Velasta tuleekin veljenpoika

Posted on February 17, 2020 by Peter Nyberg

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) esittää vuosittain näkemyksensä maailman rahoitusmarkkinoiden tilasta. Ennen viime finanssikriisiä IMF kuului niiden instituutioiden hyvin lukuisaan joukkoon jotka eivät nähneet mitään ongelmaa maailman rahoitusmarkkinoilla. Sen jälkeen rahoitusmarkkinoiden vakauden arvioiminen on korostunut sen toiminnassa.

Jo jonkin aikaa sitten (lokakuu 2019) julkaistu viimeisin raportti kiinnitti huomiota riskeihin jotka liittyvät finanssikriisin jälkeenkin jatkuvaan velkaantumiseen ( tässä ). Erityisen ongelmallisiksi mainittiin yritysten lisääntyvä velkaantuminen, finanssilaitosten sijoitukset heikkolaatuisiin ja epälikvideihin saataviin sekä ulkomaisen lainanoton yleistymiseen kehittyvissä maissa. Jo edellistä finanssikriisiä huomattavasti lievempi taloustoiminnan hidastuminen johtaisi esim. siihen, että melkein 40% yrityslainoista menettäisi arvonsa tärkeissä teollisuusmaissa. Tällaisen menetyksen kustannus sijoittajille olisi noin 19.000 miljardia dollaria.

Kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden tila on siis jopa IMF:n mielestä heikentynyt eikä korjaantunut edellisen finanssikriisin puhkeamisen ja taittumisen jälkeen. Riskien kasvu ei kuitenkaan ole näkynyt omaisuusarvojen alentumisena vaan päinvastoin velkakirjojen, osakkeiden ja kiinteistöjen hinnat ovatkin kasvaneet merkittävästi. Samalla laadultaan heikkojen lainojen ja osakkeiden hinnat ovat usein kohonneet lähelle paremmanlaatuisten papereiden tasoa. Sijoittajat siis keskimäärin hinnoittelevat finanssiriskejä eli tulevia tappiomahdollisuuksiaan hyvinkin vähäisiksi. Pääasiallinen syy on IMF:nkin mukaan selvä eli rahoitusolojen jatkuva helppous finanssikriisin taittumisen jälkeenkin.

Viranomaiset ja etenkin keskuspankit ovat mahdollistaneet runsaan velkaantumisen. Itse velanotto on kuitenkin velallisen ja sijoittajien oma päätös. Siihen liittyy mm. käsitys takaisinmaksun varmuudesta ja sijoituksen tuotosta. Miksi sijoittajat suostuisivat alhaiseen riskien hinnoitteluun?

On tietenkin mahdollista, että sijoittajien suunnittelujakso on niin lyhyt että vain lähiajan rahoitusolot vaikuttavat heidän päätöksiin. Selitys voisi esim. olla, että he uskovat voivansa myydä sijoituksensa ennen kuin hinnat mahdollisen kriisin alkuvaiheessa heikentyvät. Näyttöä on kuitenkin runsaasti, ettei tämä ole mahdollista jos muutkin sijoittajat samanaikaisesti haluavat samaa. Luottamus markkinoiden likvidiyteen ei siten voine olla luja sijoittajien valtaosalla.

Sijoittajien poikkeuksellisen rauhallisuuden taustalla on siten todennäköisesti luottamus siihen että viranomaiset, yleisistä syistä, varmistavat vakaat ja helpot rahoitusolot tai ainakin arvopapereiden hinnat. Sijoittajat siis odottavat, ettei raha- ja finanssipolitiikkaa kiristetä tulevaisuudessa vaan voidaan ja halutaan jatkaa löysänä käytännössä rajoitta. Vaihtoehtoisesti ainakin suurimmat sijoittajat odottavat että mahdollisen kriisin sattuessa viranomaiset pitävät heidät likvideinä ja vakavaraisina. Tämän vaihtoehdon poliittiset kustannukset päättäjille saattavat kuitenkin olla vakavat, mikä vähentää sen uskottavuutta.

Miksi sijoittajat olisivat valmiita lyömään omaisuudellaan vetoa siitä, että nykyisen kaltainen raha- ja talouspolitiikka jatkuu? Tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen ei toistaiseksi liene olemassa mutta uskoisin, että ainakin osaselitys on rahoitusmarkkinoiden merkityksen kasvu viime vuosikymmeninä. Yritysten kannattavuus on vähitellen tullut suuresti riippuvaiseksi niiden rahoitustoimista, ja kuluttajat käyttävät mielellään hyväksi tilapäistä ostovoimansa lisäystä. Kansainvälistyminen suosii yhdenmukaistamista ja yksittäiset ponnistukset talouspolitiikan kiristämiseksi vaikeutuvat (painostus, arbitraasi). Korkea velkaantuneisuus kasvattaa kireämmän rahapolitiikan taloudellisia ja päättäjien kannalta tärkeitä poliittisia kustannuksia.

Velkaantuneisuus ei silti voi kasvaa rajatta, koska se synnyttää väistämättä itseään rajoittavia ilmiöitä. On merkkejä siitä, että mahdollisuus sijoittaa rahoitusvaateisiin vähentää yritysten reaalisijoituksia ( tässä ) mikä vähitellen saattaa rajoittaa myös työllisyyttä ja elintasoa (ainakin sen kasvua). Reaalikysyntä taloudessa vähenee lisäksi niin kauan kuin se mitenkään riippuu velkaantumisesta (koronmaksut, huoli takaisinmaksusta). Epävarmuus kehityksen kestävyydestä voi jo melko aikaisessa vaiheessa johtaa luottamusongelmiin. Luottamuksen pettäessä korkea velkaantuneisuus johtaa nopeaan, laajaan ja syvään kriisiin.

Uutta kriisiä on pyritty myöhentämään siirtämällä velkaa keskuspankeille (QE). Samalla on lisääntyvästi esitetty, että valtio rahoitettaisiin suoraan rahaa luomalla (MMT) poistaen valtion maksukyvyttömyysriskin. Samalla valtio voisi tällaisella rahalla haluamassaan määrin ostaa ylisuuriksi osoittautuneita yksityisiä velkoja. Molempiin menetelmiin siirtää velkariskiä julkiselle vallalle liittyy kuitenkin viime kädessä kysymys yleisön luottamuksen säilyttämisestä. Jollei ostetulla velalla ole alunperin rahoitettu kannattavaa tuotantoa on kyseenalaista, voiko uusi raha säilyttää arvoaan ja rooliaan yleisön omaisuuden arvonsäilyttäjänä ( tässä ).

Tilanne on mielestäni periaatteessa yksinkertainen ja käytännössä karmiva. Velka synnyttää finanssiomaisuutta eli hoitamaton velka merkitsee arvottomia saatavia. Saatavien arvon menetys voi synnyttää kriisikierteen sijoittajiin (ml. pankit) kohdistuvien ongelmien kautta. Matala korko auttaa lyhyellä aikavälillä velan hoidossa mutta heikentää pidemmällä aikavälillä velan hoidolle välttämätöntä tulojen muodostusta reaalitaloudessa. Velan siirto yksityiseltä sektorilta julkiselle uhkaa ei vain rahan arvoa vaan itse luottamusta rahajärjestelmään (Weimar ym.).

Tämä merkitsee ymmärtääkseni, että velkaa pitäisi vähentää järjestelmällisesti rahapolitiikkaa kiristämällä ja väistämättömiä konkursseja hyväksyen (sosiaalitukea kasvattaen ongelmia vähentämiseksi). Päinvastainen politiikka nähdään kuitenkin selviönä ja eräissä maissa valtion alijäämät kasvavat. Ongelmat siirretään siis edelleen eteenpäin jossa ne odottavat meitä entistä suurempina ja vaikeampina. Samalla omaisuusarvojen taso ja talousnäkymät viittaavat siihen, että taseriskien purkamisen alku on vain sattumanvaraista kipinää vailla.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Ajatuksia rahapolitiikan poliittisista seuraamuksista

Posted on December 22, 2019 by Peter Nyberg

Edellisessä blogissani viittasin useissa länsimaissa harjoitetun rahapolitiikan seuraamuksiin. Se on hyvin todennäköisesti lisännyt tulo- ja varallisuuseroja, heikentänyt pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksia sekä vähentänyt talouksien vakautta. Laajalle levinnyt ja kasvava velkaantuminen estää palaamista ennen normaalina pidettyyn rahapolitiikkaan. Velkaantumisen purku vaatii velan (ja sen vastaeränä syntyneen saatavan) lähentämistä yhteiskunnan tulovirtaan.

Inflaatio ja deflaatio ovat keinoja tähän kun paras vaihtoehto eli reaalitulojen merkittävä kasvattaminen vaatii pitkän kriisittömän kauden. Inflaatio nostaa omaisuusarvoja ja nimellistuloja mutta jättää velat ennalleen. Deflaatio vähentää velkoja kun niiden vastaeränä olevien saatavien arvo vähenee mm. konkurssien ja vaikeutuvan velanhoidon kautta. Alenevat nimellistulot ovat osa velanhoidon vaikeutumista. Vastoin laajalle levinnyttä käsitystä, keskuspankkien torjuma tuotantohintojen deflaatio ei kuitenkaan välttämättä vähennä talouskasvua niin kuin odotettavissa oleva saatavien arvojen lasku (tässä lähde johon olen viitannut aikaisemminkin).

Inflaatio auttaa niitä, jotka velkarahalla ovat hankkineet sellaista omaisuutta, jolla ei ole kiinteää nimellisarvoa (kiinteistöt, yritykset). Deflaatio suosii taas niitä, jotka eivät ole turvautuneet velkaan hankkiessaan nimellisarvoltaan kiinteitä sijoituskohteita (talletustilit, joukkovelkakirjat). Vaikutukset velkaantuneisuuden ja omistuksen kautta ovat arvattavasti vähäisimmät matalan tulotason talouksissa, joille taas korostuvat rahapolitiikan seuraamukset tulovirtojen kautta. Rahapolitiikka on siten toistaiseksi voimakkaasti suosinut etenkin velkaantuneita ja hyvin toimeentulevia sekä tilapäisesti ehkä ylläpitänyt alemmankin tason tulovirtoja.

Julkinen sektori on näin ollen rahapolitiikallaan lisännyt varallisuuseroja samalla kun se yleisellä talouspolitiikalla on pyrkinyt välttämään välitöntä taloudellista ahdinkoa alemmissa tuloluokissa (useissa maissa mm. ylläpitämällä jopa sosiaalimenoja velkaantumalla). Keskuspankkien itsenäisen ja valvomattoman aseman takia on epäselvää, onko tällä ollut laajempaa kannatusta päättäjien ja valtionhallinnon piirissä. Viimeksimainittujen kriittisten puheenvuorojen vähyys julkisuudessa puhuu kuitenkin melko laajan vaikkakin hiljaisen kannatuksen puolesta mikä olisikin luonnollista. Keskuspankithan ovat oleellisesti vähentäneet pakkoa rajoittaa julkisen vallan menoja.

Mitä tulevaisuudesta on mahdollisesti odotettavissa? Päättäjät ja heidän politiikastaan hyötyvät pyrkinevät jatkamaan hyväksi havaitsemaansa politiikkaa. Viimeistäään kun tämä osoittautuu mahdottomaksi synnyttävät rahapolitiikan seuraamukset todennäköisesti merkittäviä poliittisia muutoksia.

On hyvin vaikeaa nähdä, että viime aikojen rahapolitiikka voisi jatkua rajoitta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että nykymallin mukaan raha ja sen arvo perustuu pelkästään yleisön luottamukseen. Toimiva raha kertoo siten toisaalta, että laajasti uskotaan sillä voitavan jatkossakin hankkia tarvikkeita ja toisaalta, että yhteiskunta säilyy riittävän vakaana ylläpitämään tätä järjestelmää. Kasvava velkataakka taas kertoo ainakin osalle yleisöä, että saatavien arvo on lisääntyvästi epävarma joko tulevan inflaation tai deflaation takia. Tämä luottamuksen heikkeneminen kasvattaa melko tavallistenkin häiriöiden taipumusta laajentua järjestelmäkriisiksi joka siten on vain ajan kysymys.

Millaiset poliittiset seuraamukset mahtaa tämä järjestelmäkriisin aiheuttama resurssien uusjako aiheuttaa? Arvioinnissa on syytä huomioida, että monissa maissa vallitsee jo melko laaja mutta sisällöltään epäselvä tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen (”populismi”). Syyt lienevät syvät ja monimutkaiset ja vain osa niistä näyttää olevan taloudellista perua (tässä).

Koska menneiden vuosien rahapolitiikkaa ei voida jatkaa rajattomasti, tulevat se ja sen mahdollistama velkavuori jossain vaiheessa aiheuttamaan erittäin merkittäviä taloudellisia häiriöitä suurelle osalle väestöä monissa maissa. Riippumatta siitä, liittyvätkö häiriöt inflaatioon vai deflaatioon ne johtavat tilanteeseen, jossa osa väestöstä suuresti, nopeasti ja näkyvästi hyötyy samalla kuin toinen kärsii taloudellisesti.

Häiriö seuraamuksineen johtanee syvenevään epäluottamukseen maita hallinneisiin voimiin ja instituutioihin (”eliittiin”). Jos nämä haluavat puuttua liialliseksi katsottuun tulojen ja varallisuuden uusjakoon se voidaan tehdä etenkin verotuksella. Epäluottamuksen syveneminen silti jatkunee, koska verotus tulee suurella todennäköisyydella olemaan kriisin seuraamuksista hyötyvän väestöryhmän mielestä liiallista ja siitä kärsivän väestönosan mielestä riittämätöntä.

Edessä olisi tässä tapauksessa nopea ja syvä väestön jakautuminen joka vaikeuttaisi legitiimeiksi koettujen poliittisten ratkaisujen syntymistä. Julkisen hallintajärjestelmän selviytyminen ehjänä tästä koettelemuksesta riippuu mm. siitä, miten joustavaksi se on rakennettu kestämään johdon ja sen politiikan laajaa vaihtoa (tässä erityisesti kuvio 1 sivulla 196). Pelättävissä on, että olemassa olevat hallinto- ja sääntelyjärjestelmät rikkoutuvat jos ne eivät ole riittävän joustavia (aiheuttaen yhteiskunnassa epävakautta aina kumouksiin saakka).

Harjoitetun raha- ja velkaantumispolitiikan seuraamusten arvaaminen on pakko lopettaa tähän. Mahdollisia kehityspolkuja on tässä vaiheessa (ainakin minulle) liikaa ja ne lienevät riippuvaisia jokaisen maan ja ajankohdan erityispiirteistä. Harjoitetun rahapolitiikan seuraamusten viitoittamat polut sisältävät joka tapauksessa runsaasti Suomenkin sisäistä ja ulkoista vakautta vaarantavia piirteitä.

Epäilemättä voidaan tunnistaa polkuja jotka johtaisivat uuteen ja kestävään luottamukseen ja rahajärjestelmään ilman suurempia häiriöitä ja kärsimyksiä. Kuvitellun kriisin luonne puuttuvine luottamuksineen järjestäytyneeseen eliittiin puhuu kuitenkin tällaisia ideaaliratkaisuja vastaan. Paljon helpompi on valitettavasti hahmotella kehitysvaihtoehtoja, joihin ainakin tilapäisesti liittyy luottamuksen korvaamista pakottamisella ja rauhattomuuttakin maiden sisällä ja niiden välillä.

Toivotan silti kaikille lukijoilleni (ja muillekin) rauhallisia pyhiä ja hyvää uutta vuotta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Velkavuoret eivät tuskatta sula

Posted on November 10, 2019 by Peter Nyberg

Kymmenen viime vuoden aikana on keskuspankkien suosiollisella myötävaikutuksella tapahtunut valtava velkaantuminen  (tässä ja tässä). Sen yhtenä vauhdittajana ja edellytyksenä on ollut yleisen korkotason ennätyksellinen lasku (tässä ) johon keskuspankit niin’ikään ovat myötävaikuttaneet. Talousoppineet kiistelevät vielä seuraamuksista mutta yhä harvempi näyttää enää uskovan niiden olevan taloudelle siunauksellisia. Keskuspankkien riippumaton toiminta ei siten näytä edustavan ainakaan särötöntä voittokulkua.

Matalat korot suosivat ennen kaikkea korkeaa velkaantuneisuutta ja huonosti kannattavia yrityksiä ja pankkeja. Velkaantuneisuus tekee haavoittuvaksi kun korot nousevat, tulot vähenevät tai saatavien arvo laskee. Mahdollisuus talouden syvenevään konkurssikierteeseen lisääntyy kun kasvavat korkojen riskilisät ajavat heikot ja velkaantuneet yritykset sekä niitä rahoittaneet pankit riskejä lisäävään ahdinkoon. Sen sijaan korkeampiakin korkoja sallivat vakaat tulovirrat sekä alhainen velkaantuneisuus suojaavat taloutta kierrettä aloittavilta suhdanne- ja finanssihäiriöiltä.

Lisäksi matalat korot ovat myötävaikuttaneet mittavaan tulojen ja varallisuuden uusjakoon maiden ja ryhmien välillä. Sen minkä velalliset ovat hyötyneet ovat säästäjät menettäneet. Saatavien arvonnousun lopullisista hyötyjistä ei ole varmuutta ennen kuin nähdään kenen omaisuus säilyy arvojen taas pudottua. Siihen mennessä ovat hyötyneet kaikki sijoittajat, joista valtaosa kuuluu yhteiskuntien jo hyvin toimeentuleviin. Poliittiset seuraamukset tästä lisääntyneestä eriarvoisuudesta lienevät suurelta osin vielä kokematta.

Kokematta ovat myös seuraamukset siitä, kun korkea velkaantuneisuus joskus tavalla tai toisella korjautuu. Järjestelmässämmehän velan vastapuoli on saatava, eli viime vuosikymmeninä saatavat ovat kasvaneet merkittävästi todellisia tuotantomahdollisuuksia nopeammin. On syntynyt kasvava nimellisten saatavien määrä jota ei käytännössä voida (koskaan?) lunastaa todellisilla hyödykkeillä. Lyhyellä tähtäyksellä, kun hyödykemäärää ei voida nopeasti kasvattaa, tätä voidaan korjata vain hyödykkeiden hinnan korotuksella (inflaatio) tai nimellissaatavien vähennyksellä (deflaatio). Korjaustavat vaikuttavat hyvin eri tavalla ja pysyvästi omistajien, velkaantuneiden, säästäjien ja eri tulonsaajaryhmien taloudelliseen kohtaloon ja siten arvattavasti myös korjauksen jälkeiseen poliittiseen kehitykseen.

Tavalliseen tapaansa taloustieteilijät ovat eri mieltä siitä, miten rahapolitiikka loppujen lopuksi on vaikuttanut tai tulee vaikuttamaan talouteen. Eräät (ml. keskuspankkien johto) ovat sitä mieltä, että talous on pidetty käynnissä ja tulovirrat toimivina mihin verrattuna mahdolliset ongelmat ovat vähäisiä (tässä). Suositeltavana tai ennustettuna ylivelkaantumisen korjaustapana pidetään usein inflaatiota. Toiset korostavat, kuten yllä, pidemmän tähtäyksen taloudellisia riskejä ja ongelmia ja arvioivat mahdollisten positiivisten lyhyen aikavälin vaikutusten olevan vähämerkityksisiä (tässä). Suositukset tai ennusteet korjaustavoista ovat vähemmän selviä mutta sisältävät usein velkakuria ja tehokkuutta edistäväksi uskottua deflaatiota.

On joka tapauksessa outoa, että niin monet pitkää aikaväliä ja maltillista toimintaa yleensä arvossa pitävät keskuspankit samanaikaisesti päättivät noudattaa näin radikaalia rahapolitiikkaa. Tämä on synnyttänyt melkoisen määrän erilaisia selitysyrityksiä. Eräät selitykset näyttävät kuuluvan salaliittoteorioiden joukkoon (ml. omistajien suosiminen, sukupolvien välisen tulonjaon muuttaminen, valtion- tai globaalijohtoisen talousjärjestelmän voimaansaattaminen). Toiset korostavat muuttuneita olosuhteita (ml. väestön ikääntymistä ja muita ”neutraalin reaalikoron” taustatekijöitä, heikkojen hallitusten finanssipolitiikkaa, sotaisten hallitusten rahoitustarpeita, kasvun tukeminsta devalvoinnilla). Keskuspankit tukijoineen mielellään korostavat soveltavansa uutta ja kestävää talouselämän mallia siitä huolimatta, ettei juurikaan ole vielä ehtinyt kertyä tietoja mallin toimivuudesta.

On vaikeaa uskoa, että nykyisen rahapolitiikan mahdolliset kielteiset seuraamukset olisivat keskuspankeissa jääneet ymmärtämättä tai tiedostamatta. Nehän ovat olleet taloustieteen perustotuuksia melkein tieteen alusta alkaen ja keskuspankeissa on runsaasti tätä oppia saaneita asiantuntijoita. Näyttää siltä kuin keskuspankit olisivat, jostain vielä epäselvästä syystä, tietoisesti päättäneet vaarantaa talouden ja tuottavuuden kasvuedellytyksiä pidemmällä aikavälillä.

Melko tavallinen ja mielestäni uskottava näkemys tästä on, että tietoista päätöstä ei sittenkään ole tehty. Läntiset keskuspankit, vakuuttuneina osaamisestaan, yksinkertaisesti pitkittivät liikaa toimenpiteitään finanssikriisin taltuttamiseksi. Nk. hyviä syitä tähän saattoi olla matkan varrella monia, ml. vahva luottamus uusiin malleihin ja vakaumuksiin sekä pyrkimys estää heikkojen yritysten ja hallitusten romahdus rahoituskustannuksia ja valuuttakurssia laskemalla. Euroalueella yritys pitää velkaista Italiaa ja siten euroaluetta pinnalla saattoi esim. houkutella keveän rahapolitiikan pidennykseen. Joka tapauksessa, odotettua nopeammin kasvanut velkaantuneisuus sekä omaisuusarvojen nousu vähitellen estivät rahapolitiikan tarpeellisen kiristämisen uuden finanssikriisin pelossa. Tällä hetkellä paluu normaaliin tapahtuisi enää vain melkoisen konkurssiaallon (tai inflaation), poliittisen liikehdinnän ja finanssikriisin kautta.

Tämä selitys pudottaa keskuspankit tavallisten kuolevaisten joukkoon jossa kaikkea ei tiedetä eikä osata. Se asettaa myös kyseenalaiseksi keskuspankkien itse julistamansa kyvyn ja oikeuden esittää, mitä muiden päättäjien tulee kulloinkin tehdä talouden pitkän aikavälin hyötyjen aikaansaamiseksi. Se heikentää ehkä oleellisestikin eräiden keskuspankkien johdon asemaa erottamattomina ja valvomattomina päätöksentekijöinä. Samoin joutuu kysymään, miten keskuspankkien sisäiseksi jäävä selvitystyö ja päätöksenteko voitaisiin turvallisesti altistaa talon ja sen uskomusten ulkopuolisille haasteille.

Jos luottaa viranomaisten asiantuntemukseen rahoitusasioissa kannattaa muistaa aikaa ennen viime finanssikriisiä. Silloin eivät keskuspankit eivätkä useimmat muutkaan osanneet ennakoida tulevia ongelmia markkinoilla. Lähivuosina selvinnee, onko tilanne taas sama. Jos on, kannattaisiko ehkä vastuukysymys nostaa edellistä pontevammin pöydälle?

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 4 Comments

Rahapolitiikan linjariita EKP:ssä

Posted on October 10, 2019 by Peter Nyberg

Sitä mukaa kuin EKP:n pääjohtajan Draghin toimikauden loppu lähenee, on hänen edustamansa politiikan arvostelu pankin sisällä tiukentunut. Syyskuun päätöstä koron lisälaskusta ja määrällisen elvytyksen (QE) aloittamisesta uudelleen vastustettiin laajasti EKP:n johtokunnassa ( tässä). Vastustajien joukossa olivat sekä Saksan että Ranskan keskuspankkien pääjohtajat. Alankomaiden keskuspankin pääjohtaja Knot esitti duubionsa julkisesti ( tässä ).

Tämän jälkeen tilanne on kiristynyt kun joukko entisiä keskuspankkien pääjohtajia ja johtajia julkaisi yhteisen arvostelun (tässä). Huhujen mukaan sitä kannattaisi myös EKP:n edellinen pääjohtaja Trichet, joka ei kuitenkaan asiaa ole kommentoinut. Lyhyt kirjoitus ei sisällä kovinkaan uusia näkemyksiä vaan samaa arvostelua on jo vuosia esitetty muiden tarkkailijoiden toimesta kuten mm. tämän blogin lukijat hyvin tietävät.

Entiset keskuspankkien johtajatkin pitävät tarpeettomana ja EU:n peruskirjan vastaisena EKP:n kauan jatkuneita inflaation nostamispyrkimyksiä. Harjoitettu rahapolitiikka (etenkin QE) ei ole tuottanut toivottuja tuloksia eikä siten kaipaa nyt harkinnassa olevaa toistoa. Päinvastoin, tulokset ovat olleet kielteisiä kasvun, tulonjaon ja sijoitusten riskiyden osalta. Heikosti toimivia yrityksiä avustetaan jatkamaan toimintaansa, mikä johtaa heikompaan tuottavuuskehitykseen. On yhä helpompaa vakuuttua siitä, että rahapolitiikan päätavoite on ollut ja on edelleen velkaantuneiden jäsenmaiden rahoittaminen, mikä sekin on vastoin perussopimusta. Kaikkea tätä EKP nyt yrittää jatkaa pitkälle tulevaisuuteen näin vaarantaen rahapolitiikan tehoa ja omaa tulevaa riippumattomuutta.

Arvostelua tältä ryhmältä ei voida sivuuttaa asiantuntemuksen puutteeseen tai poliittiseen kokemattomuuteen viitaten. Rahapolitiikkaa arvostelevat jo siihen päteviksi virallisesti julistetut henkilöt. Voisi olettaa, että heidän esittämänsä näkemykset ovat varsin laajalle edustettuina keskuspankkien asiantuntijoiden kesken. Nykyisen rahapolitiikan edut ja vaihtoehdottomuus ovat siten ehkä sisäisestä käskytyksestä synnytetty väittämä eikä selviin näyttöihin perustuvaa faktaa. Joka tapauksessa on viimeistään tämän jälkeen ilmeistä, että EKP:n rahapolitiikassa ei periaatteessa ole muuta erikoista kuin se, että pankin nykyjohto on sen jostain syystä valinnut omakseen. Jokin muu johto ei välttämättä valitsisi samaa rahapolitiikkaa. Uskoisi tämän kiinnostavan mm. Euroopan tuomioistuinta (ECJ) joka on toiminut vankkumattomana EKP:n tukena monet vuodet asioissa, joiden laillisuus ja tarkoituksenmukaisuus on kyseenalaistettu.

Miksi kirjoitus julkaistaan juuri nyt? Arvostelussa viitataan EKP:n nykyjohdon pyrkimykseen lukita pankin politiikkaa pitkään tulevaisuuteen eli uuden pääjohtajan Lagardenkin kaudeksi. Samoin esitetään huoli, että EKP:n vaikutusmahdollisuudet jäävät heikoiksi jos talouskehitys vaimenee. Ehkä lisähuoli on, että silloin jouduttaisiin kokeilemaan QE:takin villimpiä uusia välineitä (MMT ja Draghin lausunto tässä ). Viime aikoina on mm. Saksassa kiinnitetty paljon huomiota EKP:n aiheuttamiin tulonsiirtoihin säästäjiltä velkaantuneille. Voi olla, että tämä on johtanut huoleen euroalueen ja EKP:n suosion heikkenemisestä. Odotettavissa oleva taantuma mahdollisine uusine finanssikriiseineen saattaisi jopa asettaa euroalueen mielekkyyttä kyseenalaiseksi mikä ei sopisi Saksalle eikä Ranskalle.

Odotetusti media Suomessa ja muualla ei ole katsonut tarpeelliseksi uutisoida asiaa kovinkaan näkyvästi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Suomen Pankin maine pehmenee

Posted on September 4, 2019 by Peter Nyberg

Suomen Pankkia tai sen edustajia ei useinkaan mainita talouspolitiikkaa koskevissa kansainvälisissä julkisissa keskusteluissa. Viimeksi tämä tapahtui, kun pankin nykyinen ja entinen pääjohtaja molemmat mainittiin mahdollisina uusina EKP:n pääjohtajina. Kun uudeksi pääjohtajaksi valittiin suurten jäsenmaiden edustaja (Ranskan Lagarde) keskustelu tietenkin lopahti.

Nyt on kuitenkin ilmestynyt arviointi EKP:n tulevan rahapolitiikan suunnasta (tässä) jossa myös Suomen Pankin pääjohtaja mainitaan. Kyseessä on arviointi kuluvana viikkona tapahtuvasta EKP:n neuvoston kokouksesta jossa odotetaan päätettävän mahdollisesta koron laskemisesta ja ehkä myös valtionpapereiden osto-ohjelman uudelleen käynnistämisestä.

Artikkelissa todetaan (ilman lähdeviitteitä) mm. seuraavaa:

”…At the same time, the Spanish and Finnish governors said restarting QE must remain an option…. the doves are certainly not mute, with Finnish central banker and legacy uber dove, Olli Rehn arguing recently that officials should deliver a significant stimulus package that overshoots market expectations.”

Lyhyessä tekstissä jää epävelväksi mihin sana ”legacy” viittaa. Se voi koskea joko Suomen Pankin edellisen pääjohtajan linjauksia tai sitten nykyisen pääjohtajan toimia aikanaan talouskomissaarina. Sanoma on kuitenkin selvä – tällaiset linjaukset eivät ole Suomen edustajan taholta uusia tai odottamattomia.

Jos artikkelissa on perää ei ole ihmeellistä, että Suomen Pankin esittämille ehdokkaille EKP:n pääjohtajaksi ei näkynyt haltioitunutta tukea esim. Saksan taholta. On lisäksi monella tavalla piinallista, jos Suomen edustaja EKP:n neuvostossa on tukemassa ja tukenut yhä selvemmin haitalliseksi havaittua rahapoliittista ääriliikettä yhdessä Etelä-Euroopan maiden kanssa.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Rahapolitiikan edellytykset muuttumassa?

Posted on June 30, 2019 by Peter Nyberg

Suurimpia talouselämän muutoksia viime vuosikymmenien aikana on ollut finanssimarkkinoiden merkityksen kasvu melkein kaikkialla. Siihen liittyvä yleinen velkaantumisen kasvu on tehnyt reaalitaloudesta herkän finanssihäiriöille, koska toisin kuin velat saatavien arvo voi yllättävästi laskea. Samalla nimellisrahajärjestelmä (fiat money) on korostetun riippuvainen yleisön jatkuvasta luottamuksesta eli uskosta siihen, että yhteiskunta pysyy riittävässä järjestyksessä jotta rahan aina voi vaihtaa hyödykkeisiin.

Nykyisessä nimellisrahajärjestelmässämme yksityiset pankit luovat valtaosan yleisön maksuvälineistä. Pankit myöntävät vakuudellisia luottoja ja kirjaavat samalla niiden ottajien tilille lainasummaa vastaavat varat. Luotonottaja käyttää tilivaransa maksamiseen ja keskuspankki takaa, että vakavaraisten pankkien tilivarat voidaan tarvittaessa muuttaa käteiseksi (eli keskuspankin velkapaperiksi). Yksittäisen luottotransaktion perusteella syntyneet tilivarat häipyvät talouden kierrosta siinä tahdissa kuin luottoa maksetaan takaisin.

Nimellisvaroista turvallisimpia ovat keskuspankin myöntämät erät (käteinen raha ja keskuspankissa olevat yksityispankkien saatavat). Turvallisuutensa takia ne yleensä myös tuottavat omistajilleen huonosti. Ostamalla yksityisiä velkapapereita keskuspankit voivat säädellä, paljonko vähätuottoisia ja -riskisiä maksuvälineitä yleisön hallussa on. Ne ovat osa sijoittavan yleisön investointeja eli vaikuttavat osaltaan muihin sijoituspäätöksiin. Tämä on lähtökohta eräälle mielestäni ansiokkaalle puheenvuorolle USA:n sijoitusmarkkinoiden nykytilasta (tässä ) jota suosittelen lukijoillenikin luettavaksi.

Sijoitusmarkkinoiden toiminnassa yleisön odotusten merkitys on keskeinen. Valitettavasti sijoittajien odotusten ymmärtäminen, selittäminen ja mallintaminen eivät yleensä kyllä kuulu taloustieteilijöiden vahvoihin osaamisalueisiin. Viittaamassani puheenvuorossa arviointia pyritään kuitenkin tekemään käytännön eikä periaatteen tai teorian tasolla. Jos puheenvuoro on oikeassa ovat viime vuosien rahapolitiikan seuraamukset hyvin riskipitoisella pohjalla ja rahapolitiikan edellytykset ovat muuttumassa.

Artikkelin lähtökohta on, että sijoittajien toimintatapa on hyvin erilainen riippuen heidän halustaan ottaa riskiä. Tämä säätelee myös nykyisen rahapolitiikan (määrällinen elvytys) vaikutuksia.

Kun sijoittajat ovat keinottelumieleisiä he ovat valmiita vaihtamaan varmoja mutta heikkotuottoisia vaateita epävarmempiin mutta tuottoisampiin vaihtoehtoihin. Kun sijoittajat pelkäävät keinottelua, esim. tulevien häiriöiden pelossa, he taas vaihtavat toisin päin eli korkeatuottoisempiä riskisijoituksia matalatuottoisempiin mutta varmempiin vaihtoehtoihin. Muutos keinotteluhalukkuudessa voi olla äkkinäinen ja sen ajankohtaa on vaikea ennustaa.

Keskuspankki päättää kuinka paljon heikkotuottoisia mutta varmoja saatavia on taloudessa. Yleisön finanssisaatavien määrä ei tästä vaihdosta muutu (paitsi jos seurannaisvaikutukset houkuttelevat luotonannon lisäämiseen/PN). Jos sijoittajat ovat keinottelutuulella pyritään uudesta keskuspankkirahasta irti ostamalla kalliimmalla hinnalla korkeariskisempia saatavia. Muussa tapauksessa omaisuusarvot eivät nouse eivätkä korot alene vaan yleisö hyväksyy mielihyvin uutta keskuspankkirahaa sijoituksiinsa.

Sijoittajat ovat jo vuosikausia olleet keskimäärin hyvin halukkaita ottamaan lisää riskiä. Keskuspankit ovat siis auttaneet keinottelumielisiä sijoittajia nostamaan omaisuusarvoja hyvin korkealle (USA:ssa nyt korkeammalle kuin vuosina 1929 ja 2000). Mielestäni olisi syytä tässä muistaa riskinoton lyhytnäköisyys kun myös heikkotuottoisten yritysten ja pankkien rahoitus (zombit) on säilynyt mahdollisena (katso esim. tässä ja tässä sekä tässä).

Koska rahapolitiikalla vain vaihdetaan riskipitoisia, olemassa olevia finanssisaatavia riskittömiin keskuspankkisaataviin jäävät yleisön rahoitussaatavat ennalleen, mahdollisia seurannaisvaikutuksia lukuun ottamatta. Lisää finanssisaatavia ei ole luotu mutta operaatiot vaikuttavat olemassa olevien saatavien suhteellisiin arvoihin. Keskuspankin toimet ovat siis nostaneet omaisuusarvoja ja alentaneet markkinakorkoja nimenomaan johtuen sijoittajien jatkuvasta halusta ottaa lisää riskiä. Samat toimet eivät olisi johtaneet kurssien nousuun jos sijoittajat olisivat suosineet turvallisia mutta vähempituottoisia vaihtoehtoja.

Tällä hetkellä on artikkelin mukaan ainakin USA:n finanssimarkkinoilla merkkejä sijoittajien riskinottohalun heikkenemisestä. Tämä johtaisi riskipitoisten sijoitusten (osakkeet, velkakirjat, kiinteistöt) arvon alenemiseen ja vähäriskisten kohteiden arvon nousuun. Rahapolitiikan määrällinen kiristäminen ilmeisesti korostaisi tätä kehitystä. Uusi määrällinen keventäminen ei juurikaan lisäisi riskipitoisten sijoitusten arvoa koska sijoittajat haluaisivat pitää keskuspankkisaatavansa vaihtamatta niitä riskipitoisempiin kohteisiin. Rahapolitiikka osoittautuisi siis tehottomaksi rajoitamaan sijoittajien menetyksiä.

Artikkelin logiikan mukaan inflaatioriski syntyisi ennen kaikkea ylikeveän finanssipolitiikan takia. Toisin kuin rahapoliittiset toimet, julkisen talouden alijäämät synnyttävät lisää maksuvälineitä joilla ei ole tukenaan muuta tulolähdettä kuin verotusoikeus. Jos näitä luodaan riittävän paljon, sijoittajat saattavat alkaa karttaa nimellisiä saatavia jotka siten menettävät arvoaan. Kyse olisi kuitenkin pitkän aikavälin kehityksestä ja muutenkin melko vaikeaselkoisesta kehityksestä joka päätyisi siihen, että sijoittajat menettäisivät uskonsa yhteiskunnan toimivuuteen.

Nimenomaan artikkelin inflaatiotarina ei ole mahdoton muttei erityisen uskottava, mielestäni. Kannattanee huomata, että odotukset inflaatiosta ovat pitkään laskeneet siitä huolimatta, että valtiontalouden alijäämät ovat yleistyneet ja kasvaneet (tässä ). Viime aikoina odotettu inflaatio on laskenut vaikka samalla odotettavissa olevat valtiontalouden alijäämät ovat nousseet.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

Helpon lainanoton riskeistä

Posted on June 9, 2019 by Peter Nyberg

On tietenkin kaikki syy toivoa uudelle hallitukselle hyvää menestystä sen tulevassa työssä. Se edustaa ainakin periaatteellista/ideologista muutosta useampiin aikaisempiin hallituksiin, joiden talouspolitiikan peruspilarit olivat hyvin toisenlaiset.

Useat aikaisemmat hallitukset pyrkivät mm. työttömyyskokemuksen vaikeuttamiseen ja valtiontalouden alijäämän vähentämiseen menoja alentamalla. Alentamispainetta kasvattivat ainakin lyhyellä aikavälillä samanaikaiset veronkevennykset. Markkinatalouden vahvistaminen ei sujunut ongelmitta mitä todistavat esim. Caruna-kaupan ja taksiuudistuksen karut jäljet. Työmarkkinoiden uudistaminen huipentui viime hallituksen toimiin, joita enemmän kiitettiin työnantaja- kuin työntekijäpiireissä. Kilpailukykysopimuksesta tuli tilapäinen, vaikka vuosikymmeniä on tarvittu pysyvää ja kestävää muutosta.

Uusi hallitus katsoo asioita toisin, vaikka vielä on vaikeaa selkeästi määritellä miten tämä tarkkaan ottaen tulee näkymään sen toimissa. Ainakin suhtautuminen valtiontalouteen on periaatteessa hyvin erilainen. Menoja ei karsita, vaan päinvastoin kasvatetaan etenkin pienituloisten ja muuten tukea kaipaavien hyväksi. Valtion investointeja esim. liikenteeseen kasvatetaan valtion omaisuuden myyntitulojakin käyttäen. Työmarkkinat uusitaan kolmikannan avulla. Merkittävä budjetin rahoittajaksi toivotaan tuleva korkeampi talouskasvu joka poikii korkeampaa työllisyyttä. Verojakin voitaneen tarvittaessa korottaa mutta lisävelka ei ole lyhyellä aikavälillä ongelma. Jos laskusuhdanne tavoittaa niin se lievitetään kysyntää ylläpitävällä lisävelkaantumisella.

Talouspolitiikan luvattu suunnanmuutos sisältää kaksi hyvin merkittävää riskiä. Ensiksi työmarkkinoiden toiminnan uudistaminen on välttämätön ennen kaikkea Suomen ulkoisen kilpailukyvyn varmistamiseksi. Jollei siinä onnistuta on Suomen edessä toistuvasti korkea työttömyys ja hidas kasvu. Toiseksi on aivan välttämätöntä saada suomalaisten ja Suomen valtion velkaantuminen hallintaan. Korkea velkaantuminen altistaa konkursseille, hidastaa jossain vaiheessa kasvua ja alistaa pahimmassa tapauksessa suomalaiset euroalueen viranomaisten (EKP, komissio) määräysvaltaan.

Työmarkkinat Suomessa tarvitsevat ”pysyvän kilpailukykysopimuksen” jolla estetään kotimaisten palkkojen ja hintojen kasvua kilpailijoitamme nopeammin. Tässä on epäonnistuttu sekä markan että euron aikana eli kyse on suomalaisesta pysyväisongelmasta. Markka-aikana ongelma pystyttiin hoitamaan ajoittaisilla devalvaatioilla. Euron aikana tämä on mahdotonta eli vähitellen paheneva kilpailutilanne johtaa tuotannon vähenemiseen ja työttömyyden kasvuun. Suuret yritykset pystyvät entistä helpommin kiertämään ongelmaa siirtämällä tuotantonsa muualle, mutta pienemmille yrityksille ja erityisesti työntekijöille tämä ei ole helppoa. Ehkä uusi hallitus pystyykin vakuuttamaan kaikki osapuolet siitä, että heillä on yhteinen etu vaalittavanaan ja ettei tällöin ole vastapuolta jota pitäisi kukistaa?

Velan mekaniikkaa ei ole vaikea periaatteena mieltää. Velan hoitomenot (korot ja mahdolliset takaisinmaksuerät) eivät saa nousta niin korkeiksi, etteivät tulot niiden jälkeen riitä ansaitakyvyn ylläpitoon. Velkaa voidaan hallitusti kasvattaa vain niin kauan kuin tämä onnistuu. Jos hoitomenot nousevat tätä korkeammiksi on kysymys velkakierteestä, jossa uutta velkaa joudutaan ottamaan edellisen hoitamiseksi. Eräät velalliset (valtio, suuret ja vakavaraiset yritykset) rahoittavat usein säännöllisesti takaisinmaksuerät uudella velalla. Niiden velkaantuneisuus kasvaa niin kauan kuin korkotaso ylittää niiden tulojen kasvuvauhdin. Korkeasti velkaantunut talous, mikä Suomikin vähitellen alkaa olla, on korostetun altistunut sekä tulotason heikkenemiselle, korkotason nousulle että omaisuus- ja vakuusarvojen laskulle.

Korkeasti velkaantuneille talouksille lähivuodet näyttävät varsin riskipitoisilta. Kansainvälinen suhdanne näyttää jo kääntyneen laskuun kiihtyvän kauppasodan vauhdittamana. Keskuspankkien harjoittama kevyt raha- ja korkopolitiikka on synnyttänyt kasvavan määrän yrityksiä ja pankkeja, jotka tuottavat huonosti tuloja ja tuskin selviäisivät ilman halpaa rahoitusta. Usko raha- ja talouspolitiikan tehoon, joka milloin tahansa voisi murentua, ylläpitävät omaisuusarvoja jotka historiatietojen valossa ovat poikkeuksellisen korkeat. Kiinassa ja EU:ssa pankkijärjestelmät kärsivät ongelmaluottojen suuresta määrästä.

Suomalaistenkin valmius velkaantua osoittaa ainakin implisiittisesti luottamusta siihen, että hädän hetkellä löytyy aina halukas rahoittaja. Maailman suurten keskuspankkien rahapolitiikka viime vuosikymmeniltä on antanut tälle erikoiselle ajatukselle tukea ja turvaa. Sijoittajat ovat sen takia olleet valmiita riskinottoon ja velkaantumiseen.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua nopeasti jos taloudellinen tilanne vaikeutuisi ja usko keskuspankkien luomaan turvaan heikkenisi. Silloin riskinoton odotettaisiin tuottavan tappioita ja velan odotettaisiin kallistuvan. Maksuvälineiden kysyntä kasvaisi ja velkaa pyrittäisiin maksamaan pois. Omaisuusarvot laskisivat, pankkijärjestelmän vakavaraisuus ja tulonmuodostus heikkenisivät ja reaalitalouden rahoitus vaikeutuisi. Rahapolitiikan keventäminen sellaisessa tilanteessa olisi tehotonta ja heikko reaalitalous tekisi deflaation inflaatiota todennäköisemmäksi.

Kukaan ei tiedä jos, miksi ja milloin jokin versio ylläolevasta uhkakuvasta saattaisi toteutua. Yhteisen finanssi- ja reaalitalouden häiriön kustannukset olisivat kuitenkin hyvin merkittävät. Sen takia sopisi toivoa, että viranomaiset mahdollisimman nopeasti päättäisivät katkaista käynnissä olevan velkaantumiskehityksen, myös valtion osalta.

Posted in Kommentit | Tagged , , | 1 Comment

Kommentteja erääseen eurovaaliohjelmaan

Posted on May 9, 2019 by Peter Nyberg

Enää on vain muutama viikko EU-parlamenttivaaleihin. Kannanottoja ja ohjelmajulistuksia siitä, mitä valittavien edustajien pitää Brysselissä tukea ja saavuttaa alkaa olla jo runsaasti liikkeellä. Niitä arvioitaessa korostuu poliittisten tavoitteiden ja ohjelmien yleinen pulma – pitääkö korostaa ihannemaailmaansa vai keskittyä esittämään sitä, mitä reaalimaailmassa voisi saada aikaan. Ero näiden vaihtoehtojen välillä on yleensä raju.

Käteeni sattui SDP:n ohjelma ”ihmisten Eurooppa”. Sen tekemiseen ovat selvästi osallistuneet asiansa osaavat ja siihen uskovat henkilöt. Ohjelma ei varmastikaan ole muiden puolueiden ohjelmia ongelmallisempi, mutta käytössäni oli juuri nyt tämä joten keskityn siihen. Sen merkitys ehkä kasvaa siinä tapauksessa, että puolue onnistuu muodostamaan hallituksen.

Ohjelma selostaa ennen kaikkea mitä ihanteellinen EU tarvitsee eli kysymys on unionin kehittämisen tavoitteista eikä niihin liittyvien toimien esittämisestä tai arvioimisesta. Suomen pitää joka tapauksessa esiintyä EU:n eturivissä siihen vahvasti sitoutuneena. Ihanneunionin vaikutuksia suomalaisten hyvinvointiin ja itsemääräämisoikeuteen ei käsitellä paitsi todeten paremmin toimivan EU:n olevan eri tavoin myös Suomen etu. Kehittämisessä ei myöskään näytä esiintyvän mitään niin maallista kuin suurten maiden oman edun tavoittelu jota Suomen pitäisi omassa toiminnassaan huomioida. Ihanneunionia ilmeisesti kehittävät ja ohjaavat ihannevirkamiehet ja tuloksena on nähtävästi ihanneolot sen kaikille kunnon kansalaisille, tasapuolisesti.

Ohjelma perustuu ajatukseen, että EU:n tarkoitus on hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisääminen. Tämä on nimenomaan tehtävä kestävän talouden sekä ympäristön ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kautta. Tulevaisuudessa EU:n on oltava maailman arvostettu arvo- ja teknologiajohtaja joka tarjoaa ”kokoavaa johtajuutta” koko maailmassa. Unionin jäsenmaiden osuutta esim. Lähi-Idän muuttoliikkeitä synnyttäneissä selkkauksissa ei mainita.

Ohjelmassa näkyy vahva viesti päätöksenteon ja valvonnan keskittämisen siunauksellisuudesta. Käytännössä ohjelma edellyttää lisää askelia kohti liittovaltiota sitä kuitenkin avoimesti tunnustamatta. Ehkä siksi jätetäänkin mainitsematta vaatimusten kaikki kansalliset seuraamukset. Se on kenties myös osasyy siihen, että monet keskeiset tavoitteet ja mekanismit jätetään tarkemmin määrittelemättä. Tällainen valikoiva hiljaisuus on tunnetusti kauan ollut leimaa antava useimmille puolueille Suomessa.

”Perusoikeuksia rikkovalta” jäsenmaalta on kiellettävä osallistuminen EU:n päätöksentekoon ja rajoitettava sille myönnettävää rahoitusapua. Epäselväksi jätetään tietenkin, mitä kulloinkin tulkitaan riittäväksi rikkomukseksi ja miten kansallisten poliittisten paineiden sallittaisiin näkyä jäsenmaiden EU-politiikassa (vrt. erimielisyydet maahanmuutosta). Vaikeudet estää suuria jäsenmaita tekemästä rikkomuksia jäävät myös mainitsematta ja ratkaisematta.

Vapaan kansainvälisen kaupan ehtona on vastapuolilta vaadittava sitoutumista ”keskeisiin universaalien arvojen mukaisiin sääntöihin”. EU-lainsäädännöllä on edellytettävä unionin ulkopuolistenkin yritysten noudattavan ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä ympäristöstandardeja. Mitkä ovat tällaiset universaaleisiksi eli maailman maiden valtaosan tunnistamat arvot? Miten mahtaa USA reagoida tällaisiin vaatimuksiin nyt tai jopa Trumpin jälkeen? Onko kauppa lopetettava esim. Venäjän ja Kiinan kanssa kunnes maat taipuvat EU:n ukaaseihin? Vai onko ehkä niin, että suurten ja tärkeiden kauppakumppaneiden oletetaan aina täyttävän riittävästi EU:n vaatimuksia?

Määräenemmistöpäätöksiä on käytettävä nykyistä enemmän. Tämä kirjaus kattaa ainakin EU:n ulkosuhteet (jossa lisäksi todetaan, ettei ”haitallisia jakolinjoja” pitäisi päästä syntymään) mutta on arvattavasti paljon laajempi. Suomelle tämä käytännössä merkitsisi nykyistä vielä tiukempaa sitoutumista NATO:on johon useimmat EU:n jäsenmaat kuuluvat. Lisäksi päätöksenteko määräenemmistöllä tietenkin rajoittaisi nimenomaan pienten maiden vaikutusvaltaa hyvin merkittävästi.

EU:lle on siirrettävä nykyistä enemmän verotuspäätöksiä, mikä merkitsee eduskuntamme budjettioikeuden kaventamista. Verotukseen pitää saada yhteisiä ympäristökriteereitä. Tuotantoon ja kulutukseen pitää saada harmonisoidut ympäristöverot. Yritysten veropohjasta on säädettävä yhteisesti ja yhteisöille on määrättävä vähimmäisverokanta. Verokilpailun ja verokierron torjunnasta on päätettävä määräenemmistöllä. Epäselväksi jää, miten pitkälle verojen ja veropolitiikan harmonisoinnissa ollaan käytännössä valmiita etenemään. Paineet edetä hyvinkin pitkälle ovat mm. EU-komissiossa voimakkaita ja pysyviä.

Euro nähdään EU:n ja Suomen suurena mahdollisuutena, kun se vain kehitetään vastaamaan paremmin tuleviin kriiseihin. Mitään viitteitä ei ole siitä, että ohjelman kirjoittajat ja hyväksyjät olisivat ottaneet oppia aikaisemmista käytännön päätöksentekoon liittyvistä ongelmista. Olettamana näyttää olevan, että rahoitusapu jotenkin voitaisiin tehdä uskottavasti lyhytaikaiseksi ja tilapäiseksi. Yhteisen talletusvakuusjärjestelmän ei ilmeisesti katsota sisältävän riskejä varallisuuden siirroista pankkikriisien yhteydessä. Samalla uskotaan, että voitaisiin estää perustettavan yhteisen suhdannetasausrahaston kehittyvän uudeksi pysyväksi rahareiäksi epäonnistunutta talouspolitiikkaa harjoittaneiden maiden hyväksi. Kaikilla näillä on yhteinen ongelma: niin kauan kuin unioni ei ole liittovaltio yhteisillä poliisi- ja sotavoimilla maita ei voida estää tai pakottaa juuri mihinkään. Tästä ei kuitenkaan yleensä ole soveliasta huomautta.

Talouspoliittista EU-ohjausta tulee kehittää niin, että jäsenmaan seurattaviin tavoitteisiin lisätään sosiaalista hyvinvointiakin ilmaisevia mittareita. Tämä avaisi potentiaalisesti uuden pohjattoman menoerän. Alijäämä- ja velkarajoitteita on väljennettävä lyhyellä aikavälillä. Väljennyshän on tähän saakka ollut kielletty mutta laajasti käytetty ja eripuraa synnyttävä käytäntö. Rajoitteita on kuitenkin noudattava tarkasti pidemmällä aikavälillä. Sehän on tähänkin saakka ollut ylivoimaista mikä pakottaa kysymään miten temppu tehdään tulevaisuudessa.

Vaikka jokaisen jäsenmaan julistetaan olevan vastuussa omista veloistaan halutaan silti rakennettavan yhteisvastuulla toimiva EU:n oma kriisimaiden tukimekanismi (Euroopan valuuttarahasto EVR). Toisin kuin kansainvälinen IMF uusi instituutio olisi kuitenkin omistettu nimenomaan poliittisen euroalueen vakauden ylläpitämiseksi. Samoin kuin EKP se ei siten ymmärtääkseni koskaan voisi kieltäytyä toimista ja tuesta joka koettaisiin tarpeelliseksi euroalueen ylläpitämiseksi. Näin EVR:kin olisi pysyvää tukea itselleen käytännössä vaativien jäsenmaiden vankina.

Ohjelma tukee monia talouteen liittyviä ehdotuksia joita olen aikaisemmissa kommenteissani epäillyt ja arvostellut. Mielestäni on lukemisen jälkeenkin arvoitus, miksi vasemmistopuolue niin rakastaa eurojärjestelmää joka vaatii palkansaajien ja ay-liikkeen kurittamista kilpailukyvyn nimissä. Paikoin saa ohjelmasta vaikutelman, että pelastus löytyy Suomen ulkopuolella olevan ”hallitsijan” hyväntahtoisuudesta (vrt. autonomian aika). Euroopan oikeiston vahvistumisen ja vasemmiston heikkenemisen myötä uskoisi, että tämäkin toive olisi vähitellen himmentynyt.

Viime kädessä ohjelmassa on siis samoja piirteitä kuin niin monessa muissakin suomalaisissa nk. vastuullisissa puheenvuoroissa. Ihannetilanne ja hyvät tavoitteet on kirjattu. Suomen ja suomalaisten etu määritellään seurauksena EU:n yleisestä edusta ja sen osana. Erillistä kansallista etua ei ole johtuen milloin mistäkin (globaalit ongelmat, suurvaltojen kilpailu, turvallisuus, arvokysymyksiä). Jätetään vähemmälle tai kokonaan mainitsematta EU:n sisäinen kansallisten etujen taisto sekä sopimusten ja säädösten jatkuva kiertäminen ja rikkominen. Virallisesti tiedostettujen pulmien ratkaisu vaatii väistämättä lisää integraatiota ja kansallisten itsemääräämisoikeuksien rajoittamista. Silti liittovaltiokehitystä ei muka ole, ainakaan juuri nyt.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Täytyy vaieta siitä mistä ei voi puhua?

Posted on April 11, 2019 by Peter Nyberg

Suomalaiset valitsevat lähipäivinä itselleen poliittisia edustajia. Käydyn vaalikeskustelun valossa on syytä pohtia, ovatko nämä henkilöt varsinaisia päättäjiä vai ainoastaan päätösten virallisia siunaajia. Mielestäni keskeisiä kysymyksiä on käsitelty hyvin pinnallisesti tai jopa jääneet keskustelun ulkopuolella. Kauaskantoisin näistä vaiettuja aiheita on todennäköinen tuleva taloudellinen tilanne.

Suomalaiset ovat jo kauan tottuneet elämään velaksi. Julkista syömävelkaa on lisätty silloinkin, kun taloudessa on muutenkin mennyt hyvin. Kotitaloudet ovat lisänneet velkaantuneisuuttaan reippaasti kiitos keskuspankkien kevyttä rahapolitiikkaa. Myös uusi yya-järjestelmä muiden länsimaiden kanssa todennäköisesti vaatii lähivuosina erittäin merkittäviä lisäresursseja (lentokalusto ja muu turvallisuus, EU- ja eurobudjetti, tulevat yhteisvastuut).

Samalla näyttää taloudellinen tilanne heikkenevän maailmanlaajuisesti. Koska Suomi rakenteensa takia on keskimääräistä riippuvaisempi viennistä on odotettavissa, että heikkeneminen meillä on myös keskimääräistä voimakkaampi. Varsinaisille päättäjille tämän luulisi viestivän, että valitsijoille pitäisi tehdä selväksi mistä säästetään ja mistä pitää ehkä luopua, parhaassa tapauksessa tilapäisesti. Pelkkien päätösten virallisten siunaajien ei tarvitse siitä välittää, koska he hyväksyvät mitä ikinä heidän eteensä aikanaan asetetaan.

Yllä mainittuja asioita käsitellään myös toisessa puheenvuorossa, jonka laatimisessa olen ollut mukana. Se puheenvuoro löytyy tässä ja on kopioitu tämän alapuolella (pieniä teknisiä muutoksia tehty, en ole mm. saanut kunnolla kopioitua kuviota).

“Euroalueella keskustellaan tulonsiirroista; meillä ei

Tuomas Malinen, Heikki Koskenkylä, Peter Nyberg

Euroalueen budjettia ja tulonsiirtomekanismia yritetään yhä saada aikaiseksi. Valtiovarainministerien Ecofin-kokous käsitteli asiaa 5.4. Budjettia on ehdotettu jo vuosia. Viimeksi näkyvän ehdotuksen euroalueen budjetista teki Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Oma erillinen budjetti kuitenkin torpattiin EU-maiden joulukuun huippukokouksessa, lähinnä nk. uuden Hansaliiton (Suomi, Ruotsi, Tanska, Hollanti, Itävalta) toimesta.

Euroalueen budjettia yritetään nyt saada osaksi koko EU:n budjettia. Erittäin huomionarvoista on, että asiasta ei keskustella meillä juuri lainkaan, vaikka kyseessä on vaalikevät.

Suomeen on pesiytynyt kummallinen ajattelu valuuttaliitoista ja etenkin eurosta. Historia sekä akateeminen tutkimus yksiselitteisesti kertoo, että valuuttaunioni tarvitsee tuekseen poliittisen unionin (tulonsiirrot) ja/tai eromekanismin. Silti melko suuri joukko suomalaisia ekonomisteja väittää, että pankkiunioni ja pääomamarkkinat riittäisivät euroalueen vakauttamiseen myös taantumissa ja kriiseissä. Tämä on vaarallinen harhakuvitelma.

Nousukaudella valuuttaunionit pärjäävät yleensä melko hyvin jopa ilman yhteisvastuumekanismeja. Taantumissa ja etenkin talouskriiseissä tilanne on täysin toinen, kuten euroalueellakin vuosina 2008-2012 havaittiin.  Kuvaavin esimerkki löytyy 1930-luvun Yhdysvalloista.

Yhdysvaltojen tulonsiirtounioni

Suuren laman iskiessä Yhdysvaltoihin vuoden 1929 pörssiromahduksen vanavedessä, Yhdysvaltojen dollarialue oli hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin euroalue nyt. Liittovaltion budjetti oli minimaalinen noin 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, liittovaltiotason tulonsiirtoja ei käytännössä ollut, suhdannetasausrahastoja ei ollut, työmarkkina oli hyvin eriytynyt, eli työvoima ei juuri liikkunut esim. etelästä pohjoiseen, ja dollarialuetta hallitsivat keskuspankki Fedin alueelliset yksiköt.

Lama iski koko Yhdysvaltoihin, mutta alueelliset erot olivat huomattavia. Pääomat hakeutuivat Keskilännestä itään. Itäiset osavaltiot, kuten New York, toimivat eräänlaisina turvasatamina, ja ne myös toipuivat lamasta Keskilännen osavaltioita nopeammin. Lama iskikin Keskilänteen ja Etelävaltioihin huomattavan rajuna, missä lama kaatoi satoja pankkeja. Pääomapako tietyiltä alueilta oli niin suurta, että alueelliset keskuspankit eivät sen syvimmässä vaiheessa enää halunneet välittää maksuja pahiten kärsineille alueille tappioiden pelossa. Dollarialuetta uhkasi hajoaminen.

Liittovaltion johdossa uhka kuitenkin tiedostettiin. Nopeassa tahdissa säädettiin erilaisia liittovaltion tukiohjelmia: työttömyyskorvaus, sosiaaliturva ja maataloustuet. Näillä tasattiin pääomapaon vaikutuksia sen kohde- ja lähdeosavaltioissa. Esimerkiksi Minneapolisin keskuspankkialue menetti vuosien 1929 ja 1933 välillä 247 miljoonan (nykyrahassa n. 4,8 miljardin) edestä yksityisiä talletuksia, mutta vastaanotti 229 miljoonan (nykyrahassa n. 4,5 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Bostonin keskuspankkialue vastaanotti 644 miljoonan (nykyrahassa n. 12,4 miljardin) edestä talletuksia, mutta maksoi 575 miljoonan (nykyrahassa n. 11,1 miljardin) edestä liittovaltion tukia. Liittovaltion tuilla taattiin keskisten ja eteläisten osavaltioiden elintaso. Tämän, sekä työmarkkinan eriytymisen loppuminen (työvoima alkoi siirtyä köyhästä etelästä itään ja pohjoiseen) dollarialue säilyi.

Nykyään tulonsiirtomekanismi Yhdysvalloissa toimii ennen kaikkea verojen ja tulonsiirtojen kautta. Esimerkiksi osavaltioiden velkoja ei kuitenkaan taata liittovaltion taholta (no bailout). Taantuman iskiessä osavaltioon sen maksut (lähinnä verot) liittovaltiolle vähenevät. Sen saamiset liittovaltiolta myös kasvavat. Nopeasti kasvavien osavaltioiden maksut puolestaan kasvat ja tuet vähenevät. Veroihin ja tukiin perustuva järjestelmä luo osavaltioiden välille huomattavan tulonsiirtomekanismin: yhden dollarin lasku osavaltion asukasta kohden mitatuissa tuloissa johtaa liittovaltiolle maksettavien menojen pienentymiseen noin 0,38 dollarilla. Osavaltioiden väliset erot nettomaksuissa ja -saamisissa ovatkin suuria. Liittovaltiotason tulonsiirroista huolimatta osavaltiot saattaisivat joidenkin tutkimuksien mukaan silti hyötyä omasta valuutasta.

Euroalue ei selviä ilman tulonsiirtoja, mutta…

San Franciscon aluekeskuspankin tutkimuksen mukaan Kreikan bruttokansantuote asukasta kohti olisi vuosina 2008 – 2011, eli velkakriisin akuutin vaiheen aikana laskenut arviolta 6,9 prosenttia, jos euroalueella olisi ollut käytössä Yhdysvaltojen tulonsiirtomekanismia vastaava järjestelmä. Todellisuudessa Kreikan bruttokansantuote laski yli 11 prosenttia.  Samanaikaisesti asukasta kohden mitattu BKT olisi Saksassa noussut vain 3,7 prosenttia nykyisen 5,9 prosentin sijasta. Yhdysvalloissa käytössä oleva liitovaltiotason järjestelmä olisi toisin sanoen tasannut sekä Kreikan talouden laskua että Saksan nousua.

Tämänkaltaisen järjestelmän luomista Ranskan presidentti Macron on viime aikoina ajanut. Syyskuussa 2017, juuri ennen Saksan parlamenttivaaleja, hän piti laajan puheen Sorbonnessa, jossa hän esitteli näkemyksiään EMU:n ja koko EU:n kehittämisestä. Pääosin viralliset ehdotukset ja Macronin ehdotus ovat olleet samoilla linjoilla. Niissä halutaan tehdä pankkiunioni valmiiksi, jolloin yhteinen talletussuoja pitäisi hyväksyä. Pääomamarkkinaunioni pitäisi kehittää, mikä onkin jo aloitettu, mutta eteneminen onkin ollut hidasta. Nämä toimet ovat kuitenkin auttamattoman riittämättömiä seuraavan kriisin iskiessä, jonka Macron mitä ilmeisemmin tiedostaa.

Kun EU:n nykyinen budjetti on vain noin prosentin jäsenmaiden BKT:sta, Macron on ehdottanut pelkän euroalueen budjetiksi noin 4 prosenttia BKT:sta. Muita eri tahoilta tehtyjä ehdotuksia ovat olleet: suhdannetasausrahasto tai investointirahasto, osin yhteinen työttömyyskorvausrahasto, eurobondien tai synteettisen bondin luominen (erityisesti Ranskan ja Italian taholta) ja yhteisöveropohjan harmonisointi tai  ja jopa yhteisöverotuksen siirtäminen unionin tasolle, jota on ehdottanut Ranskan valtiovarainministeriö, ja euroalueen oma valtiovarainministeriö.

Näissä ehdotuksissa ainakin rehellisesti myönnetään, että euroalueen selviytyminen vaatii tulonsiirtoja. Kokonaan toinen asia on, kuinka toimiva tulonsiirtounioni olisi. Koska markkinakuri on jo pelastuspakettien ja Euroopan keskuspankin (EKP) velkakirjaostojen takia menetetty, seurauksena voisi olla moraalikadon huomattava kasvu euroalueella. Kilpailukykyisimmät ja tuottavimmat maat häviäisivät ja heikoimmat voittaisivat. Olisiko tämä todella Euroopan etu, vai pitäisikö euro vain yksinkertaisesti purkaa?

Tosia kuitenkin on, että seuraava taantuma syöksee heikommat jäsenvaltiot todennäköisesti jälleen talouskurimukseen ja pääomapakoon, joka Target2 tasapainojen perusteella on euroalueella jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 2008 lähtien (ks. kuvio). Kun heikkojen jäsenmaiden talous sakkaa ja pankit alkavat kaatua, mitä silloin tehdään? Ylivelkaantuneilla mailla ei ole varaa elvyttää, eikä niillä ole suhdannepuskureita. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan korostama jäsenmaiden ”ketterä” talous- ja finanssipolitiikka ei toimi.  Ainoina vaihtoehtoina on joko alkaa jakaa vastikkeetonta euroalueen tai EU-tason tukea valtioille ja pankeille tai sallia maiden euroero. Tämä on tosiasia, jota ei hienoilla termeillä tai vaikenemisella muuteta.

Taantuma on (todennäköisesti) jo matkalla

Euroopan alkuvuoden talousluvut ovat olleet synkkiä. Euroalueen talousveturin, Saksan, teollisuustuotanto on laskenut 4 kuukautta putkeen. Pudotus on ollut syvintä sitten vuoden 2009. Euroalueen tuotantoteollisuuden ostopäällikköindeksit ovat laskeneet alimmille tasoilleen sitten velkakriisin vuonna 2012. Citi-pankin julkaisema euroalueen talousyllätysten indeksi on romahtanut alimmalle tasolleen 10 vuoteen. Italia on teknisessä taantumassa, sen bruttokansantuotteen laskettua vuoden viimeisillä kvartaaleilla. Saksan (”turvasataman”) velkakirjojen korot ovat painuneet jälleen negatiivisiksi.

Tilannetta pahentaa, että Euroopan keskuspankin elvytyskeinot on käytännössä käytetty. Ohjauskorko on nolla ja EKP:n tase on täynnä eurovaltioiden sekä eurooppalaisten yritysten velkakirjoja. EKP:sta vakuutellaan julkisuuteen, että elvytyskeinoja on vielä jäljellä, mutta tämä on epäuskottavaa. EKP voisi toki alkaa ostaa osakkeita tai lisätä velkakirjaostojaan, mutta mikä olisi niiden vaikutus? Kymmenen vuotta keskuspankkien erilaisia rahanluontioperaatiota on osoittanut rahapolitiikan rajat. Maailman keskuspankit ovat saaneet poikkeustoimillaan aikaiseksi pääomamarkkinoiden hinnoittelun vakavan vääristymisen.

Kansainväliset merkit taas viittaavat siihen, että taustalla voi olla pahempaakin eli maailmanlaajuinen talouden hidastuminen, taantuma. Vastassamme saattaa pahimmassa tapauksessa olla jopa globaali lama. Vaikka jo pelkkä taantuma voi pakottaa euroalueen perimmäisten kysymysten (tulonsiirtojen) ääreen, maailmanlaajuinen lama tekisi sen varmasti.

Uhat pitää tunnistaa ja niistä pitää puhua

EKP:n poikkeukselliset rahapoliittiset toimet ovat toistaiseksi estäneet toisen finanssi- ja velkakriisin syntymisen. EKP:n eväät on kuitenkin syöty. Samalla poikkeusohjelmat ovat edistäneet taloudellista tehottomuutta kannustamalla horjuvia pankkeja tukemaan tuottamattomia yrityksiä. Ne ovat myös luoneet piilotettua yhteisvastuuta kasaamalla EKP:n taseeseen suuren määrän potentiaalisesti tappiollisia yritysten ja valtioiden lainapapereita. Nämä vastuut on tulevaisuudessa joko loputtomiin rahoitettava tai selvitettävä alaskirjauksin ja konkurssein.

Euroalueen jäsenenä Suomen on varauduttava lähivuosina kantamaan osaansa näistä todennäköisesti erittäin merkittävistä kustannuksista. Samoin on ratkaistava kanta euroalueen budjettiin, suhdannetasausrahastoihin ja EU-tason veroihin. Koska taantuma (lama) lähestyy, nämä todennäköisesti lankeavat Suomen seuraavan hallituksen ratkaistaviksi. Niistä ei kuitenkaan juuri puhuta, ja jos puhutaan niin sitten totuutta kierrellen.

Suomessa pitäisikin nyt vaalien alla keskustella siitä, mitä tehdään, jos euroalue seuraavassa taantumassa uhkaa hajota? Teemmekö ”Kataiset” ja hyväksymme yhteisvastuun kansan mahdollisesta vastustuksesta huolimatta siirtäen samalla päätösvaltaa taloudestamme ja budjetistamme EU:lle? Jos emme, olemmeko valmiita vastaamaan seurauksista? Olemmeko valmiita tarvittaessa palaamaan omaan rahaan? Uhat pitäisi tunnistaa nyt, eikä jälleen ajaa sammutetuin lyhdyin jyrkänteeltä alas, kuten meillä on niin usein ollut tapana.

Tilastotiedot ja liittovaltion ohjelmien yksityiskohdat Yhdysvaltojen suuren laman ajalta ovat H. Rockoffin artikkelista: How long did it take the United States to become an optimal currency area? Rockoffin vastaus artikkelin otsikon kysymykseen on: noin 150 vuotta.

VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.

VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.

VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja. “

Toivotan kaikille lukijoilleni viisaita ehdokasvalintoja.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 1 Comment

Politiikasta tulikin viihdettä?

Posted on March 20, 2019 by Peter Nyberg

Aikaa on kulunut siitä kun julkaisin tässä viime kerralla ajatuksiani. Siihen on monta syytä, yksi niistä se, ettei käsittääkseni ole tapahtunut kovinkaan paljon todella merkittävästi uutta. Eli tarkemmin sanottuna, mitä on tapahtunut on mielestäni vaikuttanut olemaan enemmän lyhyen kuin pitkän aikavälin kannalta tärkeää ja siten vähemmän kiintoisaa.

Suomen hallituksen kaatuminen omien tekemisensä mahdottomuuksiin on kuitenkin tärkeä viesti suomalaisen päätöksenteon nykytilasta. Käytännössä pyrittiin yhdistää kaksi hallituksen pääpuolueiden ideologista pääajatusta ja käytännön saavutukset saivat väistyä melko puhtaasti poliittisten tavoitteiden tieltä. Kansalaisten aikaa ja rahaa on tuhlautunut tilanteessa, jossa Suomella ei ole liikaa kummastakaan.

Alkuun päässyt vaalikeskustelu lupaa lisää yleisiä ja yleviä puheenvuoroja jotka eivät velvoita mihinkään. Olisi tarpeen nyt saada selvennystä eri tahoilta mitä käytännössä tarkoittavat jo kauan esitetyt mutta toteutamatta jääneet tavoitteet kuten työmarkkinoiden joustavuuden lisäys, yhteisvastuun vastustaminen euroalueella ja velkaantumiskehityksen lopettaminen.

Enemmän ajatuksia viime aikojen tapahtumista on juuri esitetty kolmen henkilön toimesta näin (kirjoitus on julkaistu samanlaisena myös Uuden Suomen blogina tässä ):

Suomen politiikot ovat epäonnistuneet

Elämme hiljaisinta vaalikevättä miesmuistiin. Poliittisen keskustelun hampaattomuus, massapako eduskunnasta sekä alhainen kiinnostus vaaleja kohtaan viestivät neuvottomuudesta ja epäilyistä vaikuttamismahdollisuuksia kohtaan. Miten tähän on tultu?

Uskoa poliittisiin ratkaisuihin ovat vähentäneet kahden edellisen hallituksen epäonnistumiset ja virheet. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa vuonna 2011 yksi teema oli ylitse muiden: euroalueen yhteisvastuun vastustaminen. Käytännössä tämä tarkoitti perussuomalaisten äänestämistä, koska he ensisijaisesti vastustivat Kreikan toista tukipakettia. PS sai suuren vaalivoiton eli ”jytkyn”. Puolue oli vaaleissa toiseksi suurin Keskustan jälkeen. Kansa toisin sanoen äänesti selkeästi Kreikan tukipakettia vastaan. Toisin kuitenkin päätettiin.

Kataisen kausi

Perussuomalaiset jätettiin Kataisen sateenkaarihallituksen ulkopuolelle vuonna 2011. Heti kokoamisensa jälkeen hallitus päätti osallistua Kreikan tukemiseen lainaksi naamioidulla tulonsiirrolla. Kreikalle oli myönnetty jo aiemmin lainoja kahdenvälisin sopimuksin Kataisen ollessa valtiovarainministeri. Kreikalle myönnettyjen tukien saajat olivat saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka näin pelastettiin mm. Suomen veronmaksajien varoilla. Kreikkalaisille rahoista jäi arviolta noin kymmenesosa. Myöhemmin hallitus myös siunasi Kreikan kolmannen tukipaketin, joka toteutettiin Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kautta. Yhteensä Kreikalle myönnettiin tukea lähes 300 miljardia euroa. Suomen kansan vuonna 2011 ilmaisemasta yhteisvastuun vastustuksesta ei näkynyt Kataisen hallituksen politiikassa jälkeäkään.

Kataisen hallitus yritti syksyllä 2012 myös käynnistää merkittäviä rakenneuudistukia. Tavoitteena oli mm. kaventaa kestävyysvajetta ja joustavoittaa työmarkkinoita. Rakenneuudistuksista kuten SOTE ja työmarkkinat ei kuitenkaan tullut mitään. SOTE-uudistus pohjautui Kokoomuksen ehdottamana suurten kuntien malliin. Kolmikannan puitteissa yritettiin kehittää paikallista sopimista. Siitä ei päästy yksimielisyyteen. Osaltaan näiden epäonnistumisten seurauksena perinteiset julkiset menot pystyttiin rahoittamaan vain jatkuvalla julkisen velan kasvattamisella.

Sipilän hallitus

Eduskuntavaaleissa 2015 äänestettiin Suomen uudistamisen puolesta. Taloutemme oli ollut taantumassa jo yli kolme vuotta ja työttömyys oli korkealla kymmenen prosentin tasolla. Kansalaistenkin laajalti kannattama jäsenyys euroalueella oli tehnyt mahdottomaksi säädellä kilpailukykyämme valuuttakurssilla. Heikko vienti, kasvu ja työllisyys osoittivat, että korvaavaa välinettä tarvittiin kipeästi.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Sipilän hallitus tarttui tomerasti toimeen. Pääministeri Sipilä näytti tuovan uutta näkemystä hallituksen työskentelyyn. Perussuomalaisetkin otettiin hallitukseen. Kolmen S:n hallitus (Sipilä, Stubb, Soini) määritteli korjaustarpeen pääkohdiksi: työvoiman kustannustason (kilpailukykysopimus, kiky), työmarkkinat (joustavuus) ja SOTE (julkiset menot).

Näistä uudistuksista toteutui suunnitellusti vain kiky, eikä sekään edennyt ongelmitta. Muista tavoitteista jäätiin joko suureksi osaksi (työmarkkinauudistus) tai täysin (SOTE). Kolmikannan puitteissa yritettiin joustavoittaa paikallista sopimista, mutta tässä ei onnistuttu taaskaan. Yritystukiakin piti karsia, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Kiky-sopimus oli kuitenkin jonkinlainen saavutus ja paransi jonkin verran Suomen kilpailukykyä. Koulutukseen ja tutkimukseen käytettyjä julkisia varoja kyllä leikattiin, mikä aiheellisesti aiheutti voimakasta kritiikkiä.

Talouskasvu ja työllisyys

Sipilän hallitus kyllä saavutti työllisyystavoitteensa, eli työllisyysaste kohosi 72 prosenttiin, talouskasvu nopeutui ja budjettialijäämä saatiin leikattua. Myös velka-aste kääntyi lievään laskuun BKT:n kasvun nopeuduttua. Sipilän hallituksen kiky-sopimuksella oli kohtalainen vaikutus kasvuun ja työllisyyteen kilpailukyvyn parantumisen myötä.

Hyvä kansainvälinen suhdannekehitys oli kuitenkin tärkein syy Suomen talouden elpymiseen ja työllisyyden paranemiseen. Kiitos maailman keskuspankkiirien rahapoliittisen elvytyksen sekä Yhdysvaltojen presidentti Trumpin ja Kiinan presidentti Xi:n valtavien velkaelvytysohjelmien, maailmantalous kasvoi ripeästi vuosina 2016-2018. Kansainvälisen kasvun viime aikoina hidastuessa on Suomenkin kasvuvauhti vaimenemassa jälleen kerran.

SOTE-uudistus

Suomessa on yritetty tehdä sosiaali- ja terveyspalveluiden (SOTE) uudistusta jo yli 10 vuoden ajan. Uudistus on tarpeen, koska julkiset SOTE-menot kasvavat voimakkaasti väestön vanhentuessa ja palveluiden saatavuudessa on liian suuria eroja. Kataisen hallitus yritti ns. suurkuntamallia, mutta ehdotus kaatui. Sipilän hallitus yritti 18 maakunnan ja valinnanvapauden mallia, mutta sekin kaatui. Outoa tässä mallissa oli uusi väliportaan hallinnon perustaminen peräti 18 maakunnan alueelle. Muissa Pohjoismaissa on menty tai ollaan menossa huomattavasti pienempään itsehallintoalueiden lukumäärään.

Myös yksityisten SOTE-alan yritysten päästäminen valinnanvapauden nimissä perusterveydenhuoltoon on herättänyt kovaa kritiikkiä. Hallitus ei myöskään pystynyt osoittamaan, että sen mallilla olisi voitu saavuttaa kolmen miljardin euron säästöt SOTE-menoissa. Laajasti epäiltiin, että uusi hallintohimmeli ja yksityisten hoivayritysten vaatimat voitot päinvastoin vain kasvattaisivat julkisia menoja palvelutasoa parantamatta.

Hallituksen kaaduttua Kokoomus ja Keskusta hylkäsivätkin oman yhteisen mallinsa heti ja toivat julkisuuteen omat uudet SOTE-mallinsa, jotka eroavat nyt olennaisesti toisistaan. Keskusta on hylännyt valinnanvapauden ja Kokoomus puolestaan maakuntamallin.

Euroalue

Euroalueen uudistamisessa suunnaksi on käsittämättömästi valittu yhtä aikaa sekä yhteisvastuun kannattaminen että sen vastustaminen. Kun Jyrki Katainen päätti Suomen osallistuvan Kreikan toiseen tukipakettiin, kannettiin ”vastuuta”. Silloin kasvatettiin yhteisvastuuta lainaamalla ylivelkaantuneelle Kreikan hallitukselle rahaa, jotta se voisi maksaa velkansa Euroopan suurille pankeille. Samalla hyväksyttiin yhteisvastuuseen perustuvan Euroopan vakausmekanismin, EVM, luominen. Ylivelkaantuneiden maiden pelastaminen lisävelalla oli loogisesti mahdollisimman nurinkurista, mutta silti suurin osa suomalaisista poliitikoista ja talousmediastamme antoi sen tapahtua ilman sen suurempaa kritiikkiä.

Kun tuli puhe yhteisvastuun rehellisestä kasvattamisesta euroalueen oman budjetin muodossa vuonna 2018, Sipilän hallituksen kanta oli selkeä vastustus. Silti yhteisvastuuseen perustuva pankkiunioni on nauttinut hallituksen vankkaa kannatusta eikä huolta ole esitetty yhteisvastuullisen eurojärjestelmän kasvavista riskeistä mm. Euroopan keskuspankin (EKP) arvopapereiden osto-ohjelman kautta. Poliitikoillemme onkin näköjään kelvannut piilotettu yhteisvastuu (lainat, joita tuskin maksetaan takaisin sekä takuut, jotka varmuudella joskus lankeavat), mutta ei suora (rehellinen) yhteisvastuu, eli tulonsiirtounioni.

Johtavat poliitikkomme ovat olleet hiljaa kuin hiiret kun EKP on tuhonnut Euroopan velkakirjamarkkinan toiminnan osto-ohjelmillaan. Tämä tehtiin tietenkin ”elvytyksen” nimissä, mutta käytännössä kyse on ollut euroalueen valtioiden epäsuorasta rahoittamisesta. Tämä on tunnetusti kielletty Euroopan unionin sopimuksissa (TFEUn artikla 125), mutta sillä nyt ei tietenkään euroaluetta pelastettaessa ole ollut Suomessakaan mitään merkitystä. Lait, sopimukset ja kansan mielipide eivät ole paljoa painaneet, kun Euroopan poliitikkojen lempilasta, yhteistä rahaa, on käyty pelastamaan.

Suomen työmarkkinat ja euro

Suomen jäsenyys euroalueella ei ole vähentänyt tarvetta varmistaa kotimaisten tuotteiden ja palveluiden vientiä. Vienti kohtaa, kuten tuotanto yleensä, jatkuvasti kotimaisia ja ulkomaisia häiriöitä (mm. kustannustasojen, tuotevalikoimien, tekniikan ja kuluttajien makujen sekä maailman taloussuhdanteen muutokset). Tarvitaan välineitä, jotka helpottavat yritysten kykyä sopeuttaa eikä lopettaa tuotantonsa tällaisiin häiriöihin.

Eurojäsenyys poisti Suomelta tähän tarkoitetun välineen, eli valuuttakurssin. Valuuttahistoriamme osoittaa, ettei muuta tehokasta välinettä oltu löydetty/hyväksytty, ja eurojäsenyys voidaankin osaltaan ymmärtää yrityksenä pakottaa suomalaisia sellaisia hyväksymään.

Erityisesti Sipilän hallituksen tavoitteena oli työvoimakustannusten kertaluonteinen alentaminen (kiky) sekä työehtosopimusten yrityskohtaisen sopimisen lisääminen. Työttömyyttä haluttiin vähentää karsimalla tukia. Vaikka kilpailukykysopimus todennäköisesti hieman auttoi Suomen taloutta, maksettiin siitä kohtuullisen kova hinta. Se mm. siirsi sosiaalivakuutusmaksuja työnantajilta työntekijöille mutta ei alentanut verokiilaa. Se myös vaikeutti paikallista sopimista työpaikoilla, mitä monet ekonomistit pitävät tärkeänä työmarkkinoiden tehokkuuden kannalta. Korporaatioiden valtaan ei siis juuri puututtu.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että kikyssä ei sovittu jatkotoimista. Se oli kertaluonteinen sopimus, vaikka vientisektorimme kohtaa hinta- ja kilpailukykypaineita jatkuvasti. Ennen niitä helpottivat markan ulkoisen arvon vaihtelut (yleensä devalvoituminen), nyt palkkojen ja työehtojen pitäisi joustaa käytännössä aina taloudellisten vaihteluiden mukaan, etenkin taantumissa. Hyvin harva poliitikoistamme on uskaltanut kertoa tämän valitsijoilleen.

Yhteenveto

Ison-Britannian EU-eroprosessi, Brexit, on osoittanut, kuinka kyvyttömiä nykyisistä urapoliitikoista on tullut. Valitsijoiden tahtoa kysytään, mutta sitä ei kyetä/uskalleta toteuttaa. Suomen kaksi edellistä hallitusta ovat toimineet aivan yhtä huonosti. Luvattuihin tarpeellisiin uudistuksiin ei ole kyetty. EU:n ja euroalueen ongelmia on yritetty väistellä ja piilottaa, eikä julkista kriittistä keskustelua niistä ole juuri käyty. Silloin kun on keskustelu, on päätökset tehty siitä välittämättä.

Puolueet näyttävät lisäksi jälleen kerran sortuvan katteettomiin lupauksiin. Julkisia rahoja ollaan jakamassa vähän joka taholle, taas tietysti velaksi kun vahvaa talouskasvua ei ole näköpiirissä. Taloutemme olennaisiin kysymyksiin ja haasteisiin ei juuri uskalleta kajota, koska mitään tahoja ei haluta ärsyttää.

Vaaleja edeltävän keskustelun vaisuutta voidaankin lähestyä kysymällä, miksi kiinnostua, kun todellisia uudistuksia ja ratkaisuja ei uskalleta tehdä? Se on erittäin hyvä kysymys. Poliittisen kulttuurimme uudistustarve on valtava.

Tuomas Malinen, Peter Nyberg, Heikki Koskenkylä

VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.

VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.

VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja. 

Posted in Kommentit | Tagged , , | 3 Comments