudulla.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 22 Comments

Miten veloista eroon?/How to eliminate the debt?

Posted on May 6, 2020 by Peter Nyberg

Toimenpiteet koronaviruksen hallitsemiseksi vähentävät välttämättä sekä tavaroiden ja palvelujen kysyntää että niiden tarjontaa. Vaikutukset näkyvät ensin ja eniten palvelusektorissa ja siirtyvät myöhemmin tavarasektoriin sitä mukaa kuin työntekijät eristetään, välituotteiden tarjonta keskeytyy ja kysyntä alenee. Viime kädessä altistetut yritykset kokevat rahoitus- ja vakavaraisuusongelmia kun niiden puskurit on käytetty loppuun.

Alla olevan kirjoituksen oletus on että yritykset korvata vähentynyttä yksityistä kysyntää lisääntyvillä julkisilla menoilla ja edullisilla lainoilla eivät riitä taloudellisen taantuman estämiseksi. Jopa viralliset tahot ennakoivat taantumaa jollei onnistuneesti toteuteta sarjaa vaativia talouspoliittisia toimia ( esimerkiksi tässä ).Jo suunniteltuja taantuman vastaisia toimia voimakkaampia toimenpiteitä tullaan siten katsomaan tarpeellisiksi.

Keskuspankit ja hallitukset pyrkivät parhaillaan pitkittämään aikaa ennen taantumaa tarjoamalla kotitalouksille ja yrityksille (pankit mukaanlukien) melkein rajattomasti luottoja ja jopa lahjarahaa. Vaikka tämä lyhyellä aikavälillä helpottaa saajien tilannetta, se samalla myös kasvattaa yksityisen ja julkisen sektorin jo korkealle noussutta velkaantuneisuutta. Helpotus on lisäksi suurin yrityksille jotka ovat korkeintaan heikosti kannattavia (”zombiet”, katso esimerkiksi tässä ja tässä). Juuri nyt velkaantuneisuuden kasvu ei välttämättä ole ongelma matalien korkojen takia, mutta yksityinen rahoitus tulee pian katoamaan ilmeisesti lukuisilta yrityksiltä, joiden odotetaan kärsivän kehittyvästä taantumasta, mukaan lukien niiden pankeilta.

Siinä vaiheessa tapa siirtää likviditeettiongelmat tulevaisuuteen (QE sen eri muodoissa) osoittautunee riittämättömäksi ja päätöksiä pysyvistä ”uusista” talouspolitiikan tukitoimista on tehtävä. Todennäköisessä toteuttamisjärjestyksessä sellaiset toimet olisivat seuraavat:

  • lakiin tai kirjanpitosääntöihin perustuvat säännökset konkurssikypsien laitosten julistamista virallisesti vakavaraisiksi (yleisön käsitysten hallinnointi eli kirjanpitokikkailu);
  • uudet yritykset nostaa kuluttajainflaatiota aiheuttamatta samalla vastaavaa korkotason nousua (tulonsiirto yksityisen sektorin sisällä);
  • viimeisenä keinona laajan konkurssiaallon ja pankkikriisin hyväksyminen samalla kun ehkä jatketaan ongelmissa olevien kotitalouksien ja vähäongelmallisten yritysten tukemista (talouden uudelleenjärjestely).

Ensimmäinen vaihtoehto edellyttää todennäköisesti konkurssikypsien laitosten ja yritysten luottoriskin siirtoa julkiselle sektorille, mukaan lukien keskuspankille. Yksityisen sektorin luottojen hankkiminen rahaa tai valtionbondeja vastaan voitaisiin helposti hoitaa joko keskuspankin tai tehtävää varten perustetun erityislaitoksen kautta. Vaihtoehtoisesti ne voisivat toimia valtionpapereiden talletuspaikkana mahdollistaakseen hallituksen lisävelkaantumisen (esimerkkeinä malleista joka käyttäisivät tähän keskuspankkia, katso tässä ja tässä ). Samanaikaisesti politiikkojen on kuitenkin pakko hyväksyä uusia sääntöjä varmistaakseen, ettei tämä vaaranna odotettavissa olevaa julkisen sektorin omaa vakavaraisuutta. Tämä vaatisi uskottavan lakipohjaisen lupauksen rahoittaa hankittujen luottojen aiheuttamia mahdollisia tappioita vähentämällä muita tulevia julkisia menoja. Jos tällainen lupaus voitaisiin tehdä tarkentamatta aikataulua se olisi poliittisesti ihanteellista lyhyellä aikavälillä, koska tuomionpäivän voisi lykätä kunnes julkisten laitosten uskottavuus lopuksi on tyystin menetetty.

Jos tällainen politiikka onnistuisi se tukisi ennen kaikkea sijoittajia/omistajia/johtajia säästämällä heidät yritysten ja niiden velkojen arvonalennuksilta. Nämä yritykset voisivat vuorostaan uudelleen työllistää niin pian kuin taloudelliset odotukset, taloudellinen käyttäytyminen ja tuotanto ovat palautuneet riittävästi. Kun uskottavuus lopulta haihtuu, taloudellinen ja yhteiskunnallinen sekasorto tulee olemaan melkoinen.

Toista vaihtoehtoa on jo viime vuosien aikana kokeiltu keskuspankkien toimesta mutta suuremmitta tuloksitta. On lukuisa määrä vaihtoehtoisia teoreettisia selityksiä sille, miksi historiallisen kevyt rahapolitiikka ei ole aiheuttanut kuluttajahintojen nousua eikä tämä ole paikka yrittää arvioida näiden selitysten vahvoja ja heikkoja puolia. Mitä selitysten moninaisuus meille kertoo on yksinkertaisesti, että inflaation säätely on epäluotettava reaalisen velkaantuneisuuden hallinnan välineenä. Velkaantuneisuuden näkökulmasta on kuitenkin tärkeä muistaa, että hintaindeksit eivät sisällä finanssisijoitusten hintoja. Kevyen rahapolitiikan mahdollistamat luotot finanssisijoituksia varten ovat kuitenkin lisääntyneet merkittävästi, kasvattaen sekä velkaantuneisuutta että omaisuusarvoja. Yhteys velkaantuneisuuden ja omaisuusarvojen välillä tuleekin olemaan tärkeä tulevassa taantumassa.

Jos tällainen politiikka onnistuu se tukisi etenkin reaaliomaisuuteen keskittyneitä sijoittajia sekä kaikkia nettovelkaisia nimellisarvoisten saatavien omistajien ja nettosäästäjien kustannuksella. Jos inflaatio sattuisi kiihtymään hallitsemattomasti olisi odotettavissa ehkä voimakkaitakin yhteiskunnallisia seuraamuksia joiden luonne ja aikataulu olisivat vaikeita ennakoida.

Kolmas vaihtoehto on aina tarjolla joko nollavaihtoehtona (default) tai sunnitelmallisena politiikkana. Sen lyhyen aikavälin kustannukset ovat valitettavasti karkeasti riippuvaisia yksityisen ja julkisen sektorin velkaantuneisuudesta. Pidemmällä aikavälillä sen etu on sellaisten yritysten, pankkien ja johtajien (ihanteellisesti mukaan lukien poliittiset johtajat) poistaminen toiminnasta jotka ovat sallineet velkaantuneisuuden nousta riittävästi tekemään mahdottomaksi selviämisen taantumasta ja sen mukaan tuomasta velallisen riskipreemion kasvusta finanssimarkkinoilla. Huonojen yksityisten yritysten siivoaminen aiheuttaisi kuitenkin taantuman tilapäisen syvenemisen sekä näennäisen vaurauden merkittävän vähenemisen. Tämä vaurauden väheneminen tietenkin vain edustaa epärealistisen korkealle arvostettujen huonojen yritysten hintakorjausta.

Jos tämä politiikka toteutuisi haavoittaisi taantuman tilapäinen syventäminen yhteiskunnan kaikkia osapuolia. Tätä seuraava nousu olisi kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi, koska taantumasta selvinneet yritykset ja pankit olisivat ennestäänkin parhaiten hoidetut. Lisäksi uusien yritysten odottama kannattavuus olisi korkea ja reaali-investoinnit siten merkittävät. Tästä huolimatta taantuman hallinta vähäisillä reaali- ja finanssipuskureilla olisi poliittisesti ja taloudellisesti haastava.

Jos yllä esitetty ajatuksenjuoksu on edes osapuilleen oikea on ilmeistä, ettei ole kivutonta menetelmää vähentää nykyistä yksityisen ja julkisen velan taakkaa. Poliittinen valinta rajoittuu siihen, mikä yhteiskuntaryhmä joutuisi ensisijaisesti sopeutumisen maksumieheksi ja milloin tämä prosessi alkaa. Päätellen siitä, että talouspolitiikka vielä keskittyy korottamaan julkista velkaa korvaamaan puuttuvia tuloja on ilmeistä, ettei alkamisajankohta tule olemaan päätöksen vaan sattuman seuraus.

*  *  *

Measures to limit the spread of the corona virus unquestionably reduce both demand and supply of goods and services. Services are affected first and most and goods later, as workers are isolated, intermediate goods supply interrupted and demand reduced. Eventually affected companies will experience liquidity and solvency problems, having first run through their financial and intermediate goods buffers.

The assumption behind what follows is that efforts to compensate diminished private demand through increased public expenditure and easy credit terms are very likely to prove inadequate to avoid a recession. Even official institutions foresee recessions unless a number of demanding conditions are met successfully ( for instance here). Countervailing policies stronger than presently foreseen vill therefore be seen as merited.

Central banks and governments now try to extend the time available before such a reckoning by offering households and companies (including banks) virtually unlimited credit and even some grants. While this is temporarily helpful, it will also increase already high indebtedness in the private and public sector. It will also primarily help companies which are, at most, marginally profitable (”zombies” see for instance here and here). Just now the increase in debt is not necessarily a problem since interest rates are low, but private funding will soon disappear for the apparently quite numerous companies expected to be affected by the developing recession, as well as for their banks.

At that time the traditional financial can-kicking excercise (QE in its various forms) is likely to prove insufficient and decisions have to be made on more permanent ”new” policies. Such policies are, in order of their likely implementation, the following:

  • legal or book-keeping measures enabling insolvent institutions to appear officially creditworthy (perception management or tricks);
  • further efforts to cause inflation without simultaneously raising interest rates by a similar amount (private wealth redistribution);
  • as a last resort, accept widespread bankruptcies and bank failures while possibly continuing support of affected households and less affected companies (restructuring).

The first alternative requires that the credit risk of (potentially) insolvent institutions and companies is transferred to the public sector, including the central bank. Aquisitions of private credits against currency or public bonds could easily be handled by the central bank or a special financial vehicle created for this purpose. Alternatively they could be used as a depository for public bonds to enable the government to take on more debt (for examples using the central bank see here and here). At the same time, however, politicians need to put in place new rules that ensure that the perceived solvency of the public sector itself is unaffected by this. This would require a credible legal promise to make good any losses on the aquired credits by reducing other future public expenditure. If such a promise can be made without specifying its time frame, it could prove politically ideal in the short term, since the day of reckoning again could be delayed until insitutions’ credibility eventually is fully lost.

If successful, such a policy would protect primarily investors/owners/managers from a decline in the value of companies and their liabilities. These companies could, in turn, re-employ workers as soon as economic expectations, behavior and production recovered sufficiently. When confidence eventually evaporates, economic and social confusion will be substantial.

The second alternative has already been tried in recent years but without success by a number of central banks. There are numerous alternative theoretical explanations for why historically easy monetary policies have not caused consumer price inflation and this is not the place to try to evaluate their various strong and weak points. What the confusion tells us is, in effect, that inflation management is unreliable as a policy tool for real debt containment. From the point of indebtedness it is, nevertheless, important to remember that cost and consumer price indices do not include prices of financial market assets. Credits for leveraged financial investment made possible by the easy money policies have risen substantially, thus simultaneously raising both indebtedness and asset prices considerably. The link between indebtedness and asset values will thus be crucial in the coming recession.

If successful, such a policy would protect primarily investors with real assets and all net debtors while hurting owners of nominal asset values as well as all net savers. If the inflation were to accelerate out of control, there could be serious social consequences the nature and timing of which are difficult to foresee.

The third alternative is always available both as default and as a considered policy stance. It’s short-term costs are, unfortunately, broadly proportional to how wide-spread and high are private and public indebtedness. Its longer-term advantage is the elimination of corporations, banks and managers (ideally including political decision makers) that have allowed leverage to build up sufficiently to make it impossible to survive a recession and the concomitant rise in borrower-specific risk premia in the financial markets. The price for letting inferior companies be weeded out will, nevertheless, be a temporary deepening of the recession as well as a major loss of perceived financial wealth. Of course, a lot of this apparent wealth loss simply represents a repricing of the unrealistically elevated value of inferior companies.

If this policy came to pass, the initial deepening of the recession would hurt all parts of society. The following economic upturn, however, would be more rapid and strong because surviving companies and banks would be the previously best managed. Also, expected profitability for new companies would be high and real investment therefore substantial. Nevertheless, managing the recession with scant real and financial buffers would be politically and economically challenging.

If the analysis above is even somewhat on target, there is no painless way of eliminating the present load of private and public debt. The political choices are limited to which groups will have to carry the primary cost and when the process will start. Judging from the fact that public debt is being raised to compensate for declining incomes, the start of financial reckoning will not be determined by choice but by chance.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Selviääkö euro koronasta?

Posted on April 9, 2020 by Peter Nyberg

Koronaviruksen vastatoimien talousseuraamukset ovat – taas – paljastaneet euroalueen edessä olevat todelliset vaihtoehdot. Jäsenmaiden kiista yhteisvastuun laajuudesta on itse asiassa kiista kahden poliittisesti täysin erilaisen tulevaisuudenkuvan välillä. Kysehän on, taas kerran, yhteisvastuun lisäämisestä jollain tavoin. Siihen kannattaa suhtautua myönteisesti vain hänen, joka sekä kannattaa euroalueen muuttamista poliittiseksi unioniksi että uskoo taloudellisesti hyvien aikojen jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen. Kiistan mielenkiintoa vähentää osaltaan se, että EKP käytännössä jo yhteisvastuullisesti hankkii omistukseensa jäsenmaiden velkakirjoja satojen miljardien edestä.

Kiista selittyy sillä, että koronan vastatoimet vähentävät maiden tuotantoa ja tulonmuodostusta. Siitä johtuvaa kysynnän laskua pyritään rajoittamaan sisäisillä tulontapaisilla rahasiirroilla valtiolta, joka taas rahoittaa nämä uudet menot lisävelalla. Ennestäänkin raskaasti velkaantuneille valtioille lisävelka uhkaa heikentää niiden luottokelpoisuutta yksityisillä rahoitusmrakkinoilla. Tätä vaikutusta vähentää puolestaan EKP:n valmius lisätä juuri näiden maiden velkapapereiden ostoja. Velkaantuneimmat maat haluavat kuitenkin pysyvämpää helpotusta eli vastikkeettomia ja ehdottomia tulonsiirtoja muilta.

Koronatoimien vaikutukset eivät kuitenkaan ole jäsenmaiden nykyisen riidan perussyitä. Varsinainen ongelma on jo kauan tiedostettu jäsenmaiden erilaisuus: Valtiot ja eri maiden väestöt suhtautuvat hyvin eri tavalla velkaan ja säästämiseen. Erilainen on myös (siihen ehkä liittyvä) valmius uudistuksiin, joiden arvioidaan pitkällä aikavälillä parantavan tehokkuutta ja tulonmuodostusta. Halukkuus pitäytyä yhteisesti sovituissa säännöissä ei ole myöskään kaikissa maissa samanlainen. Tällaiset erot vaikuttavat jäsenmaiden kykyyn ylläpitää euroalueen kiinteäkurssijärjestelmässä tulojen tasoa ja kasvua edistävää kilpailukykyä sanan laajassa merkityksessä. Pysyvinä erot synnyttävät tuloeroja joita vain tilapäisesti voidaan rahoittaa lisävelalla mutta jotka pidemmällä aikavälillä vaativat tulonsiirtoja muilta euromailta.

Tällaisia eroja voidaan viime kädessä pysyvästi hallita vain kahdella tavalla: Toinen on euroa käyttävällä poliittisella unionilla, jolla on yksinoikeus ainakin toimien ja sääntöjen laadintaan (hallitus, parlamentti), valvontaan (poliisi, sotavoimat) ja sanktiointiin (tuomioistuimet). Yksi keskus siis päättäisi tulonsiirroistakin. Toinen on kauppaliittona ulospäin näyttäytyvä unioni jossa jokainen jäsen itse määrittelee valuuttansa ja talouspolitiikkaansa, kantaen myös yksin siitä taloudelliset seuraamukset (vähitellen hyvinkin erilaiset tulotasot). Yhtään automaattisia tulonsiirtoja ei siis olisi. Viime vuosien EKP:n ja EU-komission politiikka tähtää ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseen. Koska eurojärjestelmän epätoivoinenkin tukeminen on niiden roolin mukaista, tällaisesta politiikasta ei euroalueella jatkossakaan päästä eroon.

Runsaalla ja halvalla keskuspankin rahoituksella on annettu jäsenmaille mahdollisuudet tilapäisesti lieventää eroavuuksien seuraamuksia kansalaisten ostovoimalle. Käytännössä tämä on merkinnyt yhteisvastuun kasvua. Se on julkisessa keskustelussa yleensä jätetty huomiotta, koska vastuu ei ole toteutunut EKP:n jatkuvan lisärahoituksen takia. Kiista koronatoimien seuraamusten rahoittamisesta osoittaa kuitenkin, että tämä suvantovaihe euroalueen koossapitämisessä saattaa olla päättymässä.

Edessä on lisäksi nyt myös uhkakuvana laaja kansainvälinen taantuma ja rahoituskriisi. Korkealle arvostetut omaisuuserät (osakkeet, velkakirjat, kiinteistöt) ovat jo halventuneet mutta saattavat menettää vielä runsaasti arvoaan. Velkapapereiden riskipreemiot ovat laajentuneet ja instituutioiden väliset (globaalirahoitukselle oleelliset) dollarimarkkinat ovat edellyttäneet Fedin väliintuloa. Vielä ei kuitenkaan voida olla varmoja siitä, miten laajaksi ja vakavaksi uusi mahdollinen kansainvälinen ongelma muodostuu.

Koronaviruksen torjuntatoimien seuraamukset vahvistaisivat todennäköisen kansainvälisen taantuman iskuja muutenkin heikoimpiin ja velkaantuneisimpiin yrityksiin ja pankkeihin euroalueella. Nyt neuvoteltavat tukimäärät olisivat siinä tapauksessa vain alku sarjasta tulevia tukipyyntöjä, jotka jatkuisivat niin kauan kuin euroa pitää pelastaa. Kasvaako euroalueen jäsenmaissa uhrimieliala euron pelastamiseksi kaikkien taloudellisten ongelmien ja niiden erojen lisääntymisen myötä? Vain jos tähän voidaan vastata myönteisesti voisi taantuman toteutuminen vahvistaa euroalueen elinkelpoisuutta. Muussa tapauksessa on lähellä johtopäätös, että mitä vakavampi taantuma, sitä epätodennäköisempää euroalueen säilyminen.

Hyvällä onnella taantumasta voisi tulla lievähkö ja rahoituskriisi voitettaisiin vielä kerran keskuspankkien velanottoa lisäävällä rahavyöryllä. Realistisemmin, lisääntyvät riskit rajoittavat kysyntää, luottamusta ja velkaantumista. Taantumasta tulee silloin raju ja laaja sekä rahoituskriisistä syvä ja siten todennäköisesti pitkäkin. Periaatteessa voidaan aina kuvitella tilanteita joissa euroalue taantuman syvyydestä huolimatta säilyisi rakoilematta. Kuitenkin jo yhden velkaisen jäsenmaan lähtö euroalueelta tietäisi muille merkittävää järjestelmän lisärasitusta EKP:n luottotappioiden kautta. Tämä lisäisi muidenkin jäsenmaiden lähtöhalua ja -tarvetta. Viimeisille jäsenille jäisivät jaettaviksi keskuspankin varmat velat ja hyvin epävarmat saatavat.

Olen tähän saakka olettanut, että merkittävä taantuma johtaisi kuluttajahintojen laskuun kysynnän laskiessa laajasti ja tuottajien kilpaillessa jäljelle jäävästä kysynnästä. Koronan ja sen torjuntatoimien aikana olen alustavasti alkanut epäillä tätä. Nyt mahdollinen taantuma alkaakin tarjonnan supistumisella ja valtavalla, kysyntää ylläpitävällä rahoitusvarojen lisäyksellä. Jolleivät lisääntyvät riskit oleellisesti tästä huolimatta vähennä menoja, voisi edessä olla voimakas inflaatiosysäys.

Valitettavan jännittäviä ja tarkkaa harkintaa vaativia aikoja on siis välittömästi myös päättäjiemme edessä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Korona, Italia ja euro

Posted on March 27, 2020 by Peter Nyberg

Euroalueen kriisit ovat monelle tärkeitä alueen integraation edistäjiä.

Viime finanssikriisin yhteydessä EKP:stä kehittyi euron pelastaja kun se varmisti talousongelmissa rypeville maille, pankeille ja yrittäjille runsaasti halpakorkoisia lainoja. Samalla synnytettiin alueelle yhteinen valvoja ja kriisinhoitaja yhteisvastuullisine rahoituksineen. Syntyi myös pankkiunioni, jonka yhteisvastuuta on parhaillaan päätetty nopeuttaa, sopivasti ennen todennäköistä uutta kriisiä. Uusi finanssikriisi maksaisi nyt Suomelle siitä riippumatta, miten paljon tai vähän se suomalaisia koskettaisi.

Koronakriisi uhkaa käynnistää jo pitkään odotetun kansainvälisen talous- ja finanssikriisin. Virus rajoitustoimineen synnyttää euroalueella ennen kaikkea palvelutuotannon ja sen yhteydessä myös tavaratuotannon ja kysynnän kriisin. Kriisiherkkyyttä ja sensyvyyttä lisää vuosien varrella syntynyt korkea ja laajasti levinnyt velkaantuneisuus. Odotettavissa on vähintäin talouksien usean kuukauden kestävä syvä sukellus, joka laajenee ulkomaankaupan supistumisen seurauksena. Pankkijärjestelmää koettelevat tästä johtuva todennäköinen asiakkaiden konkurssirypäs, tappioriskeistä johtuva omaisuusarvojen lasku sekä lisääntyvien ongelmaluottojen taakka.

Kuten usein kriiseissä näyttää käyvän, Italia on tässä sekä ongelmien että vaatimusten eturintamassa. Maa on raskaasti velkaantunut, sen pankeilla on edelleen runsaasti ongelmaluottoja eikä talouskasvua ole juurikaan ollut euroalueen perustamisesta lähtien. Italian hallitus on jo ilmoittanut ettei se noudata euroalueelle säädettyjä rajoja valtionbudjetin alijäämille. Samalla se on ehdottanut yhteisvastuullisen EVM:n rahoituksen käyttöä lähiajan terveysmenojen kattamiseksi sekä yhteisvastuullisten joukkovelkakirjojen emittoimista.

Rahoitusmarkkinoilla tiedostetaan Italiaan liittyvät riskit. Italian (yhdessä Espanjan ja Ranskan kanssa) valtionlainojen korot olivat viime viikkoina nousseet suhteessa vakaamman budjettikehityksen euromaiden korkoihin. EKP rajoitti viikko sitten tätä kehitystä uudella suurella osto-ohjelmalla (750 mrd euroa) joka tarvittaessa voidaan suunnata nimenomaan alijäämämaiden papereiden ostoon (tässä 18 pnä maaliskuuta 2020  ). Korkoerot supistuivat vasta tämän jälkeen (tässä).

Italian ehdotukset eivät ole uusia. Jo aikaisemmin ovat useat euroalueen jäsenmaat – euroalueen päättäjien lisäksi – ehdottaneet yhteisvastuullisen rahoituksen lisäämistä. Jollei eri jäsenmaissa budjettikuri radikaalisti muutu olisi kyseessä pysyvä tulonsiirto nimenomaan jatkuvia budjettialijäämiä harrastavien jäsenmaiden hyväksi. Taloudellisen kriisin oloissa näiden maiden toivomat tuet moninkertaistuisivat samalla kun niitä maksavien maiden omatkin tarpeet kasvaisivat.

Italia saattaa siis lähitulevaisuudessa tarvita vielä suurempia sitoumuksia muilta jäsenmailta. Nämä pitäisi myös myöntää ilman näkyvää eripuraa, jotta luottamus Italiaan säilyy markkinoilla. Jollei näitä varoja saada, joutuvat Italian johtajat ehkä valitsemaan kasvavan kotimaisen hädän ja euroeron välillä. Koska Italia ei hyväksy ehdollisuutta yhteisvastuullisen rahoituksen edellytyksenä saattaa lähiaikoina olla edessä varsin haastavia neuvotteluja.

Suomen päättäjien kannattaa jo hyvissä ajoin harkita mitä tehdä sellaisten neuvottelujen yhteydessä. Suostuminen yhteisvastuun ”koronaperusteiseen” laajentamiseen ei vähennä tulevia vaatimuksia yhteisvastuun lisäämisestä, pikemmin päinvastoin. Vaatimuksista kieltäytyminen saattaa puolestaan johtaa jopa euroalueen pirstoutumiseen Italiasta alkaen. Rahoitus EKP:n kautta ei ole tähän pysyvä ratkaisu kenekään kannalta. Italia ja italialaiset ovat jo raskaasti velkaantuneita ja tarvitsevat tuloja lisävelkojen sijaan. Jos taas Italia jättää euroalueen saattaa maan Target-velka jäädä maksamatta euroalueeseen jäävien tappioksi. Pitäisi siis viimeinkin konkreettisesti pohtia miten paljon euroon kuuluminen viimeiseen saakka saa Suomelle maksaa, niin rahallisesti kuin poliittisestikin.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 1 Comment

Voisiko jo riittää?

Posted on March 18, 2020 by Peter Nyberg

Jotain vakavaa tapahtui USA:ssa viime viikonlopulla. Keskuspankki (Fed) käytti raskaita rahapoliittisia välineitä talouden elvyttämiseksi: korko laskettiin kokonaisella prosenttiyksiköllä nollaan ja Fed ilmoitti ostavansa lisää velkapapereita markkinoilta (QE) 700 mrd dollarilla. Viimeisten kahden viikon aikana Fed oli jo laskenut korkonsa ½ prosenttiyksikköä ja avannut 1500 mrd dollarin repo-ohjelman rahan tukkumarkkinoiden vakauttamiseksi. Vastoin odotuksia markkinat eivät nyt kuitenkaan vakiintuneet vaan esim. osakemarkkinat jatkoivat nopeaa laskuaan.

Vakavaksi tämän tekee se, että markkinakehitys on viime vuosina mukautunut keskuspankkien ilmaisemien tavoitteiden mukaiseksi. Markkinoilla on totuttu olettamaan, että Fedin ja muidenkin keskuspankkien hallussa on tieto ja taito jolla ne ylläpitävät vakautta rahoitusmarkkinoilla. Tämä on tehnyt mahdolliseksi matalat riskipreemiot, kasvavat velkavivut ja alati kasvavat omaisuusarvot jotka ovat tukeneet, kierteen lailla, sijoittajien luottamusta ja ostohaluja. Keskuspankkeihin kohdistuvan luottamuksen pettäminen johtaa siten helposti merkittävään omaisuusarvojen laskuun ja korkotasojen nousuun. Tästä seuraa tavanmukainen kierre, jossa likviditeettiä nopeasti tarvitseville sitä ei tarjota.

Tilannetta vaikeuttavat merkittävästi koronaviruksen vastaisten toimenpiteiden tulevat talousvaikutukset. Ihmisten liikkuvuuden ja yhdessäolon rajoittaminen lamauttaa ensi vaiheessa palvelusektorin mutta vähitellen myös muiden sektorien tuotantoa. Yritysten ja kotitalouksien tulot supistuvat samalla kun omaisuusarvot muutenkin laskevat.Vaikutukset laajenevat sekä kysynnän että tuotantoketjujen katkeamisen kautta. Ainekset suuruudeltaan ja laajuudeltaan aivan poikkeukselliselle taloudelliselle romahdukselle ovat siten koossa.

Viranomaiset etsivät nyt tapaa estää kriisin syvenemistä. Tehtävää vaikeuttaa häiriöiden moniulotteisuus. Kysynnän lisääminen perinteisen finanssipolitiikan kautta ei ole tehokasta niin kauan kuin pandemiatoimet eivät salli vastaavan tarjonnankin lisäystä. Samalla yritysten huonot näkymät heikentävät niiden luottokelpoisuutta, investointihaluja ja pörssiarvoa. Yritysten ja kotitalouksien velkaantuneisuus taas merkitsee, yhdessä kielteisten tulevaisuusodotusten kanssa, ettei niiden tukeminen velkarahoitusta helpottamalla ole enää kovinkaan tehokasta. Lisävelan sijaan tarvittaisiin lisätuloja mutta tarjonnan supistuminen ei sitä salli.

Alkuvaiheessa esitetyt epäviralliset ehdotukset ovat vaikuttaneet epätoivoisilta: määrällisen rahapoliittisen elvytyksen moninkertaistaminen, rahalahjat valtiolta kotitalouksille niiden tulojen nostamiseksi, kattava valtiontuki yrityksille ehkä ehdollinen niiden kansallistamiselle, keskuspankkien ostojen laajentaminen koskemaan myös osakkeita ja muita riskipapereita, pörssien sulkeminen yritysten surkeiden arvostusten peittämiseksi, j.n.e.. Euroalueella ovat uudelleen heränneet yritykset syventää yhteisvastuuta luomalla yhteisiä velkakirjoja tai jopa eurobondeja.

On merkkejä siitä, että koronavirus halutaan nähdä omaisuusarvojen viime päivien syöksyn varsinaisena syynä. Tämä on mielestäni virheellinen tulkinta. Sellaisen tulkinnan seuraus on, että päästetään keskuspankit ja muut yhteiskunnalliset ja yksityiset päättäjät vastuustaan menneiden vuosien rahoituksellisista ylilyönneistä. Talouksien nykyisen haurauden tärkeimmät syyt löytyvät korkean velkaantumisen ja puuttuvien puskurien yhteisvaikutuksesta. Nämä taas ovat ainakin merkittäviltä osin vuosikymmenten määrätietoisen raha- ja talouspolitiikan seurauksia. Monet tarkkailijat ovat tähän viitaten ennakoineet uutta kriisiä jo kauan.

Tämä viittaa siihen, että meillä itse asiassa on samanaikaisesti kaksi hyvin erilaista kriisiä. Koronakriisi vaikeuttaa taloudellista toimintaa ja tulonmuodostusta ennen kaikkea palvelualoilla. Luottamuskriisi rahoitusmarkkinoilla taas liittyy erityyppisten rahoituslaitosten ja ehkä suurten yritystenkin pitkään jatkuneeseen ja lopuksi epäonnistuneeseen riskienottoon ja -hallintaan. Nämä kriisit tietenkin vaikuttavat ja vahvistavat toisiaan, mutta niitä ei voida ratkaista samoilla välineillä.

Koronakriisin taloudellisessa osassa on kyse siitä, miten yksittäisille ihmisille sekä pienille ja keskisuurille palveluyrityksille voitasiin varmistaa välttämättömyyksiin riittävä tulorahoitus muutamaksi kuukaudeksi. Muuta lähdettä tällaiselle ei käytännössä löydy kuin valtio eli veronmaksajat. Sellaisen tuen kohdentaminen olisi epäilemättä painajaismainen tehtävä valtion virkakoneistolle, mutta siihen tarvittavat varat eivät välttämättä olisi valtion vakavaraisuutta uhkaavia.

Luottamuskriisi sen sijaan uhkaa koko taloutta. On jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä kun nykyinen finanssijärjestelmä, keskuspankkien ja osittain hallitustenkin suosiollisella myötävaikutuksella, uhkaa aiheuttaa merkittäviä kustannuksia muulle yhteiskunnalle. Mahdollisesti annettavan tuen on tällä kertaa siksi oltava ankarasti vastikkeellista: ongelmalaitokset saatetaan selvitystilaan tai vähintäin pilkotaan, tuen ehtona on omistusoikeuden luovuttaminen valtiolle, yritysten ensisijainen rahoitusmuoto on osakkeiden myynti, rahoituksen välitys pyritään kieltämään muilta kuin valvotuilta tahoilta. Halvasta lainarahasta riippuvaiset asiakkaat saatetaan myös selvitystilaan, saneerataan ja myydään. Keskuspankkien mandaattia ja niiden valvontaa tulee kiristää.

Kuulostaako ankaralta ja epärealistiselta? Jollei tähän tai johonkin vastaavaan nyt ryhdytä on edessä toisella tavalla ikävää: kohtapuolin on edessä uusi kriisilaitosten tukijuhla veronmaksajien kustannuksella ja muutaman vuoden päästä voi odottaa vielä kolmatta samanlaista kierrosta. Mielestäni olisi nyt aika pohtia miten rahoitusjärjestelmä voisi toimia ilman että se aina välillä raskaasti rasita tavallisten kansalaisten toimeentuloa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Velasta tuleekin veljenpoika

Posted on February 17, 2020 by Peter Nyberg

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) esittää vuosittain näkemyksensä maailman rahoitusmarkkinoiden tilasta. Ennen viime finanssikriisiä IMF kuului niiden instituutioiden hyvin lukuisaan joukkoon jotka eivät nähneet mitään ongelmaa maailman rahoitusmarkkinoilla. Sen jälkeen rahoitusmarkkinoiden vakauden arvioiminen on korostunut sen toiminnassa.

Jo jonkin aikaa sitten (lokakuu 2019) julkaistu viimeisin raportti kiinnitti huomiota riskeihin jotka liittyvät finanssikriisin jälkeenkin jatkuvaan velkaantumiseen ( tässä ). Erityisen ongelmallisiksi mainittiin yritysten lisääntyvä velkaantuminen, finanssilaitosten sijoitukset heikkolaatuisiin ja epälikvideihin saataviin sekä ulkomaisen lainanoton yleistymiseen kehittyvissä maissa. Jo edellistä finanssikriisiä huomattavasti lievempi taloustoiminnan hidastuminen johtaisi esim. siihen, että melkein 40% yrityslainoista menettäisi arvonsa tärkeissä teollisuusmaissa. Tällaisen menetyksen kustannus sijoittajille olisi noin 19.000 miljardia dollaria.

Kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden tila on siis jopa IMF:n mielestä heikentynyt eikä korjaantunut edellisen finanssikriisin puhkeamisen ja taittumisen jälkeen. Riskien kasvu ei kuitenkaan ole näkynyt omaisuusarvojen alentumisena vaan päinvastoin velkakirjojen, osakkeiden ja kiinteistöjen hinnat ovatkin kasvaneet merkittävästi. Samalla laadultaan heikkojen lainojen ja osakkeiden hinnat ovat usein kohonneet lähelle paremmanlaatuisten papereiden tasoa. Sijoittajat siis keskimäärin hinnoittelevat finanssiriskejä eli tulevia tappiomahdollisuuksiaan hyvinkin vähäisiksi. Pääasiallinen syy on IMF:nkin mukaan selvä eli rahoitusolojen jatkuva helppous finanssikriisin taittumisen jälkeenkin.

Viranomaiset ja etenkin keskuspankit ovat mahdollistaneet runsaan velkaantumisen. Itse velanotto on kuitenkin velallisen ja sijoittajien oma päätös. Siihen liittyy mm. käsitys takaisinmaksun varmuudesta ja sijoituksen tuotosta. Miksi sijoittajat suostuisivat alhaiseen riskien hinnoitteluun?

On tietenkin mahdollista, että sijoittajien suunnittelujakso on niin lyhyt että vain lähiajan rahoitusolot vaikuttavat heidän päätöksiin. Selitys voisi esim. olla, että he uskovat voivansa myydä sijoituksensa ennen kuin hinnat mahdollisen kriisin alkuvaiheessa heikentyvät. Näyttöä on kuitenkin runsaasti, ettei tämä ole mahdollista jos muutkin sijoittajat samanaikaisesti haluavat samaa. Luottamus markkinoiden likvidiyteen ei siten voine olla luja sijoittajien valtaosalla.

Sijoittajien poikkeuksellisen rauhallisuuden taustalla on siten todennäköisesti luottamus siihen että viranomaiset, yleisistä syistä, varmistavat vakaat ja helpot rahoitusolot tai ainakin arvopapereiden hinnat. Sijoittajat siis odottavat, ettei raha- ja finanssipolitiikkaa kiristetä tulevaisuudessa vaan voidaan ja halutaan jatkaa löysänä käytännössä rajoitta. Vaihtoehtoisesti ainakin suurimmat sijoittajat odottavat että mahdollisen kriisin sattuessa viranomaiset pitävät heidät likvideinä ja vakavaraisina. Tämän vaihtoehdon poliittiset kustannukset päättäjille saattavat kuitenkin olla vakavat, mikä vähentää sen uskottavuutta.

Miksi sijoittajat olisivat valmiita lyömään omaisuudellaan vetoa siitä, että nykyisen kaltainen raha- ja talouspolitiikka jatkuu? Tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen ei toistaiseksi liene olemassa mutta uskoisin, että ainakin osaselitys on rahoitusmarkkinoiden merkityksen kasvu viime vuosikymmeninä. Yritysten kannattavuus on vähitellen tullut suuresti riippuvaiseksi niiden rahoitustoimista, ja kuluttajat käyttävät mielellään hyväksi tilapäistä ostovoimansa lisäystä. Kansainvälistyminen suosii yhdenmukaistamista ja yksittäiset ponnistukset talouspolitiikan kiristämiseksi vaikeutuvat (painostus, arbitraasi). Korkea velkaantuneisuus kasvattaa kireämmän rahapolitiikan taloudellisia ja päättäjien kannalta tärkeitä poliittisia kustannuksia.

Velkaantuneisuus ei silti voi kasvaa rajatta, koska se synnyttää väistämättä itseään rajoittavia ilmiöitä. On merkkejä siitä, että mahdollisuus sijoittaa rahoitusvaateisiin vähentää yritysten reaalisijoituksia ( tässä ) mikä vähitellen saattaa rajoittaa myös työllisyyttä ja elintasoa (ainakin sen kasvua). Reaalikysyntä taloudessa vähenee lisäksi niin kauan kuin se mitenkään riippuu velkaantumisesta (koronmaksut, huoli takaisinmaksusta). Epävarmuus kehityksen kestävyydestä voi jo melko aikaisessa vaiheessa johtaa luottamusongelmiin. Luottamuksen pettäessä korkea velkaantuneisuus johtaa nopeaan, laajaan ja syvään kriisiin.

Uutta kriisiä on pyritty myöhentämään siirtämällä velkaa keskuspankeille (QE). Samalla on lisääntyvästi esitetty, että valtio rahoitettaisiin suoraan rahaa luomalla (MMT) poistaen valtion maksukyvyttömyysriskin. Samalla valtio voisi tällaisella rahalla haluamassaan määrin ostaa ylisuuriksi osoittautuneita yksityisiä velkoja. Molempiin menetelmiin siirtää velkariskiä julkiselle vallalle liittyy kuitenkin viime kädessä kysymys yleisön luottamuksen säilyttämisestä. Jollei ostetulla velalla ole alunperin rahoitettu kannattavaa tuotantoa on kyseenalaista, voiko uusi raha säilyttää arvoaan ja rooliaan yleisön omaisuuden arvonsäilyttäjänä ( tässä ).

Tilanne on mielestäni periaatteessa yksinkertainen ja käytännössä karmiva. Velka synnyttää finanssiomaisuutta eli hoitamaton velka merkitsee arvottomia saatavia. Saatavien arvon menetys voi synnyttää kriisikierteen sijoittajiin (ml. pankit) kohdistuvien ongelmien kautta. Matala korko auttaa lyhyellä aikavälillä velan hoidossa mutta heikentää pidemmällä aikavälillä velan hoidolle välttämätöntä tulojen muodostusta reaalitaloudessa. Velan siirto yksityiseltä sektorilta julkiselle uhkaa ei vain rahan arvoa vaan itse luottamusta rahajärjestelmään (Weimar ym.).

Tämä merkitsee ymmärtääkseni, että velkaa pitäisi vähentää järjestelmällisesti rahapolitiikkaa kiristämällä ja väistämättömiä konkursseja hyväksyen (sosiaalitukea kasvattaen ongelmia vähentämiseksi). Päinvastainen politiikka nähdään kuitenkin selviönä ja eräissä maissa valtion alijäämät kasvavat. Ongelmat siirretään siis edelleen eteenpäin jossa ne odottavat meitä entistä suurempina ja vaikeampina. Samalla omaisuusarvojen taso ja talousnäkymät viittaavat siihen, että taseriskien purkamisen alku on vain sattumanvaraista kipinää vailla.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Ajatuksia rahapolitiikan poliittisista seuraamuksista

Posted on December 22, 2019 by Peter Nyberg

Edellisessä blogissani viittasin useissa länsimaissa harjoitetun rahapolitiikan seuraamuksiin. Se on hyvin todennäköisesti lisännyt tulo- ja varallisuuseroja, heikentänyt pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksia sekä vähentänyt talouksien vakautta. Laajalle levinnyt ja kasvava velkaantuminen estää palaamista ennen normaalina pidettyyn rahapolitiikkaan. Velkaantumisen purku vaatii velan (ja sen vastaeränä syntyneen saatavan) lähentämistä yhteiskunnan tulovirtaan.

Inflaatio ja deflaatio ovat keinoja tähän kun paras vaihtoehto eli reaalitulojen merkittävä kasvattaminen vaatii pitkän kriisittömän kauden. Inflaatio nostaa omaisuusarvoja ja nimellistuloja mutta jättää velat ennalleen. Deflaatio vähentää velkoja kun niiden vastaeränä olevien saatavien arvo vähenee mm. konkurssien ja vaikeutuvan velanhoidon kautta. Alenevat nimellistulot ovat osa velanhoidon vaikeutumista. Vastoin laajalle levinnyttä käsitystä, keskuspankkien torjuma tuotantohintojen deflaatio ei kuitenkaan välttämättä vähennä talouskasvua niin kuin odotettavissa oleva saatavien arvojen lasku (tässä lähde johon olen viitannut aikaisemminkin).

Inflaatio auttaa niitä, jotka velkarahalla ovat hankkineet sellaista omaisuutta, jolla ei ole kiinteää nimellisarvoa (kiinteistöt, yritykset). Deflaatio suosii taas niitä, jotka eivät ole turvautuneet velkaan hankkiessaan nimellisarvoltaan kiinteitä sijoituskohteita (talletustilit, joukkovelkakirjat). Vaikutukset velkaantuneisuuden ja omistuksen kautta ovat arvattavasti vähäisimmät matalan tulotason talouksissa, joille taas korostuvat rahapolitiikan seuraamukset tulovirtojen kautta. Rahapolitiikka on siten toistaiseksi voimakkaasti suosinut etenkin velkaantuneita ja hyvin toimeentulevia sekä tilapäisesti ehkä ylläpitänyt alemmankin tason tulovirtoja.

Julkinen sektori on näin ollen rahapolitiikallaan lisännyt varallisuuseroja samalla kun se yleisellä talouspolitiikalla on pyrkinyt välttämään välitöntä taloudellista ahdinkoa alemmissa tuloluokissa (useissa maissa mm. ylläpitämällä jopa sosiaalimenoja velkaantumalla). Keskuspankkien itsenäisen ja valvomattoman aseman takia on epäselvää, onko tällä ollut laajempaa kannatusta päättäjien ja valtionhallinnon piirissä. Viimeksimainittujen kriittisten puheenvuorojen vähyys julkisuudessa puhuu kuitenkin melko laajan vaikkakin hiljaisen kannatuksen puolesta mikä olisikin luonnollista. Keskuspankithan ovat oleellisesti vähentäneet pakkoa rajoittaa julkisen vallan menoja.

Mitä tulevaisuudesta on mahdollisesti odotettavissa? Päättäjät ja heidän politiikastaan hyötyvät pyrkinevät jatkamaan hyväksi havaitsemaansa politiikkaa. Viimeistäään kun tämä osoittautuu mahdottomaksi synnyttävät rahapolitiikan seuraamukset todennäköisesti merkittäviä poliittisia muutoksia.

On hyvin vaikeaa nähdä, että viime aikojen rahapolitiikka voisi jatkua rajoitta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että nykymallin mukaan raha ja sen arvo perustuu pelkästään yleisön luottamukseen. Toimiva raha kertoo siten toisaalta, että laajasti uskotaan sillä voitavan jatkossakin hankkia tarvikkeita ja toisaalta, että yhteiskunta säilyy riittävän vakaana ylläpitämään tätä järjestelmää. Kasvava velkataakka taas kertoo ainakin osalle yleisöä, että saatavien arvo on lisääntyvästi epävarma joko tulevan inflaation tai deflaation takia. Tämä luottamuksen heikkeneminen kasvattaa melko tavallistenkin häiriöiden taipumusta laajentua järjestelmäkriisiksi joka siten on vain ajan kysymys.

Millaiset poliittiset seuraamukset mahtaa tämä järjestelmäkriisin aiheuttama resurssien uusjako aiheuttaa? Arvioinnissa on syytä huomioida, että monissa maissa vallitsee jo melko laaja mutta sisällöltään epäselvä tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen (”populismi”). Syyt lienevät syvät ja monimutkaiset ja vain osa niistä näyttää olevan taloudellista perua (tässä).

Koska menneiden vuosien rahapolitiikkaa ei voida jatkaa rajattomasti, tulevat se ja sen mahdollistama velkavuori jossain vaiheessa aiheuttamaan erittäin merkittäviä taloudellisia häiriöitä suurelle osalle väestöä monissa maissa. Riippumatta siitä, liittyvätkö häiriöt inflaatioon vai deflaatioon ne johtavat tilanteeseen, jossa osa väestöstä suuresti, nopeasti ja näkyvästi hyötyy samalla kuin toinen kärsii taloudellisesti.

Häiriö seuraamuksineen johtanee syvenevään epäluottamukseen maita hallinneisiin voimiin ja instituutioihin (”eliittiin”). Jos nämä haluavat puuttua liialliseksi katsottuun tulojen ja varallisuuden uusjakoon se voidaan tehdä etenkin verotuksella. Epäluottamuksen syveneminen silti jatkunee, koska verotus tulee suurella todennäköisyydella olemaan kriisin seuraamuksista hyötyvän väestöryhmän mielestä liiallista ja siitä kärsivän väestönosan mielestä riittämätöntä.

Edessä olisi tässä tapauksessa nopea ja syvä väestön jakautuminen joka vaikeuttaisi legitiimeiksi koettujen poliittisten ratkaisujen syntymistä. Julkisen hallintajärjestelmän selviytyminen ehjänä tästä koettelemuksesta riippuu mm. siitä, miten joustavaksi se on rakennettu kestämään johdon ja sen politiikan laajaa vaihtoa (tässä erityisesti kuvio 1 sivulla 196). Pelättävissä on, että olemassa olevat hallinto- ja sääntelyjärjestelmät rikkoutuvat jos ne eivät ole riittävän joustavia (aiheuttaen yhteiskunnassa epävakautta aina kumouksiin saakka).

Harjoitetun raha- ja velkaantumispolitiikan seuraamusten arvaaminen on pakko lopettaa tähän. Mahdollisia kehityspolkuja on tässä vaiheessa (ainakin minulle) liikaa ja ne lienevät riippuvaisia jokaisen maan ja ajankohdan erityispiirteistä. Harjoitetun rahapolitiikan seuraamusten viitoittamat polut sisältävät joka tapauksessa runsaasti Suomenkin sisäistä ja ulkoista vakautta vaarantavia piirteitä.

Epäilemättä voidaan tunnistaa polkuja jotka johtaisivat uuteen ja kestävään luottamukseen ja rahajärjestelmään ilman suurempia häiriöitä ja kärsimyksiä. Kuvitellun kriisin luonne puuttuvine luottamuksineen järjestäytyneeseen eliittiin puhuu kuitenkin tällaisia ideaaliratkaisuja vastaan. Paljon helpompi on valitettavasti hahmotella kehitysvaihtoehtoja, joihin ainakin tilapäisesti liittyy luottamuksen korvaamista pakottamisella ja rauhattomuuttakin maiden sisällä ja niiden välillä.

Toivotan silti kaikille lukijoilleni (ja muillekin) rauhallisia pyhiä ja hyvää uutta vuotta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Velkavuoret eivät tuskatta sula

Posted on November 10, 2019 by Peter Nyberg

Kymmenen viime vuoden aikana on keskuspankkien suosiollisella myötävaikutuksella tapahtunut valtava velkaantuminen  (tässä ja tässä). Sen yhtenä vauhdittajana ja edellytyksenä on ollut yleisen korkotason ennätyksellinen lasku (tässä ) johon keskuspankit niin’ikään ovat myötävaikuttaneet. Talousoppineet kiistelevät vielä seuraamuksista mutta yhä harvempi näyttää enää uskovan niiden olevan taloudelle siunauksellisia. Keskuspankkien riippumaton toiminta ei siten näytä edustavan ainakaan särötöntä voittokulkua.

Matalat korot suosivat ennen kaikkea korkeaa velkaantuneisuutta ja huonosti kannattavia yrityksiä ja pankkeja. Velkaantuneisuus tekee haavoittuvaksi kun korot nousevat, tulot vähenevät tai saatavien arvo laskee. Mahdollisuus talouden syvenevään konkurssikierteeseen lisääntyy kun kasvavat korkojen riskilisät ajavat heikot ja velkaantuneet yritykset sekä niitä rahoittaneet pankit riskejä lisäävään ahdinkoon. Sen sijaan korkeampiakin korkoja sallivat vakaat tulovirrat sekä alhainen velkaantuneisuus suojaavat taloutta kierrettä aloittavilta suhdanne- ja finanssihäiriöiltä.

Lisäksi matalat korot ovat myötävaikuttaneet mittavaan tulojen ja varallisuuden uusjakoon maiden ja ryhmien välillä. Sen minkä velalliset ovat hyötyneet ovat säästäjät menettäneet. Saatavien arvonnousun lopullisista hyötyjistä ei ole varmuutta ennen kuin nähdään kenen omaisuus säilyy arvojen taas pudottua. Siihen mennessä ovat hyötyneet kaikki sijoittajat, joista valtaosa kuuluu yhteiskuntien jo hyvin toimeentuleviin. Poliittiset seuraamukset tästä lisääntyneestä eriarvoisuudesta lienevät suurelta osin vielä kokematta.

Kokematta ovat myös seuraamukset siitä, kun korkea velkaantuneisuus joskus tavalla tai toisella korjautuu. Järjestelmässämmehän velan vastapuoli on saatava, eli viime vuosikymmeninä saatavat ovat kasvaneet merkittävästi todellisia tuotantomahdollisuuksia nopeammin. On syntynyt kasvava nimellisten saatavien määrä jota ei käytännössä voida (koskaan?) lunastaa todellisilla hyödykkeillä. Lyhyellä tähtäyksellä, kun hyödykemäärää ei voida nopeasti kasvattaa, tätä voidaan korjata vain hyödykkeiden hinnan korotuksella (inflaatio) tai nimellissaatavien vähennyksellä (deflaatio). Korjaustavat vaikuttavat hyvin eri tavalla ja pysyvästi omistajien, velkaantuneiden, säästäjien ja eri tulonsaajaryhmien taloudelliseen kohtaloon ja siten arvattavasti myös korjauksen jälkeiseen poliittiseen kehitykseen.

Tavalliseen tapaansa taloustieteilijät ovat eri mieltä siitä, miten rahapolitiikka loppujen lopuksi on vaikuttanut tai tulee vaikuttamaan talouteen. Eräät (ml. keskuspankkien johto) ovat sitä mieltä, että talous on pidetty käynnissä ja tulovirrat toimivina mihin verrattuna mahdolliset ongelmat ovat vähäisiä (tässä). Suositeltavana tai ennustettuna ylivelkaantumisen korjaustapana pidetään usein inflaatiota. Toiset korostavat, kuten yllä, pidemmän tähtäyksen taloudellisia riskejä ja ongelmia ja arvioivat mahdollisten positiivisten lyhyen aikavälin vaikutusten olevan vähämerkityksisiä (tässä). Suositukset tai ennusteet korjaustavoista ovat vähemmän selviä mutta sisältävät usein velkakuria ja tehokkuutta edistäväksi uskottua deflaatiota.

On joka tapauksessa outoa, että niin monet pitkää aikaväliä ja maltillista toimintaa yleensä arvossa pitävät keskuspankit samanaikaisesti päättivät noudattaa näin radikaalia rahapolitiikkaa. Tämä on synnyttänyt melkoisen määrän erilaisia selitysyrityksiä. Eräät selitykset näyttävät kuuluvan salaliittoteorioiden joukkoon (ml. omistajien suosiminen, sukupolvien välisen tulonjaon muuttaminen, valtion- tai globaalijohtoisen talousjärjestelmän voimaansaattaminen). Toiset korostavat muuttuneita olosuhteita (ml. väestön ikääntymistä ja muita ”neutraalin reaalikoron” taustatekijöitä, heikkojen hallitusten finanssipolitiikkaa, sotaisten hallitusten rahoitustarpeita, kasvun tukeminsta devalvoinnilla). Keskuspankit tukijoineen mielellään korostavat soveltavansa uutta ja kestävää talouselämän mallia siitä huolimatta, ettei juurikaan ole vielä ehtinyt kertyä tietoja mallin toimivuudesta.

On vaikeaa uskoa, että nykyisen rahapolitiikan mahdolliset kielteiset seuraamukset olisivat keskuspankeissa jääneet ymmärtämättä tai tiedostamatta. Nehän ovat olleet taloustieteen perustotuuksia melkein tieteen alusta alkaen ja keskuspankeissa on runsaasti tätä oppia saaneita asiantuntijoita. Näyttää siltä kuin keskuspankit olisivat, jostain vielä epäselvästä syystä, tietoisesti päättäneet vaarantaa talouden ja tuottavuuden kasvuedellytyksiä pidemmällä aikavälillä.

Melko tavallinen ja mielestäni uskottava näkemys tästä on, että tietoista päätöstä ei sittenkään ole tehty. Läntiset keskuspankit, vakuuttuneina osaamisestaan, yksinkertaisesti pitkittivät liikaa toimenpiteitään finanssikriisin taltuttamiseksi. Nk. hyviä syitä tähän saattoi olla matkan varrella monia, ml. vahva luottamus uusiin malleihin ja vakaumuksiin sekä pyrkimys estää heikkojen yritysten ja hallitusten romahdus rahoituskustannuksia ja valuuttakurssia laskemalla. Euroalueella yritys pitää velkaista Italiaa ja siten euroaluetta pinnalla saattoi esim. houkutella keveän rahapolitiikan pidennykseen. Joka tapauksessa, odotettua nopeammin kasvanut velkaantuneisuus sekä omaisuusarvojen nousu vähitellen estivät rahapolitiikan tarpeellisen kiristämisen uuden finanssikriisin pelossa. Tällä hetkellä paluu normaaliin tapahtuisi enää vain melkoisen konkurssiaallon (tai inflaation), poliittisen liikehdinnän ja finanssikriisin kautta.

Tämä selitys pudottaa keskuspankit tavallisten kuolevaisten joukkoon jossa kaikkea ei tiedetä eikä osata. Se asettaa myös kyseenalaiseksi keskuspankkien itse julistamansa kyvyn ja oikeuden esittää, mitä muiden päättäjien tulee kulloinkin tehdä talouden pitkän aikavälin hyötyjen aikaansaamiseksi. Se heikentää ehkä oleellisestikin eräiden keskuspankkien johdon asemaa erottamattomina ja valvomattomina päätöksentekijöinä. Samoin joutuu kysymään, miten keskuspankkien sisäiseksi jäävä selvitystyö ja päätöksenteko voitaisiin turvallisesti altistaa talon ja sen uskomusten ulkopuolisille haasteille.

Jos luottaa viranomaisten asiantuntemukseen rahoitusasioissa kannattaa muistaa aikaa ennen viime finanssikriisiä. Silloin eivät keskuspankit eivätkä useimmat muutkaan osanneet ennakoida tulevia ongelmia markkinoilla. Lähivuosina selvinnee, onko tilanne taas sama. Jos on, kannattaisiko ehkä vastuukysymys nostaa edellistä pontevammin pöydälle?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 4 Comments

Rahapolitiikan linjariita EKP:ssä

Posted on October 10, 2019 by Peter Nyberg

Sitä mukaa kuin EKP:n pääjohtajan Draghin toimikauden loppu lähenee, on hänen edustamansa politiikan arvostelu pankin sisällä tiukentunut. Syyskuun päätöstä koron lisälaskusta ja määrällisen elvytyksen (QE) aloittamisesta uudelleen vastustettiin laajasti EKP:n johtokunnassa ( tässä). Vastustajien joukossa olivat sekä Saksan että Ranskan keskuspankkien pääjohtajat. Alankomaiden keskuspankin pääjohtaja Knot esitti duubionsa julkisesti ( tässä ).

Tämän jälkeen tilanne on kiristynyt kun joukko entisiä keskuspankkien pääjohtajia ja johtajia julkaisi yhteisen arvostelun (tässä). Huhujen mukaan sitä kannattaisi myös EKP:n edellinen pääjohtaja Trichet, joka ei kuitenkaan asiaa ole kommentoinut. Lyhyt kirjoitus ei sisällä kovinkaan uusia näkemyksiä vaan samaa arvostelua on jo vuosia esitetty muiden tarkkailijoiden toimesta kuten mm. tämän blogin lukijat hyvin tietävät.

Entiset keskuspankkien johtajatkin pitävät tarpeettomana ja EU:n peruskirjan vastaisena EKP:n kauan jatkuneita inflaation nostamispyrkimyksiä. Harjoitettu rahapolitiikka (etenkin QE) ei ole tuottanut toivottuja tuloksia eikä siten kaipaa nyt harkinnassa olevaa toistoa. Päinvastoin, tulokset ovat olleet kielteisiä kasvun, tulonjaon ja sijoitusten riskiyden osalta. Heikosti toimivia yrityksiä avustetaan jatkamaan toimintaansa, mikä johtaa heikompaan tuottavuuskehitykseen. On yhä helpompaa vakuuttua siitä, että rahapolitiikan päätavoite on ollut ja on edelleen velkaantuneiden jäsenmaiden rahoittaminen, mikä sekin on vastoin perussopimusta. Kaikkea tätä EKP nyt yrittää jatkaa pitkälle tulevaisuuteen näin vaarantaen rahapolitiikan tehoa ja omaa tulevaa riippumattomuutta.

Arvostelua tältä ryhmältä ei voida sivuuttaa asiantuntemuksen puutteeseen tai poliittiseen kokemattomuuteen viitaten. Rahapolitiikkaa arvostelevat jo siihen päteviksi virallisesti julistetut henkilöt. Voisi olettaa, että heidän esittämänsä näkemykset ovat varsin laajalle edustettuina keskuspankkien asiantuntijoiden kesken. Nykyisen rahapolitiikan edut ja vaihtoehdottomuus ovat siten ehkä sisäisestä käskytyksestä synnytetty väittämä eikä selviin näyttöihin perustuvaa faktaa. Joka tapauksessa on viimeistään tämän jälkeen ilmeistä, että EKP:n rahapolitiikassa ei periaatteessa ole muuta erikoista kuin se, että pankin nykyjohto on sen jostain syystä valinnut omakseen. Jokin muu johto ei välttämättä valitsisi samaa rahapolitiikkaa. Uskoisi tämän kiinnostavan mm. Euroopan tuomioistuinta (ECJ) joka on toiminut vankkumattomana EKP:n tukena monet vuodet asioissa, joiden laillisuus ja tarkoituksenmukaisuus on kyseenalaistettu.

Miksi kirjoitus julkaistaan juuri nyt? Arvostelussa viitataan EKP:n nykyjohdon pyrkimykseen lukita pankin politiikkaa pitkään tulevaisuuteen eli uuden pääjohtajan Lagardenkin kaudeksi. Samoin esitetään huoli, että EKP:n vaikutusmahdollisuudet jäävät heikoiksi jos talouskehitys vaimenee. Ehkä lisähuoli on, että silloin jouduttaisiin kokeilemaan QE:takin villimpiä uusia välineitä (MMT ja Draghin lausunto tässä ). Viime aikoina on mm. Saksassa kiinnitetty paljon huomiota EKP:n aiheuttamiin tulonsiirtoihin säästäjiltä velkaantuneille. Voi olla, että tämä on johtanut huoleen euroalueen ja EKP:n suosion heikkenemisestä. Odotettavissa oleva taantuma mahdollisine uusine finanssikriiseineen saattaisi jopa asettaa euroalueen mielekkyyttä kyseenalaiseksi mikä ei sopisi Saksalle eikä Ranskalle.

Odotetusti media Suomessa ja muualla ei ole katsonut tarpeelliseksi uutisoida asiaa kovinkaan näkyvästi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment