Kotimaisessa keskustelussa kuuluu joskus kysyttävän, miksi pitäisi olla huolissaan EU-liittovaltiosta kun sitä niin harva avoimesti tai tietoisesti tukee?
Vastaus on yksinkertainen. Keskeinen EU-agendan laatija ja esityksentekijä eli komissio ehdottaa jatkuvasti syvempää ja laajempaa keskittymistä hyvin monessa ja tärkeässä asiassa. Askeleet voivat välillä olla pieniä mutta suunta on selvä. Taka-askelia ei muistaakseni koskaan ole esitetty vaikka sellaisia kyllä on mainittu periaatetasolla julkisuudessa (subsidiaariperiaate). Keskittämisen perusteluihin usein kuuluu, ainakin talous- ja rahoituspuolella, että päätöksenteko pitää saada nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Tämä toteutuisi varmimmin jos päätöksentekijöitä on yksi tai ainakin nykyistä harvempi.
Kehitys muistuttaa etenemistä kulunvalvonnan ovien kautta. Kun kerran astuu sisään niin takaisin ei enää pääse. Kun pääsee ulos niin hätistellään jo seuraavaa ovea kohti.
Oiva esimerkki on verotus, joka tällä hetkellä on jäsenmaiden yksinoikeus. EU-komissio ja rahoituksen yhteisvastuuta ajavat maat haluavat kuitenkin tähän muutosta. EU:lle pitäisi luoda omaa vero-oikeutta (aluksi päästövero, rahoitusmarkkinavero ja ehkä yhteisöverokin). Lisäksi pitää luopua nyt vaadittavasta yksimielisyydestä kun päätetään veroasioista. Sen tilalle pitää saada nopeamman ja tehokkaamman käsittelyn varmistavat enemmistöpäätökset.
Jäsenmaiden kansalaisia verotettaisiin sen jälkeen osittain ilman että heillä olisi enää asiassa käytännön sananvaltaa (päätöksentekijöiden valinta). Myöskään paikallisia oloja tai näkemyksiä ei jouduttaisi ottamaan huomioon. Asiasta ei tietenkään tällä hetkellä ole tarvittavaa yksimielisyyttä (tässä ). On kuitenkin aivan selvää, että jollei ehdotus nyt mene läpi niin jotain sitä läheltä muistuttavaa esitetään uudestaan lähitulevaisuudessa.
Voi arvata, että ensin pieneksi kaavailtuja EU:n omia verotuloja pyrittäisiin vähitellen kasvattamaan ja käyttämään lisää hyvien päämäärien saavuttamiseksi. Sitä mukaa kuin järjestelmä laajentuisi, se rajoittaisi yhä enemmän jäsenmaiden mahdollisuuksia verotuloin rahoittaa omia menojaan. Korkean verotuksen ja sosiaalimenojen maissa kuten Pohjoismaissa tämä tietäisi vähitellen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Onkin mielestäni ihmeellistä, että pohjoismaista järjestelmää perinteisesti kannattavat poliittiset voimat samalla uskaltavat tukea EU-verotuksen synnyttämistä ja päätöksentekoa enemmistöllä.
Jo nyt on esitetty, että yhteisillä verotuloilla rahoitettaisiin EU:n omaa työttömyys- tai rakennerahastoa. Sillä tuettaisiin, vakuuttelujen mukaan tilapäisesti, jäsenmaita joita koettelisivat taloudelliset yllätykset ja ongelmat. Kun sovittuja sääntöjä niin usein rikotaan EU:ssa on varsin todennäköistä, että uusien rahastojen sallitaankin vähitellen lisäävän jäsenmaiden välisiä pysyviä tulonsiirtoja. Vastuullisen päättäjän tulisi, kokemuksista viistastuneena, ottaa tämä mahdollisuus huomioon kannanmäärittelyissään.
Näyttää siltä, että monet suomalaiset päättäjät pitävät EU- ja eurojäsenyyttä itseisarvona siitä riippumatta, mihin jäsenyys aikanaan johtaa. Tämä suosii keskustelua lyhyen aikavälin teknisistä ehdotuksista ja vähään velvoittavia arvopainoitteisia tavoitteita. Yksittäisiin keskittämishankkeisiin suhtaudutaan usein kannustavasti pohtimatta ovatko niiden toteutus ja seuraamukset jatkohankkeineen myös siedettävät ( eräs esimerkki tässä).
Kehitys EU:ssa ja euroalueella ei tietenkään merkitse, että liittovaltio välttämättä toteutuu. Jos sitä haluaa varmuudella torjua on tehtävä muutakin kuin uskoa ja luottaa. Uusia ehdotuksia tulisi tarkastella nimenomaan niiden todennäköisten tulevien seuraamusten osalta. Pitäisi myös olla valmiutta ja rohkeutta kieltäytyä niistä uudistuksista jotka edistävät päätösten keskittymistä tai oman vaikutusvallan vähentymistä. Keskustelu EU:n ja euroalueen kehityksestä kohti liittovaltiota on Suomessa tarpeellinen nimenomaan koska päättäjämme eivät ainakaan toistaiseksi ole halunneet asettaa mitään rajoja jäsenyydellemme.